Part 7

-- Tänään kuulitte tarinan ja huomenna unhotatte sen, -- sanoi isä Valerius, katkera väre äänessänsä. -- Se kyllä onkin parasta. Rientäkäämme nyt.

-- En unhota, -- tyttö loi totiset silmänsä seuralaiseensa. -- Minä olen nuori, elämänhaluinen ja usein ajattelematon, mutta syvimmältä minäkin kaipaan täydempää elämää Jumalassa. Tiedän -- olen sen nähnyt kotona nuorten ystäväini keskuudessa -- että siitä johtuu oikea ilo ja vapaus. Kun etsin sitä itselleni, muistan teitä, joka kokonaan elätte Jumalalle -- mutta tuskaksenne! En tiedä loukkaanko teitä -- älkää käsittäkö minua, ikäänkuin pitäisin sisimpiä kokemuksianne vain tutkimushuvinani -- minusta näet tuntuu, että paavikirkon Rooma on nyt elävämpi käsitykselleni, kuin jos koko vuoden sunnuntait olisin istunut Pietarinkirkossa...

-- Älkää, älkää puhuko noin, -- huudahti nuorukainen kuin hädässä. -- Ettehän tahdo heittää epäilyksen ja kapinan tulikekäleitä sieluuni. Kaikesta huolimatta minä rakastan kirkkoani. Olen valinnut kaidan tien ja sitä olen kulkeva. Hengästyttekö? Anteeksi, kävelen kai liian nopeasti. Kohta tiemme eriävät.

Melkein vaieten, kiireisin askelin he sitte kulkivat puiston porttia kohti. Villa Borghese vilahti vielä kerran ohitse, heidän poiketessaan suurelle lehtokujalle.

Portilla pappi pysähtyi. -- Nyt sen sanon teille, -- hän lausui. -- Sen jälkeen kuin sisareni kuoli, olette te ensimmäinen ja ainoa nainen, jonka kanssa olen _puhunut_, todella puhunut, tarkoitan. Ehkä yleensä ensimmäinen ja ainoa _ihminen_. En tiedä edes nimeänne!

-- Kuinka se on mahdollista? Tosiaan, olen unohtanut mainita sen. Ester Ling.

-- Ja osotteenne?

-- Täällä Roomassa Via Gregoriana, -- hän mainitsi numeron. -- Isäni on mielellänsä tutustuva teihin, jos haluatte tulla. -- Tytön ääni oli vähän epävarma. Hän koetti laskea leikkiä. -- Aioin juuri huomauttaa, että nuo tärkeät kaksi saattajatoverianne myös ovat tervetulleet... Mutta sehän on tosi, nyt teillä jo on vapaus kulkea yksinänne. Niin -- iltasilla me varmimmin olemme kotona.

-- Kiitos.

He kättelivät jäähyväisiksi, kääntyen kumpikin tahollensa.

* * * * *

Ester Ling puuhaeli pienessä, jotenkin ikävännäköisessä täysihoitolahuoneessa Via Gregorianan varrella. Hän järjesti kirjat, jotka olivat hajallaan pöydällä ja piirongilla, pani kenkänsä kaappiin ja pyyhki ikkunalaudalta pölyn, jota tuuli oli ryöpyttänyt kadulta. Hiukan arvelevaisena hän katseli sänkyä ja pesutelinettä. Tuossa ne ovat, ei niitä saa mihinkään. Pitäisi olla siro, kevyt varjostin. Mutta kun ei ole, niin -- Päättävän huolettomasti hän käännähti korollaan. -- Kas näin! Istumme selin sinne päin.

Viereisen huoneen ovi oli suljettu. Tyttö lähestyi sitä, pysähtyi, odotti -- sitte avasi sen yhdellä vedolla, koputtamatta.

Tohtori Ling, vanhanpuoleinen mies, istui selin oveen, suuren työpöydän ääressä, papereittensa ja kirjojensa ongelmiin vajonneena. Hän ei edes katsahtanut taaksensa. -- Jaha, jaha, -- kuului hän mumisevan itseksensä, -- täällä sivu 229 ja tuolla folio 4... -- Sitte vähän äänekkäämmin: -- Onko siellä Ester?

-- Sivulla 299 tai neljännellä foliolla! Ei, isä, en tosiaankaan tiedä, mitä niissä lienee, mutta minä olen tässä!

Hän nauroi heleän iloisesti, saaden vastineeksi: Jaha, jaha...

-- Isä kulta, noin ahkerassa työssä vielä illalla ja heti ruoan jälkeen! Ei se tee vatsalle hyvää.

-- Eikö? Niin, he panevat liiaksi öljyä ruokaan. Voithan sanoa neiti Peppille, että me emme ole tottuneet öljyyn.

-- Isä, -- tyttö laski kätensä tohtorin olalle. -- Mitä, jos me saisimme vieraita?

-- Vieraita?

-- Eräs roomalaiskatolinen pappi tahtoisi tutustua isään.

-- Roomalaiskatolinen pappi? Keneltä sinä sen kuulit? Ehkä Pater Hilarius. He ovat hyviä tiedemiehiä monessa luostarissa. Luulenpa, Ester, että me siirrymme Firenzeen. Siellä Certosassa on miniatyyritutkimus munkkien erikoisalana.

-- Kuinka? Poisko Roomasta?

-- Ei vielä, ei vielä. Muutaman viikon kuluttua. Niin, missä hän on -- se pappi? Mitä hän tahtoo?

Ester joutui hämillensä. Kuinka saisi aseman selitetyksi isälle? Hän päätti mutkailematta käydä asiaan käsiksi.

-- Olen tutustunut pappiin, jonka nimi ei ole Hilarius, vaan Valerius. Hän kysyi osotettamme, ja minä sanoin, että isää voi parhaiten tavata iltasilla. Ei hän nyt vielä ole täällä, mutta ehkä hän tulee.

-- Jaha, jaha, minä ymmärrän. Kuules, Ester, minä kirjoittaisin paikalla muistiin nämä tärkeät asiat... Löysin juuri erään yhtymäkohdan. Sivu 299 -- olihan se oikein? Kas tuossa. Jos hän tulee, sano, että hän odottaisi neiti Peppin salissa.

Viimeisen lauseen tohtori jo mumisi papereittensa seasta.

Ester hiipi huoneeseensa. Isä oli tänä iltana auttamattomassa professorikuumeessa; ei maksanut vaivaa yrittääkään.

Hän odotti, valoa sytyttämättä, katsellen ikkunasta ulos pimenevälle kadulle. Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta ääntä kuin kynän yksitoikkoinen rapina ja lehtien kääntyminen. Isä Valerius ei tullut.

Hänestä ei enempää ollut puhetta isän ja tyttären kesken. Tohtori näytti kokonaan unohtaneen, että sellaista miestä oli maailmassakaan.

Ester vietti aamupäivänsä Vatikaanin kokoelmissa, kirjoitti iltapäivillä kirjeitä, luki italiankielen alkeita, ranskalaisia runoja, tai myöskin pientä, mustakantista kirjaa, josta kultainen risti kimmelsi -- rakasta, kotoa mukaan otettua. Toisinaan hän soitteli täysihoitolan salissa tai käveli kaupungilla isänsä kanssa muistomerkiltä muistomerkille. Mutta illoin hän mieluimmin istui jouten yksinänsä.

Hänen pieni huoneensa oli päivä päivältä muuttunut sievemmäksi ja miellyttävämmäksi. Signorina Peppi oli hankkinut varjostimen, halvasta maksusta. Ester oli aistikkaasti asettanut kaikki ostamansa taidejäljennökset ja pienet koruesineet sopiville, näkyville paikoille, poistaen signorinan paperikukat, porsliinipyhimykset ja kärpästenlikaamat taulut. Joka iltapuoli hän muutti pari tuoretta kukkasta maljakkoon. Hän teki tarkastuskierroksen nurkasta nurkkaan ja sitte vetäytyi ikkunapieleen, vaipuen mietteisiinsä.

Silloin hän tilitti omia tunteitansa. Ei ollut epäilemistäkään, hän toivoi Isä Valeriuksen tulevan. Hänelle hän koristi huonettansa. Häntä hän muisti ilta illalta.

Miksi? Niin hän kysyi itseltänsä, vaatien vastausta.

Siksi... että oli mielenkiintoista keskustella lahjakkaan ja rikastunteisen nuoren miehen kanssa, joka eli traagillista elämää, ristiriidassa oman sisimpänsä ja kutsumuksensa välillä. Oli romanttista muistella tuota omituista tutustumista, kävelyä Monte Pinciolla, kohtaamista Villa Borghesessa ja pitkää, tunnelmallista keskustelua keväisessä puistossa. Vieläpä velvoituskin liitti ajatukset tähän vieraaseen. -- Lupasin, etten unohda, -- mietti tyttö. -- Sanoin itse etsiväni täyttä elämää Jumalassa. Olenko sen tehnyt? Pelkään, että Rooma on ollut upottamaisillansa minut vanhoihin muistoihinsa ja taiteensa ihanuuteen. Mutta miten lieneekin oman itseni laita -- _hänen_ puolestaan olen rukoillut.

Huoneessa oli pimeätä ja hiljaista. Sydän hiljeni. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa. Tuli niin outo ikävä. -- Hyvä Jumala, -- hän huokasi. -- Anna minulle niin paljon taivaallista iloa ja voimaa, että voin tehdä hänet hiukan iloisemmaksi!

-- Mutta miten? -- heräsi samassa kysymys. -- Kenties emme enää koskaan tapaa toisiamme. -- Ester tunnusti itsellensä vilpittömästi, että se olisi pettymys. Joka päivä se kasvoi voimassa, niin, varmasti hän ei vielä eilen odottanut yhtä hartaasti kuin tänään. -- Miksi? -- kysyi hän taas.

-- Olenhan jo selvittänyt sen. Hän on mieltäkiinnittävä henkilö, ja me molemmat kaipaamme syvintä iloa. Siitä riittää keskustelemista. Hän kaipaa sitä kieltäymystensä keskellä, minä hymyillessäni, laskiessani leikkiä, ammentaessani täysin kourin tämän maailman rikkautta.

-- Eikö muuta syytä? -- Lahjomaton omatunto ei tyytynyt.

-- Siksi... että _voisin rakastaa häntä_... Tyttö kätki polttavat kasvonsa käsiinsä. -- Ja luulen, että hän voisi rakastaa minua... _Voisimme_ -- ellei se olisi mahdottomuus!

Sen tunnustuksen jälkeen hän yöllä nukkui vastustamatta kumpuaviin kyyneliin, suloisiin ja haikeisiin.

Yhtäkkiä eräänä iltana hänelle tuotiin kukkia. Suuri kimppu tuoksuvia neilikoita! Mitään nimikorttia ei ollut mukana.

Koko viikon tyttö kulki taidekokoelmissa, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, missä kulki. Sydän säpsähti joka kerran kuin mustapukuisia pappeja tuli vastaan kadulla. Sunnuntaina hän osui kirkkoon, jossa ei ennen ollut käynyt. Aran kiihkeästi hän katsahti alttarille, -- nähdäkseen pelkkiä vieraita kasvoja.

Sitte hän sai kimpun valkoisia ruusuja.

Signorina Peppi ja täysihoitolan vieraat alkoivat pilailla: -- Kuka neidille kukkia lähettelee?

Tohtori Ling levitti silmänsä selälleen. -- Ester, kuka sinulle kukkia lähettää?

-- Näettehän, ettei ole nimikorttia, -- vastasi Ester, hyvin halliten ilmeitänsä.

-- Jaa, jaha, ei ole nimikorttia, -- ihmetteli tohtori. Neidit purskahtivat nauramaan. Ester nauroi mukana. Mutta illalla omassa huoneessaan hän kauvan istui pää käden varassa, kysyen valkoisilta ruusuilta niiden sanatonta salaisuutta.

Pari päivää myöhemmin Ester meni kuulemaan nunnien laulua pieneen kirkkoon lähellä Fontana di Treviä, suurta suihkulähdettä. Nykyään hän aina mieluimmin kulki yksinänsä. Kirkossa hän vaipui haaveilevaan, hartaaseen tunnelmaan. Nunnien kauniit, vaaleansinivalkeat puvut hivelivät silmää, ja laulu soi vienon taivaalliselta kuin etäinen enkelikuoro.

Palatessaan hän äkkiä odottamatta kohtasi Isä Valeriuksen. Tietämättä kuinka se tapahtui, he seisoivat yhtaikaa Fontana di Trevin kivikaiteen äärellä.

Molempien väri vaihtui. Ester punastui hiusmartoa myöten, nuori pappi kalpeni.

He tervehtivät toisiansa.

-- Tulen kirkosta, -- sanoi Ester.

-- Minä _menen_ kirkkoon, -- vastasi pappi.

-- Täälläkö päin te asutte?

-- Niin.

He eivät katsoneet toisiansa silmiin. Vedenhaltijat, näkinkengät ja vihertävät vesiryöpyt näyttivät nielevän puolet heidän huomiostansa.

-- Minun lienee jatkettava matkaani, -- sanoi pappi.

Nyt ei Ester enää voinut pidättäytyä. Pudistaen pois häiritsevän, oudon painostuksen hän kääntyi suoraan isä Valeriuksen puoleen.

-- Sanokaa... tekö lähetitte minulle neilikoita ja ruusuja?

-- Mistä se ajatus johtui mieleenne? -- Pappi oli aivan ankaran totinen.

-- Suokaa anteeksi...

Polttava häpeän tunne valahti Esterin sydämeen. Oliko hän siis täydellisesti erehtynyt?

-- En tiedä ketään tuttavaa täällä Roomassa, -- sopersi hän. -- Ei ollut mitään nimeä kukkien mukana...

-- Ellei ollut nimeä, niin älkää koettako tiedustella.

Ester katsoi häneen. Ei, varmaan hän ei kuitenkaan ollut erehtynyt. Mutta miksi tämä vakava muoto? Mikä tarkoitus oli kukkasilla, jos antaja ainiaaksi tahtoi jäädä salaan?

-- Ei minulla voi olla iloa punaisimmista neilikoista eikä vaikeimmista ruusuista, ellen tiedä, kuka minua ystävällisesti ajattelee, -- hän sanoi hiljaa.

-- Kukkasilla on kieli, lähettäjästä riippumaton. Punaisia neilikoita, valkoisia ruusuja, sanoitte. Eivätkö ne puhu kyllin selvästi?

-- Niinpä tulkaa selittämään. Te kysyitte osotettani, mutta ette ole milloinkaan käynyt luonamme. Isänikin odotti teitä.

-- Anteeksi, että olette odottaneet turhaan. Minä en voi tulla.

-- Hyvästi siis, -- sanoi Ester, keveästi kumartaen ja kääntyen menemään. Hän ei tahtonut tunkeilla, ei tosiaankaan. Jos pappi oikutteli, sai hän olla olojaan. Harmi väreili tytön sydämessä. Viimeisten viikkojen jännittynyt, tuntehikas mielentila tuntui hänestä nyt äkkiä sulalta tyhmyydeltä. Ehkä Isä Valerius ei välittänyt hänestä mitään!

Hän kuuli hätäisiä askelia takaansa ja asteli sitä kiivaammin. Tuokiossa kumminkin oli Isä Valerius hänen rinnallansa.

-- Neiti Lang, antakaa anteeksi, minä loukkasin teitä. Tietäkää sitte: minä lähetin kukat. Punaisten neilikkain piti toivottaa teidän elämänne tielle hehkuvinta iloa ja onnea -- ikäänkuin tervehdyksenä minun ihanasta lapsuusmaailmastani. Valkoiset ruusut viittasivat ylöspäin, siihen puhtauteen ja kirkkauteen, jota kohti me kuljemme. En aikonut lähettää enempää kukkia, ja toivoin etten näkisi teitä enää milloinkaan.

-- Mutta minä... minä joka päivä toivoin näkeväni teidät!

Kaikki kankeus, kaikki harmi oli hävinnyt kuin pyyhkäisemällä. Sydämet sykkivät herkkinä, äänet soivat pehmeinä, kuin taian muuttamina.

He huomasivat kulkeneensa katukorttelin ympäri ja seisoivat jälleen Fontana di Trevin luona.

-- Tunnetteko tuon lähteen tarinan? -- kysyi pappi.

-- En.

-- Joka siitä juo vesipisaraisen, hän kaihoaa alati Roomaan, vaikkapa hänen tiensä veisi maailman ääriin.

-- Isäni lähtee pian Firenzeen ja minä hänen mukanansa.

-- Milloin?

-- En tiedä, mutta jos saan osotteenne, ilmoitan teille. Eihän voi olla vahingoksi, että jätämme jäähyväiset. Minä saan kiittää teitä Rooman kauneimmista ja ihmeellisimmistä muistoista -- unohtumattomista.

-- Neiti Ling, älkää puhuko noin. Minä en mitään merkitse teidän tiellänne. Te olette nuori, vapaa ja onnellinen, koko elämä on teidän. Toista on minun. Te toitte tuulahduksen kevään tarhoista, jotka ovat minulta suljetut koko ijäkseni.

Ester Lingin nuori sydän sykähti äkkiä yllättävästä voimakkaasta tunteesta ja rohkeasta ajatuksesta. Se välähti kuin salama, ennenkuin hän ennätti harkita mitään.

-- Jättäkää kirkko, joka kahlehtii teitä! Se on ihmisten keksintöjä, se ei ole Jumalan tahto. Te ette saa haudata ja hävittää onnea ja rikkautta, jonka itse Jumala antoi!

Pappi pysähtyi kuin tyrmistyneenä, jääden tyttöä tuijottamaan.

-- Mitä te sanotte? -- pääsi hänen huuliltansa.

-- Minä sanon, mitä ajattelen. -- Ester hengitti nopeasti, uskaltamatta enää nostaa katsettansa.

-- Kiusaaja!

Seuraavassa tuokiossa hämmästynyt tyttö seisoi yksin kadulla. Isä Valerius oli hävinnyt, antamatta osotettansa, lausumatta hyvästiksi muuta kuin tuon kovan sanan, joka askel askeleelta kaikui kotiin kiirehtivän tytön korvissa.

-- Mitä olenkaan tehnyt? -- hän valitti mielessänsä. -- Unelma on unelma, siihen ei saa koskea todellisuuden karkeilla kourilla. Nyt olen itse särkenyt muistonkin.

Hän itki huoneessansa kiihkeästi ja katkerasti.

Mutta Isä Valerius kulki tietänsä, sydän kauhun valtaamana. Miksi, miksi hän oli jättäytynyt kiusaukseen? Nyt hän näki sen koko syvyyden. Valansa, virkansa, kaiken kalleimman ja korkeimman hän oli saattanut vaaraan. Ja enemmänkin oli tapahtunut. Säälimättömällä selvyydellä kello ilmoitti hänelle, että iltamessun aika oli solunut ohitse. Rikkomus hänen pyhää tehtäväänsä vastaan oli kiusauksen asteelta jo siirtynyt alkaneeksi teoksi.

Ei hänen mieleensäkään juolahtanut palata kotiin, paneutua maata ja satunnaisen pahoinvoinnin tekosyyllä suoriutua ankaran esimiehen tutkinnosta. Hän meni suorinta tietä juuri esimiehensä luo -- tunnustamaan laiminlyöntiänsä, ottamaan vastaan nuhteita ja rangaistusta.

Kirkkoherra suositteli huonon muistin lääkkeeksi vakavia parannusharjoituksia, rukousta, paastoa ja yksinäisyyttä. Isä Valerius kohotti häneen tuskaiset silmänsä, pyytäen kuritusta ruoskalla. Hän tunsi syynsä suuremmaksi, hän ei vähemmällä voinut tasapainoa saavuttaa.

Omituinen hymy karehti kirkkoherran suupielissä. Hän tarkasteli nuorta pappia, eikä hänen muotonsa enää näyttänyt yhtä kireältä kuin äsken.

-- Mene, poikani, -- hän sanoi lauhkeammin, kuin Valerius koskaan oli kuullut hänen puhuvan, -- mene ja tee mitä tuntosi käskee. Hengen synnit on kaduttava hengellisesti, lihan synneistä liha kärsiköön!

Hän teki ristinmerkin nuorukaisen ylitse, osottaen, että keskustelu oli loppunut.

Kirkkoherra oli tyytyväinen. Hän oli epäillyt tuota nuorta miestä, jonka silmät vuoroin uneksivat, vuoroin hehkuivat tulta. Uudenaikainen kapinanhenki ei ollut harvinainen. Mies oli pantava tiukkoihin aisoihin. Nähtävästi isällinen kasvatus oli onnistunut hyvin, ja kirkko oli saapa kuuliaisen palvelijan. Vain nuoren veren kuohua -- ellei muuta, niin eipä kannattanut huolehtia. No niin, ei haitannut sekään, että nuorukainen katsoi asiaa vakavalta kannalta ja koetti olla ankara itseänsä kohtaan, näin alussa.

Ei hän arvannut sanojensa vaikutusta katuvaan nuoreen pappiin.

Isä Valerius meni kotiinsa kasvot kuumina häpeästä. Mihin alhaiseen luuloon hän olikaan saattanut esimiehensä! Oliko mahdollista, että ankara kirkkoherra niin väärin käsitti hänet -- ja oli niin laupias?

Kauheita, raastavia epäluuloja kohosi hänen mieleensä. Kyllä hän tiesi, että papistoonkin turmelus oli hiipinyt -- mutta kuitenkin! Omasta puolestaan hän tunsi, että jos hän todella "lihan syntiin" olisi langennut, hän ei koskaan enää rohkenisi pyhälle alttarille astua.

Kotona hän vaipui ristiinnaulitun kuvan eteen, vuodattaen koko palavan, tuskaisen sydämensä kiihkeään rukoukseen. Tässä oli hänen turvapaikkansa ennenkin ollut, tästä hän oli kerta kerran jälkeen avunsaaneena noussut.

Käyntinsä jälkeen Villa Borghesessa hän oli tuonut kotiin ruoskan. Tänään, niinkuin silloinkin, se jäi koskematta paikalleen. --

Vasta seuraavana päivänä Isä Valerius uskalsi kohdistaa ajatuksensa Ester Lingiin.

Miltä olikaan tytöstä tuntunut hänen eilinen menettelynsä?

Miltä oli tuntunut Pietarista, kun Kristus sanoi hänelle: "Mene pois minun tyköäni, saatana!"

Mutta sen sanan jälkeen Kristus oli kohdellut Pietaria yhtä rakkaasti kuin ennenkin. Ja hän, Valerius, -- eikö hän ollut inhimillistä ystävällisyyttä velkaa tytölle, jota hän varmaan oli syvästi pahoittanut?

Hän etsi laatikostansa osotteella varustetun nimikortin, kirjoittaen siihen:

"Älkää katkeroituko minulle, en voinut toisin tehdä. Olen kiitollinen, jos saan ottaa vastaan jäähyväisenne Fontana di Trevin luona."

* * * * *

Silloin oli varhainen aamu. Ester Ling, matkapukuisena, kulki kiireisin askelin lyhyttä matkaa Via Gregorianalta Fontana di Treville. -- Miksi tänne? -- hän toisti mielessänsä. -- Monte Pinciolla me ensi kerran kohtasimme toisemme. Borghesesta palatessamme hän kertoi elämäntarinansa. Porta Pincianan luona hän sanoi, että minä olin ainoa ihminen, jolle hän oli avannut sydämensä. Siellä Pinciolla olisin tahtonut tavata hänet myös viimeisen kerran, hiljaisten, korkeiden puiden alla. Minua vaivaa ihmisten liike kaduilla. Minua melkein kammottaa Fontana di Trevin muisto. --

Eilen Esterin isä oli äkkiarvaamatta virkkanut, ikäänkuin unesta havahtuen: -- Ei se katolinen pappi olekaan tullut minun luokseni. Kuka se taas oli, Ester? Missä sinä hänet tapasit?

Ester oli toistanut hänen nimensä. -- Tapasin hänet tielläni, -- oli hän vakavasti vastannut. -- Minä luulin hänen aikovan tulla, mutta ymmärsin väärin. Ei hänellä ollutkaan asiaa. --

Niin -- hänellä ei ollut mitään asiaa Esterille eikä Esterillä hänelle. Ja kuitenkin heidän täytyi kohdata toisensa vielä kerran.

Isä Valerius odotti Fontana di Trevin kaiteen äärellä. Huomatessaan Esterin hän astui pari askelta vastaan. Ester säikähti hänen kuolonkalpeuttansa.

-- Minä tulin siis. Mutta sanokaa, voitteko pahoin? Isä Valerius, te melkein horjutte.

-- Olen valvonut viime yön.

-- Mikä teidän on? -- Suuri levottomuus valtasi Esterin. -- Katsokaa, viittanne alta kihoaa verta kaulalle tuosta olkapään kohdalta. Oletteko te haavoittunut?

-- Ei se mitään. -- Isä Valerius joutui hämilleen. -- Teidän ei olisi pitänyt sitä nähdä. -- Hän pyyhkäisi punaiset pisarat nenäliinaansa.

Ester katsoi häntä pitkään. Sitte hän huudahti: -- Te olette ruoskinut itseänne!

Pappi ei vastannut.

Kiihko ajoi veret tytön poskiin. -- Isä Valerius, te ette saa, te ette saa! Nimittäkää minua kiusaajaksi vaikka kymmenesti, minä sanon sen kuitenkin. Sanon sen -- _rakkaudesta_...

Miksi he eivät seisoneet Pinciolla keväisessä lehdossa? Miksi kova katu ei puhjennut kukkivaksi nurmeksi ja kaupungin heräävä häly vaihtunut syvään, pyhään hiljaisuuteen, -- jotta Paolo Conti olisi unohtanut Isä Valeriuksen ja puristanut nuoren tytön rintaansa vasten yhden ainoan, ainoan kerran, sanomattomalla tuskalla ja riemulla?

Hänen täytyi tarttua kivipylvääseen, sillä hetken aikaa kaikki tuntui aaltoilevan hänen ympärillänsä ja kohisevan hänen korvissansa, kuten lähteen läikkyvä, kuohuva vesi. Kohinan keskeltä hän kuuli oman äänensä vastaavan:

-- Ja minä _tein_ sen -- rakkauden tähden!

-- Luvatkaa, että se oli viimeinen kerta, -- pyysi tyttö värisevin sydämin.

-- Luulen voivani luvata. -- Isä Valerius oli ponnistuksella voittanut ankaran tunnejärkytyksensä ja puhui tyynemmin.

-- En voi _yhdistää_ maallista ja taivaallista rakkautta; mutta teidän muistonne on varjeleva minua, kun olette kaukana, ja Jumala auttaa rakkauttani kohoamaan ylös, vaikka kaihoni jää maan päälle.

Hän kumartui lähteen puoleen, upotti pienen välkähtävän esineen veden kuohuun ja nosti sen takaisin, ojentaen tytölle.

-- Jäähyväisiksi... pisara Fontana di Trevin vettä.

Syvästi liikutettuna Ester kohotti huulillensa opaalipohjaisen hopeasormustimen.

-- Pitäkää se muistona. Se oli Valerian oma. Ja kun Firenzestä jatkatte matkaa Lago di Gardan rannoille, viekää terveiset kotiini. Te löydätte sen, olenhan kertonut teille.

-- Kiitos, -- sanoi tyttö hiljaa. -- Olkaa varma siitä, että täytän pyyntönne.

He ojensivat kätensä toisilleen.

-- Te muistatte vesipisaran tarinan. Nyt, jos mihin vie tienne, asuu kaihonne täällä.

Ester loi häneen silmänsä, kyynelkiiltoisina: -- Meidän kaihomme yhtyvät -- ei täällä, vaan Jumalan istuimen luona.

Ja he erkanivat kumpikin tahollensa.

Raunioiden tarina

Matkailija on kiertänyt "kuollutta kaupunkia". Hän on nähnyt katottomat talot ja poikkinaiset pylväät, alastomat huoneet, tyhjät temppelit, autiot kylpylät, äänettömät näyttämöt paljaan, sinisenä kaartuvan taivaan alla. Kaduilla ei kukaan ajele syvään uurtuneita raiteita myöten, toreilla ei kenenkään astunta kiviltä kajahtele. Nurmi ja kukkaset kasvavat pihoilla ja entisillä lattioilla, ja vihreät sisiliskot ainoina asukkaina puikkelehtivat muurien lomiin.

Hän istuu Jupiterin temppelin portailla, ja avara Forum civile leviää hänen eteensä. Tuolla rahanvaihtajat ovat istuneet, tuolla myymälöissä on kansa tungeskellut. Tuonne vastapäätä ovat kaupungin arvokkaat virkamiehet, decurionit, aedilit ja duumvirit, juhlallisina, tärkeinä kulkeneet curioihin, pylväiden lomitse, ohi valkeiden kuvapatsaiden, hiljaisesti toivoen että he itsekin kerran ikuistettuina saisivat jalustoilla seisoa. Temppelin alttareille on uhreja kannettu, ja katuja pitkin on kuljetettu härkiä, koiria ja vangittuja petoja amfiteatterin arenaa varten, toistensa tai tuomittujen onnettomien surmaksi. Ihmisten vilinää kaduilla, uutteraa työtä vaatimattomissa kammioissa, orjien raadantaa, rikollisten riemuja, ylellisten juhlia juomineen, herkkuineen taiteellisen hienoissa, loistavissa saleissa, kukkien tuoksussa, soiton helkkeessä, aistihurmassa kaiken maailman ihanuuden keskellä...

Matkailija uneksii ja näkee menneisyyden näkyjä.

* * * * *

Pompeijissa, elokuun kolmantenakolmatta, vuonna 79 jälkeen Kristuksen.

Aamu on jo aikoja valjennut. Ylimystalon orjat ovat siistineet huoneet, ja puutarhuri on palannut puistotöistään, kastanut viridariumin kukkaset ja suihkuttanut vettä nurmikolle.

Marmoriseen, korkokuvilla koristettuun vesijohtoon nojautuu tulisilmäinen, mustakutrinen nuorukainen. Hän on puettu kirjailtuun tunicaan ja valkeaan togaan, jota kallis kultakudos reunustaa; olalta, käsivarsilta ja sandaaleista tuikahtaa sieltä täältä jalokivi, vaikka nyt ei suinkaan ole juhlapitojen aika.

Hän kuuntelee. Heleä viserrys täyttää ilman. Taas -- taas, moninkertaisena. Mikä lintu se onkaan?

-- Sopater! -- hän huutaa kreikkalaiselle puutarhurillensa, joka peristyliumin nurkkauksessa leikkelee pois oleanderin kuihtuneita kukkasia tuoreiden tieltä. -- Tunnetko linnut niiden laulusta?

Mies kohottautuu kyyryksistä, heristäen korviansa. Sitte hän lähenee ja kumartaa syvään, kohotetuin käsivarsin.

-- Arvoisa Aelius, halpa palvelijasi on tottunut erottamaan leivon ja pääskyn satakielestä. Mutta tämä ei ole mikään niistä, tai se on kaikki kolme yhtaikaa.