Part 8

-- Mitä lorua! -- tiuskaisee nuorukainen suuttuneena. -- Onko tuo olevinaan vastaus? Puutarhurin täytyy tuntea puittensa asukkaat, ymmärrätkö? Minä tahdon juuri sen linnun, joka nyt lauloi. Mene kauppaan ja käske että se tuodaan tänne! Odota! Lintukauppiaan tytär seuratkoon mukana ja neuvokoon, kuinka laulajaa on hoidettava.

Nuori mies kävelee edestakaisin kärsimättömänä, mutta silmä on riemuisa ja hehku poskilla helakampi.

Hän jo polkee jalkaansa. Missä se orja kuhnus viipyykään? No tuossa vihdoin.

-- Toitko linnun? Onko tyttö ostiumissa?

-- Kas se oli niin, korkea-arvoisa Aelius, että minä en voinut tietää, mitä lintua sinä tarkoitit, eikä kauppiaskaan osannut arvata, sillä ne lauloivat kilpaa, ja niitä on monta kymmentä lajia. Hän pyytää nöyrimmästi, että jalosukuinen Aelius itse suvaitsisi vaivautua valitsemaan sen linnun, joka häntä parhaiten miellyttää.

Nuorukainen ei ehdi vastata; kahtaalta hänet keskeytetään. Tricliniumin ovella orja vetää purppurauutimen syrjään ilmoittaen aamuaterian olevan valmiina. Mutta samalla kertaa kimakat kirahdukset tunkevat vastapäisestä cubiculumista, talon nuoren neidin makuusuojasta. Paljashartiainen sievä orjatyttö juoksee peristyliumiin; veri punaa hänen käsivartensa ja vuotaa vaalealle viitalle. Valtijattaren pää pistää ovesta: harmaa iho, veltot silmäluomet, harva tukka puoliksi hajallaan.

-- Orjat, Aelius, ottakaa hänet kiinni! -- hän huutaa kiihkeästi. Unohtaen itsensä hän astuu kokonaan esiin, aamupukimissaan, intohimoisena kuin metsästäjä, joka pelkää saaliin karkaavan käsistä. Mutta puutarhurin ja pöytäpalvelijan vankat kädet ovat jo pidättäneet pakolaisen ja saattaneet takaisin emännän eteen.

-- Sinä -- sinä --

Julmat salamat iskevät noiden raukeiden luomien alta tyttöön, joka käpristyy kokoon kuin mimoosan lehti.

Aelius astuu lähemmäksi.

-- Suloinen Laetitia sisareni, -- hän lausuu, ivanhymy huulillansa, -- mitä pahaa sinun kurja orjattaresi on tehnyt?

-- Hän on tyhmin vetelys maailmassa! Koko tunnin hän on repinyt ja kierrellyt kiharoitani, saamatta tämän enempää aikaan. Ja kun minä vähän kuritan, niin hän kirkuu ja karkaa.

Samassa hän hämillään huomaa asemansa. -- Anteeksi, veljeni, minä en ole sellaisessa asussa, että voin näyttäytyä...

Toinen orjatar, tummaihoinen, viekassilmäinen, pujahtaa pukuhuoneesta, polvistuen valtijattaren eteen.

-- Salli minulle se onni, että hänen sijastansa käteni saavat kosketella jumalaisia kutrejasi! Olen odottanut kuin aamutähden nousua sen hetken koittamista, mutta tähän asti kohtalo ei ole ollut minulle suosiollinen.

-- Hyvä on, Horone. Mutta sinä, Phebe, kärsi niskoittelusi seuraukset! Aelius veljeni, toimita, että hänet ruoskitaan. Minä en siedä häntä enää.

Kääntymättä taaksensa hän vetäytyy cubiculumiin ja istuutuu pehmeään tuoliinsa kiiltävän hopeakuvastimen eteen, pöydän ääreen, joka on täynnänsä irtokiharoita, hiusneuloja, ihomaaleja ja hyvänhajuisia voiteita.

-- Sabina, -- hän virkkaa seuranaisellensa, -- ala lukea Saturnalioita! Ne ovat niin sukkelan rivoja ja huvittavia. -- Hän vetää nenäänsä hajuvettä, nauttien ja vetelehtien, sillä välin kuin Horone panee parastansa kampaamisen jalossa taiteessa, kuiskaten valittuja imarteluja lukemisen höysteeksi.

Phebe orjatar on heittäytynyt Aeliuksen jalkoihin. -- Armoa, armoa, -- hän nyyhkyttää. -- Herra, älä anna heidän viedä minua! Katso, nämä pitkien terävien neulojen haavat tuottavat minulle jo kyllin tuskaa!

Aelius katsoo tytön rukoileviin silmiin ja havaitsee ne varsin kauniiksi. Eikä tuo runsas ruskea tukka tarvitse tekokiharoita eikä kummallisia kampauslaitteita, ollaksensa täysin ihastuttava. Sääli hänen pehmeätä ihoansakin. Kiukkuisen kaunottaren jakelemat neulanpistokset eivät sitä vielä ole pilanneet; se voidaan parantaa.

-- Käyköön pyyntösi mukaan, -- hän vastaa huolettomasti. -- Minuun sinä turvasit, niinpä ole minun, koska valtijattaresi on sinut hylännyt. Kas niin, Phebe, lakkaa itkemästä, se on rumaa. Hoi, orja, Rufus! Vie tämä tyttö naisten puolelle voideltavaksi ja puettavaksi. Ei ruoskita, koristettakoon hänet! Rufus, sinä voit tuoda hänet illalla minun cubiculumiini. Ei, odotas -- tänään toivoakseni saan parempaakin huvitusta... ja huomenna suuret näytelmät sirkuksessa... ja sen jälkeen -- niin, kyllä käsken, jahka soveltuu. Tyttö pitäköön itsensä valmiina.

-- Kautta Jupiterin, kananpojat kai jo jäähtyvät ja kovettuvat, -- huoahtaa jalo Aelius. -- Kuumakin on ja janottaa. Totisesti, ensin minä syön pari palaa ja juon yhden amphoran falernolaista. Sitte haen lintuni ja sitte --

Pienen tricliniumin seinät ovat maalauksilla peitetyt, katto hohtaa heleävärisistä korko-ornamenteista, ja lattia on kiiltävää kuvamosaikkia. Pronssit ja hopeat upeilevat pöydällä, joka on ylellisesti katettu yhdelle ainoalle. Aelius aterioitsee, loikoen pehmeällä, kirjaillulla leposohvalla.

-- Suvaitseeko minun herrani, että harpputytöt soittavat? -- kysyy kumartava orja.

-- En välitä, -- Aelius viittaa torjuvasti. -- Ota pois kananpojat. Nouda seuraava ruokalaji. Minun on kiire.

Tosiaankin hän suoriutuu aamiaisestansa tavattoman nopsasti. Tuskin hän puree palasiansa, huuhtoo ne vain viinillä alas.

Puolta tuntia myöhemmin hän jo on menossa lintukauppaan, joka sijaitsee viereisessä pikku talossa.

Puoti on kaitainen ja vaatimaton, mutta erinomaisen puhdas ja miellyttävä. Myymäpöydällä ja seinähyllyillä on häkki häkin vieressä, ja ilma soi moniäänisistä iloviserryksistä, ikäänkuin metsien vapaat asukkaat eivät vankeuttaan tuntisikaan raskaaksi tänä päivänpaisteisena aamuna. Ystävällinen käsi on täyttänyt vedellä jokaisen linnun juoma-astian, tuonut toukkia ja muurahaisten munia, sirotellut marjoja, hampunsiemeniä tai hirssijyviä ja asettanut häkkien lomiin terracottamaljoja vihreine oksineen, tuoreine kukkineen sinne tänne silmän ihastukseksi.

Kaunoaistinen Aelius näkee sen kaiken yhdellä silmäyksellä, nyt niinkuin useasti ennen ohikulkiessansa. Mutta turhaan hänen katseensa etsii sitä hyvää haltijatarta, jonka työn jäljet hän havaitsee.

Kauppias, keski-ikäinen kunnon porvari, tervehtii häntä kohteliaalla oman arvon tunnolla, joka suuresti eroaa hänen orjiensa matelevasta tai pelokkaasta nöyryydestä.

-- Jalosukuinen Aelius, minun oli pakko pyytää sinua itseäsi saapumaan tänne. Kuuntele lintujeni viserryksiä ja valitse parahin! Tässä suloinen Luscinia, harmaa, mitätön näöltään, mutta ääneltä ihanin. Tuolla kullanhohtavat, kauniit laulajani. Katso tätä Emberizaa! Alauda, Fringilla, Parus... tässä kaikki tavalliset linnut --

-- Mutta minä tahdon harvinaisen ja tavattoman. Missä on tyttäresi, Illina neito? Hän, joka lintuja hoitaa, valitkoon minulle!

Kauppias katsoo nuoreen ylimykseen tutkivasti. Hidastellen hän vastaa: -- Tyttäreni on yläkerrassa. Hän vaalii vanhaa, sairasta äidinäitiänsä.

Aeliuksen kuuma veri on kuohahtamaisillaan, sillä hän ei ole tottunut vastuksiin eikä estelyihin. Hän huomaa kumminkin tarpeelliseksi hilliytyä; sentähden hän ponnistaa tarmonsa sanoakseen rauhallisesti: -- Niinpä kutsu hänet tänne!

Vielä kauppias näyttää empivän, mutta huutaa sitte ylös kattoaukkoon, johon nappulaportaat johtavat: -- Illina!

Aeliuksesta tuntuu kuin hänen silmänsä häikäistyisivät, kuin itse Olympo aukeaisi ja jumalatar astuisi alas ihmisten matalaan majaan. Hän on nähnyt satoja kauniita vallasnaisia ylenmääräisessä jalokivien väikkeessä, hän on tuntijan silmällä valinnut orjattarista viehättävimmät, hän on alentunut hetaleisten ilotyttöjenkin ihailijaksi -- mutta nuoren Illinan kaltaista neitoa ei hän ole missään tavannut toista.

Tyttö on yksinkertaisessa puvussa, joka punertaa kuin aamupilvi. Hänellä tuskin on koristeita ensinkään. Verrattoman kauniit, kullanrusottavat kiharat ja tummat, säteilevät silmät vangitsevat katseen omituisella vastakohtaisuudellaan. Puhtaus ja sulo henkii hänen joka ilmeestänsä, ja sorjana ryhdiltään, keijusen keveänä hän astuu isänsä eteen, ohikäydessään kainosti tervehtien vierasta.

-- Isäni, sinä kutsuit minua.

-- Jalo Aaelius pyytää neuvoasi lintujen valinnassa, -- vastaa kauppias lyhyeen.

Aelius on kuin taikakehässä. Hänen täytyy näytellä vierasta osaa, sillä kauppias ei käännä hänestä silmiään, ja tyttö on arvokas ja vakaa.

-- Ihana Illina, osota lintu, joka on sinulle mieluisin! Sen laulu on heleimmältä soiva minunkin korvissani, -- saa hän vihdoin sanotuksi. -- Arvelen, että hoitaja parhaiten ymmärtää holhokkejansa.

-- Jos lemmikkilintuani kysyt, on valinta helppo, -- vastaa tyttö luonnollisesti ja ujoilematta. -- Tuo pieni väritön ja nimetön laulaja, jonka silmät ovat sokeat. Luulen, että se on vangittu matkalla kotimaahansa, kauvas, minne lieneekään aikonut lentää. Minä rakastan sitä ja säälin niin että sydämeni on pakahtua. Osta se isältäni ja suo sen kuolla!

-- Illina, sinä olet haaveksija, -- nuhtelee kauppias. Aelius ei ymmärrä tytön ajatuskulusta mitään, mutta heti hän kysyy ruman laululinnun hintaa ja lukee rahat pöytään.

-- Ylevä Illina itse tuokoon iltapuolella lintunsa kotiini ja ohjatkoon parasta orjatartani sitä hoitamaan. Ja sinä, kauppias, varaa minun kyökkimestariani varten kaikki satakielesi, olkoon niitä vähän tai paljon! Niiden lauluun olen väsynyt, se on liian tavallista; mutta niiden kielet ovat hyviä syödä.

Hän ei huomaa kauhun värähdystä tytön kasvoilla. Kohteliaasti hän hyvästelee.

-- Iltapuolella siis, Illina neito! Silloin meillä on aikaa.

Kotiin palatessaan hän tapaa Laetitia sisarensa aterioimassa. Hän on nyt vihdoin valmiiksi puettu. Posket eivät enää ole harmaat, vaan punaiset, muu hipiä on maidon valkoinen, ja mustat kulmakarvat kaartuvat silmäluomien yllä. Tukka on rakennettu ihmeelliseksi torniksi, jossa timantit säihkyvät, ja puku on koruista kirjava.

-- Marakatti, -- pääsee Aeliuksen hampaitten välistä. Hän on juuri nähnyt toisenlaista kauneutta, jonka rinnalla valekulta kalpenee, käyden inhoksi.

Mutta ei hän osaa kaihomielisenä haaveilla, ja odottavan aika on sietämättömän pitkä. Hän huutaa Rufus orjaansa. -- Mene, vie kutsu ystävälleni Urbanukselle. Hän voi tulla pelaamaan noppaa tai panemaan vetoja huomisista arenataisteluista. Lintukin maksoi turhan vähän. Mihin minä rahani panisin? --

Hän heittäytyy leposohvallensa punnitsemaan mielessään gladiaattorien ominaisuuksia ja muistelemaan Illina immen kullanpunervaa tukkaa.

* * * * *

-- Tyttäreni, sinä olet viaton kuin kyyhkynen, -- sanoo kauppias Illinalle. -- Varo Aelius herraa! Hänen silmissään on palo, joka tietää pahaa.

-- Enkelit varjelevat minua, -- vastaa tyttö kirkkaasti hymyillen. -- Mitäpä hän minulle tekisi?

-- Mitä tahansa. Ja enkö ole sanonut, että jättäisit loruamatta enkeleistäsi ja muista tyhmyyksistä. Isoäiti on vanhuudenhöperö ja panee pääsi pyörälle. Varo, sanon minä, kun astut sen elostelijan taloon. Menisin itse, ellen pelkäisi hänen liiaksi suuttuvan. Laululintuja ostetaan vähän näihin aikoihin, me saamme paraat tulot rikasten keittiöistä. Jos hän tahtoo, voi hän yhtä hyvin tilata varastonsa vaikkapa kaupungin toiselta ääreltä asti. Ei, Illina parka, ei auta -- sinun täytyy mennä. Mutta muista: varo itseäsi!

-- Kiitos neuvosta, isäni, -- hän vastaa vakavana.

-- Puh, ilma on kuuma, -- huokaa kauppias oikoen käsivarsiansa ja haukotellen. -- Tämmöistä oli kuusitoista vuotta takaperin suuren maanjäristyksen edellä. Ei vesipisaraakaan ylhäältä, paitsi ukkosen ja salamain mukana. Viimeinen rajuilma oli kauhea, luulin sen kaatavan katot ja seinät. Mutta nyt on taivas kirkas, ei näy pilvenhattaraakaan. Lähde liikkumaan, tyttö, hae ystävättäriä seuraksesi ja kävele vilpoiselle rannalle! Vielä on aikaa iltapuoleen asti. Sinä istut liiaksi isoäidin ahtaassa huoneessa.

-- Juuri olenkin aikeissa lähteä. Noudan vain huntuni ja pyydän Syntycheä pitämään tänään isoäidistä huolta. Syntyche raukka, hänkin tarvitsisi ulkoilmaa, hän on niin hento ja nuori. Sallitko, isä, että sopivaan aikaan annan hänelle vähän vapautta?

-- Orjalle? Meidän ainoalle orjallemme? Mitä mielettömyyksiä se on? Illina, sinä et tule maailmassa toimeen. Jos olisit rikas, köyhtyisit heti ja kaikki orjasi tekisivät kapinan. Pitää osata etuansa valvoa ja olla kova, oikein kova, jos tarvitaan.

-- Mutta eihän tarvita, isä! Kas näin, nyt minä sinua syleilen, ja sinä olet kumminkin hyvä minulle ja valvot etuja minunkin puolestani. Niin tekee Syntyche myös. Hän rakastaa minua.

-- Kukapa ei sinua rakastaisi, sinä kummallinen tyttö, -- mutisee isä itsekseen. -- No niin, -- hän lisää ääneensä, hellänä ja hyväntahtoisena, -- tietysti minä en voi sinulta mitään kieltää. Tee mitä tahdot Syntychen suhteen, kunhan ensin onnellisesti suoritat asiasi Aeliuksen talossa. Mene nyt vaan rauhassa kävelemään ja huvittele vähän, kun saat! Köyhyys ei ole mikään ilo, se pakottaa työhön, ahkeraan työhön...

-- Ei ainakaan minulta mitään puutu, -- hymyilee Illina. Iloisesti hän rientää yläkertaan ja palaa pian jälleen, nyökäten isällensä "vale" näkemiin asti. --

Hän kulkee katuja pitkin, läpi vilkkaan, liikkuvan ihmisvirran. Isänsä tahdon mukaan hän pitää kauniit kasvonsa keveän hunnun verhossa. Ei hän kiinnitä katseitansa kirjaviin myymälöihin, ei rikasten vaunuihin eikä uteliaiden joutilasten hälinään. Kuumuus ei häntä erikoisesti rasita; hän astuu joustavasti, jopa kiireisesti, vastoin huvikävelijöitten tapaa. Matka on pitkä kaupungin läntiseen, merenpuoliseen osaan.

Hän kääntyy syrjäiselle kujalle ja kolkuttaa vähäisen, vaatimattoman talon ovea. Nuori, Illinan ikäinen tyttö avaa sen.

-- Terve sinulle! -- soi iloinen huudahdus vastaan.

-- Voitko tulla kanssani, Clymene? En päässyt kokoukseen eilen; odotan että kertoisit minulle.

-- Tulen heti.

Hän pyörähtää Illinan mukaan, ilman mitään enempiä varustuksia, ja he kävelevät Porta marinasta rantaan päin.

-- Illina, tiedätkö -- aivan kuin eilen olisi selvinnyt minulle, mitä se merkitsee, että meillä on Isä taivaassa. Johtaja puhui sanoista "Isä meidän". Minusta tuntuu, että se Isä riittää äitiäkin korvaamaan. Meidän molempain äitimme ovat kuolleet, sekä sinun että minun, mutta hän on meille kaikkena, hän rakastaa, hän hoitaa ja pitää huolta. Nyt ymmärrän, että saan puhua hänen kanssansa pitkin päivää, milloin vain haluan, ja hän kuulee minua.

-- Etkö ole sitä ennen ymmärtänyt? -- kysyy Illina ihmetellen.

-- Minun kotonani ei ole ketään muuta, joka etsii kristittyjen Jumalaa, -- vastaa nuori Clymene huoahtaen. -- Sinulla onnellisella on äidinäitisi.

-- Niin, ja hän on minulle äärettömän rakas; ehkä eniten juuri siitä syystä. Mutta isäni kieltää minua Jeesuksen nimeäkin mainitsemasta. Hän pelkää vahinkoa kaupallensa.

-- Kuule, toisesta toiseen, eilen kerrottiin eräs hyvin surullinen asia. Tunnethan sinäkin Nerean, hajuvesikauppiaan tyttären -- sen sievän, vilkkaan tytön, joka välistä on käynyt vieraana kokouksissa? Hänen isänsä on rikkaalle Sallustiukselle velkaa neljätuhatta sestertiaa. Sanottiin, että Sallustius on ollut kovin viekas ja ystävällinen, oikein tarjonnut korotonta lainaa, kun kauppias oli hädässä pelivelkojensa tähden. Nyt hän äkkiä vaatii sen takaisin, eikä sellainen rappeutunut mies tietysti voi maksaa. Huomenna Sallustius ottaa velasta Nerean.

-- Kuinka? Eihän se ole mahdollista!

-- Hän on nähnyt Nerean myymälässä, ja he luulevat, että koko laina on ollut vaan ansa.

Kestää kotvan aikaa, ennenkuin Illina jaksaa käsittää niitä hirvittäviä syvyyksiä, joita toinen hänen eteensä avaa. Rikas Sallustius on nähnyt köyhän, kauniin Nerean ja tahtoo hänet haltuunsa tavalla millä tahansa! Ja äkkiä, kuin salaman valossa, selviää toinenkin asia: ylhäinen Aelius on samoin nähnyt Illinan ja himoitsee häntä... Siis _sitä_ hänen oma isänsä tarkoitti...

-- Mutta, Clymene, -- hän sammaltaa säikähtyneenä, -- eihän kukaan isä toki voi _antaa_ tytärtänsä! Eikö hän mieluummin anna koko kauppaansa?

-- Voi, Illina, ei hän ole hyvä isä, hän on kurja peluri ja tuhlaaja. Eikä Sallustius suinkaan huolisikaan kaupasta, vaikka hänelle hajuvesi hyvin kelpaa -- tietenkin. Hän vaatii huomenna Nerean, jos rahoja ei sitä ennen makseta. Nerea kuuluu itkevän ihan nääntyäksensä. Kokouksessa tuumittiin, eikö rakkauden lahjoilla saataisi kokoon noita neljäätuhatta. Mutta he ovat köyhää väkeä, ei heiltä kerry millään uhrauksillakaan enempää kuin puolet summasta. Silloinhan se ei auta asiaa, sillä mistä toinen puoli saataisiin?

Tytöt ovat saapuneet rantajyrkänteelle. Vakavat mietteet täyttävät heidän mielensä, mutta kumminkin heidät pysähdyttää luonnon suurenmoinen ihanuus, joka silmien eteen aukenee. IIlina on heittänyt huntunsa syrjään ja seisoo ystävänsä rinnalla, vapaana ihaillen suloista ja valtavaa näkyä. Merenlahti hohtaa heleän sinisenä, kuvastaen yhtä sinistä taivaan avaruutta. Viljavat rannat valkeine huviloineen hymyilevät auringonpaisteessa. Sivulla mahtava Vesuvius kohottaa jättihaahmoansa pilviä kohti. Sen huippu on totinen, miltei uhkaava, mutta kupeillaan se kantaa vihreitä viinitarhoja ja rauhaisia kyliä, joissa ihmiset tyytyväisinä ja onnellisina odottavat syksyn runsaita satoja.

On niin tyyntä, ettei lehtikään liiku. Mutta siitä huolimatta kalastajaveneet rannassa hiljalleen keinuvat ja meren povi kohoilee kuin raskaista huokauksista.

-- Clymene, -- lausuu Illina hiljaa, kuin uneksien, -- miksi maailma on niin kaunis, kun se kumminkin on syntiä ja kauhistusta täynnä?

Clymene ei osaa vastata siihen, ja Illina jatkaa: -- Oi, et arvaa, miten kaihoisasti sydämeni joskus kaipaa niitä paratiisin tarhoja, joihin Jeesus Vapahtaja on mennyt! Me puhumme niistä yhdessä, isoäitini ja minä. Hän on kohta perillä. Kuinka yksinäiseksi elämäni silloin tuleekaan, kun ei isä tunne kalleinta aarrettani.

-- Niinkuin minun on nyt. Mutta en minä sen takia kaipaa maailmasta pois. Mehän olemme nuoria. Omaisemme voivat kääntyä, ja sitäpaitsi --

Nuori tyttö punastuu.

-- Kuiskaanko sinulle salaisuuden, Illina? Tiedän erään, joka on minulle hyvin, hyvin rakas, isää ja siskojakin rakkaampi. Hän on kristitty -- mutta aivan köyhä niinkuin minäkin, ja köyhyys on aina paha asia vanhempien ihmisten mielestä. _Minä_ en siitä välitä, kun hän vaan on hyvä ja rakastaa minua. Nyt en vielä sano hänen nimeänsä... en, en! Oletko utelias? Et saa kysyä...

Illina ei ole utelias. Hän puhuu ystävällensä helliä, sydämellisiä sanoja, toivossa iloiten hänen onnestansa. Kuitenkin kaiken aikaa vieno surun sävy lepää hänen kasvoillansa, ja pian hän palaa äskeiseen puheenaineeseen.

-- Rakkaan isäni tähden minäkin kyllä tahdon mielelläni elää. Etkö käsitä, Clymene, että minä en muutenkaan _kuolemaa_ kaipaa, vaan Jeesusta, Jumalan Poikaa, jota me taivaasta odotamme. Jos hän tulisi nyt, silloin Sallustius ei saisi ottaa Nereaa, eikä minun tarvitsisi viedä lintua Aeliukselle, eikä satakieliä surmattaisi kielten tähden, ei laululinnuilta puhkaistaisi silmiä, orjat pääsisivät vapaiksi, eikä huomenna olisi kauheita gladiaattoritaisteluita ja eläinnäytelmiä. -- Oi, minusta tuntuu kuin koko maa huokaisi suuressa ahdistuksessa: "Tule, tule, Herra Jeesus!"

Clymene vaikenee jälleen. Nämä ovat liian syviä asioita hänelle. Mutta samassa hän muistaa jotakin ja tarttuu iloisesti ystävänsä käteen.

-- "Isä meidän" -- siinähän on lohdutus, Illina. Me saamme puhua tämän kaiken hänelle.

-- Kiitos, -- kuiskaa Illina. -- Niin, se on tosi.

Ja he rukoilevat yhdessä hiljaisen luonnon temppelissä, yksinäisyyden rauhassa. Nereankin raskaan kohtalon he hartain anomisin laskevat hyvän taivaallisen Isän voimakkaisiin käsiin. Sitte he kääntyvät palaamaan takaisin kaupunkiin.

* * * * *

Varjot ovat pitenneet ja aurinko kallistunut länttä kohti, kun ylin orja saattaa lintuhäkkiä kantavan Illinan herransa kauniiseen, avaraan cavaediumiin, vastaanottosaliin.

-- Odota tässä, -- hän sanoo epäkohteliaasti, itsekseen ihmetellen, miksi Aelius on käskenyt osottaa moista turhaa huomaavaisuutta köyhälle myyjätytölle. Olisihan hän voinut ostiumin ovellakin seisoa, kunnes herra suvaitsi tulla.

-- Pyytäisin toimittaa heti asiani, -- vastaa Illina varmalla, sointuvalla äänellä.

Vanha Atriensis katsoo tytön käytöksen liian vaateliaaksi ja tokaisee närkästyneenä: -- Herralla on hieno vieras, paras ystävänsä luonaan noppaa pelaamassa. He jäivät aterian jälkeen tuonne peristyliumin puolelle. Kun herrat pelaavat, ei heitä koskaan sovi mitättömillä asioilla häiritä.

-- Poistunko siis? -- kysyy Illina, joutumatta hämilleen. -- Vai tahdotko kutsua luokseni orjattaren, jonka haltuun saan uskoa lintuni?

-- Enkö käskenyt sinun odottaa? -- kivahtaa vanhus yhä äkäisempänä. -- Ellei herraa rupea kuulumaan, toimitan hänelle sanan. Ymmärrätkö, _minä_ tiedän, milloin se käy päinsä. Minä olen herrani ensimmäinen mies.

Mahtavuudestansa tietoisena hän paiskaa oven kiinni, jättäen Illinan yksinänsä cavaediumiin.

Illinan sydän värähtää. -- Oi Jumalani, Isäni, -- hän äänettä rukoilee, -- suojele lastasi! Lähetä enkelit ympärilleni, että olisin turvattuna!

Huone, johon hänet on jätetty, on loistavan upea. Solakat pylväät korintholaisine kapiteeleineen kannattavat kattoa, jonka keskiaukosta lempeä, punertava valo leveänä vinona juovana virtaa lattian mosaikille. Vesi altaassa loiskuu ja kimaltelee, lähettäen keveitä suihkuja ilmaan. Harvinaiset kivet ja lehtevät vesikasvit reunustavat compluviumia. Niiden lomista kohoaa Tritonien vartaloita kalanpyrstöineen, jotka vedestä kuultavat. Olentojen selässä kiikkuu iloisia, alastomia Nereidejä vallattomissa asennoissa.

Illina kääntää päänsä pois. Hänen silmänsä kiintyvät hetkeksi seinämaalauksiin, mutta jo toisessa tuokiossa hän häveten painaa alas katseensa. Yhä tuskallisemmaksi hän tuntee olonsa. Lintu hänen vierellään helähyttää viserryksen; se on kuin toivon ja lohdun sävel.

-- Lemmikki raukkani, -- kuiskaa Illina, voimatta estää kyyneleitä vierimästä poskillensa, -- minne me olemmekaan joutuneet? Mikä neuvoksi meille?

Silloin ovi hälinällä aukeaa, ja ostiumista astuu sisään Laetitia neiti päällysvaatteissaan, Sabinan ja Horonen seuraamana. Hän puhelee äänekkäästi seuranaisensa kanssa eikä ensinkään näe syrjään vetäytynyttä Illinaa, ennenkuin linnunlaulu herättää hänen huomionsa.

-- Mikä se on?

-- Tyttö ja lintu, -- huomaa Sabina.

-- Minä voin antaa selityksen tähän asiaan, jos korkea-arvoisa Laetitia sitä haluaa, -- puuttuu Horone mielistelevästi puheeseen. -- Aelius herra on kuullut ihmeellisen kaunista viserrystä naapurikauppiaan myymälästä ja on tuottanut sieltä linnun. Hän kuuluu jättävän sen hoidettavaksi Phebelle, jonka sinä, oikeamielinen valtijatar, olet hylännyt. Millä hän lieneekin luikerrellut korkean herramme suosioon...

-- Mitä? Kykeneekö hän vielä lintuja hoitamaan ruoskimisen jälkeen? En tahdo nähdä häntä silmäini edessä!

Kateellinen Horone selittäisi mielellään, mikä laupias vääryys on tapahtunut Phebelle, mutta Laetitian tarkkaavaisuus on jo toisaalle kiintynyt.

-- Katso, Sabina, tuon tytön tukkaa! Siinä nyt on oikea laji, juuri se väri, jota niin kauvan olemme etsineet. Mene heti kysymään, onko sekin värjätty tuhalla ja rasvalla!

Sabina tuo vastauksen, että tukka ei ole värjätty ensinkään.

-- Kautta Venuksen ja kaikkien Gratiain! Luonnollinen tukka! Noin komea ja tuota väriä! Sehän on kuin lainehtiva virta punaista kultaa!

Laetitia neiti itse astuu Illinan luo.

-- Oletko sinä lintukauppiaan orja? -- hän kysyy.

-- Olen hänen tyttärensä.

-- Sepä paha. Varmaan isäsi ei tahdo myydä sinua. Mutta --

Valoisa ajatus lentää Laetitian aivoihin.

-- Tyttö, myy sinä minulle tukkasi! Annan tuhat sestertiaa. Se on ruhtinaallinen hinta hiuksista.

Illinan herkkä, puhdas sydän on tyrmistyksissään kaikesta, mitä hän näinä lyhyinä hetkinä on nähnyt ja kuullut. Laetitian puhuessa hän on itsensä unohtanut ja kaiken aikaa ajatellut Nereaa. Voi hyvä laupias Jumala -- täytyykö tyttö raukan huomenna isänsä pelivelkojen takia joutua tunnottomien ihmisten käsiin, jotka ehkä rääkkäävät ja ruoskivat häntä, niinkuin tuo julma nainen on tehnyt? Tai ehkä hänelle tapahtuu vieläkin pahempaa, sitä kauheata, josta --