Part 6
Nuori "Isä" tunsi mielensä kumman herkäksi, kun kevät ja menneisyyden muistot puhuivat. Hän istahti penkille tuoksuvien kastanjain alle, katseen lipuessa unelmoivana yli "ikuisen kaupungin" kattojen, vuorille, jotka sinersivät näköpiirin rajalla.
Hiljainen, suloinen oli se koti, jonka hän silloin jätti, Valerian enkelihaamun viitatessa tietä. Aurinkoinen, kukkiva Lago di Gardan ranta. Siellä sievä valkoinen talo aidattuine pienine puutarhoineen. Isännän ylpeys oli puutarhan palmupari, Paolon ja Valerian nimikot. Äiti rakasti kukkia ja tuuheata lehtivihantaa. Hän ympäröi porraspylväät ja ikkunat villiviinillä, eikä kellään ollut niin komeita, monivärisiä ruusuja ja neilikoita kuin hänellä. Neilikoita varsinkaan. Niitä kasvoi penkeissä, ruukuissa ja kapeassa ikkunalautaan kiinnitetyssä laatikossa. Neilikkain tuoksu ja kirjava värihohto kuului erottamattomana Paolo Contin lapsuusmuistoihin.
"Isä" hypisteli äsken ostamiansa neilikoita. Nekö ohjasivat hänen aatoksensa lapsuuden kotiin? Yhä lämpimämmin sydän sykähteli.
Siellä varmaan vanhukset nytkin istuivat kevätpäivää paistatellen. Äiti kutoo sukkaa -- ehkä hänelle, joka nyt heitä ajattelee. "Paolo poikani", -- äiti kaipailee, -- "milloin hän ehtinee tervehtimään vanhoja vanhempiansa? Jumalan kiitos pyhästä virasta! Se vain sitoo melkein liiaksi. Pitäisihän hänen saada hiukan lomaa ja lepoa. Äidin käsi silittäisi hänen otsaansa, äiti tekisi hänelle pehmeän vuoteen ja leipoisi parhaan hunajakaakun... Poika parka, hän kun ei koskaan saa tuntea minkään pienen pehmeän käden hellyyttä ja hyväilyä..."
Ne viimeiset hän puhuu ääneen ukko vanhukselle, joka polttelee piippua ja lukee lehteänsä. Tämä nostaa päätänsä, mutisee jotakin epäselvää, rykäisee ja syventyy taas sanomalehteen. Mutta kurkku on käynyt merkillisen karheaksi, ja silmiä hämärtää. Hän nousee, astelee palmujen luo ja mittaa niitä silmillään. Komeita ovat, komeita! Tuokin Valerian palmu. Ei kuihtunut, kun tyttö Campo santoon kätkettiin. Eikä kutistunut toinenkaan, vaikka reipas, punaposkinen poika sulkeutui umpinaiseen opistokammioon...
-- Ah! -- Isä Valerius nousi, alkaen kiivaasti kävellä pitkää käytävää sisäpuistoon päin. Vapaus ja kevät ovat vaarallisia! Niin -- tai eihän hän oikeastaan ollut vapaa nytkään, koskapa ei voinut lähteä suin päin sinne pohjoiseen, Lago di Gardan rannoille, saamaan noita odottavia hyväilyjä ja näkemään vanhoja rakkaita kasvoja. Mutta hän käveli yksin, ypö yksin, kenenkään seuraamatta ja tarkastelematta, vihannoivassa, kukoistavassa puistossa. Niinpä ajatukset ja mielikuvatkin kiitelivät kuin valjaista karanneet varsat. Hän nautti niiden luvattomasta lennosta. Ottaisiko kiinni? Suistaisiko? Miksi? Eihän kukaan nähnyt, ei kukaan aavistanut. Elleivät ne ilmojen teitä kielineet esimiehelle, joka muutenkin epäili hänen herkkämielisyyttänsä, kieltäen matkan omaisten luo...
Seitsemän vuotta hän oli hillinnyt ja taivuttanut tahtoansa, lujasti, järjestelmällisesti -- ja vilpittömästi myös. Sillä välin punaiset posket olivat kalvenneet ja uneksiva katse saanut terästä. -- "Tylsää terästä", -- sanoi muuan entinen koulutoveri, irvihammas. Paolo Conti, papinkokelas, ei suuttunut pistopuheesta, sillä hän oli laakeaksi ja tyyneksi tasoittunut. Isä Valerius, pappi, kuohahti pelkästä muistamisesta. Asiat olivat oudolla tolalla. Hän ei enää tuntenut itseänsä.
Hän säpsähti. Mikä? -- kuvapatsashan se vain olikin. Virgilius. Ja tuossa nenätön Macchiavelli. Kokonainen rivi valkeita rintakuvia tien kummallakin puolella. Ei -- askeleita kuului kumminkin, vieläpä aivan hänen takaansa. Sointuva naisen ääni puhutteli häntä ranskankielellä. Hän seisattui, joutuen suoraan vastatusten nuoren, hoikan, sinisilmäisen neidon kanssa, jonka heti voi huomata matkailijaksi. Vieras oli vaaleaverinen, kiikarilaukkua kannattava nahkanauha kulki olan yli, ja kädessään hän piteli avattua punakantista Baedekeriä.
-- Herra pastori, voisitteko osottaa minulle lyhimmän tien Villa Borgheseen? Olen harhaillut näitä kauniita käytäviä pitkin, ne ovat kuin labyrintti.
-- Täältä asti on tosiaankin vaikea selvästi neuvoa. Sallitteko, että saatan teitä, kunnes suuri lehtokuja näkyy?
-- Kiitos, te olette hyvin ystävällinen.
He kulkivat vaieten rinnakkain. Isä Valerius ei rohjennut katsoa sivulleen. Tuntui merkilliseltä, oikein hämilliseltä kävellä täällä kevätpuistossa tuntemattoman nuoren naisen kanssa. Ehkä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa sellaista. Mutta kuinka hän toisinkaan saattoi menetellä?
Neiti keskeytti äänettömyyden, kysyen vähän arasti: -- Ehkä häiritsen teitä? Valmistitteko saarnaa vai aioitteko mennä jonkun sairaan luo?
-- En kumpaakaan. -- Isä Valerius nosti jo katseensa. -- Ette häiritse. Kävelin ihan joutilaana.
-- Onko täkäläisillä papeilla paljon aikaa? Olen kuullut niin sanottavan.
Samassa tyttö huomasi, että kysymys voi kuulua häijyltä. -- Anteeksi, -- sopersi hän punastuen, -- en tarkoittanut...
-- Muutamilla on aikaa, toisilla ei, -- vastasi Isä Valerius, ilman pahastumisen häivettä äänessänsä. -- Minä olen apulainen, ja tuntuu siltä, että saan ankarasti tehdä työtä. Sehän on tarkoituksenikin. Tämä aamupäivä on poikkeus, sattuma.
-- On turvallista kävellä papin seurassa, -- selitti tyttö, ikäänkuin äskeistä laastaroiden. -- Kun lähdin yksin liikkeelle asunnostamme, sain kuulla monta varoitusta. "Ei pidä kovin levitellä karttaa", "ei pidä vastata, jos joku vieras puhuttelee", "ei pidä" loppumattomiin! Koetin olla tottelevainen. Siksi mieluummin harhailin, kuin kysyin tietä keltään. Teitä tietysti en pelännyt. -- Hän naurahti, ja nauru soi kuin pienten kellojen helinä.
Isä Valerius punastui nyt vuorostaan, vasten tahtoaan; valitettavasti hän tiesi, että kaikki eivät yhtä ehdottomasti luottaneet -- syystäkään -- mustakauhtanaisiin miehiin täällä etelän kuuman auringon alla. Hän alkoi lähemmin tarkastella tyttöä. Ivailiko hän kenties? Ei, muoto oli puhdas ja hymy herttainen.
-- Mutta minähän en ole mikään naisten tuntija, -- tuli hänen viimeiseksi johtopäätökseksensä.
-- Te olette vieras Roomassa? -- alkoi hän varovasti tiedustellen.
-- Olen, pääsin isäni mukana matkalle. Isä tekee tutkimustöitä Vatikaanin kirjastossa.
-- Ja te tutkitte taidetta?
-- Minäkö? En ainakaan viran puolesta. Miksi niin arvelette?
-- Koska etsitte Borgheseä.
-- Tietysti tahdon _nähdä_ taidetta. Sehän kuuluu jo yleissivistykseen. Mutta kuuluipa tahi ei, se viehättää minua. Ihmeellinen Rooma, täällä kaikki viehättää. Haluaisin katsella ja tutkia aamusta iltaan, päivästä päivään. Nyt kahden viikon kuluessa olen vasta lajitellut tutkittavani.
-- Kuinka moneen ryhmään? -- Isä Valeriusta keskustelu huvitti yhä enemmän.
-- Toistaiseksi viiteen tai kuuteen. Ensiksi historiallinen Rooma; edustajat: Forum, Palatinum, Capitoliumin susi ja niin edespäin. Niitä kaikkia isä selittää minulle yltäkyllin. Historia ei ole vahvin puoleni. -- Sitte taiteen Rooma. Se on ihana, verraton! Eikö ole, sanokaa?
-- Tunnen sitä liian vähän. Voin aavistaa sen ihanuutta.
Tyttö kääntyi häneen äkkiä kummastuneena. -- Kuinka niin? Oletteko siis tekin muukalainen?
-- Olen muukalainen Lago di Gardan rannoilta. Seitsemän vuotta olen vieraana asunut Roomassa.
-- Vieraana -- seitsemän vuotta?
-- Teillä, neiti, ei ole aavistusta papiksi valmistautuvan miehen elämästä.
-- Pidättekö taidetta syntinä? Tiedän monien hurskasten ihmisten hylkivän sitä, mutta minun mielestäni se on väärin tehty.
-- En pidä syntinä, en enempää kuin tekään. Mutta olen valinnut osani. Nuoruuteni on tarvittu muuhun, jotta nyt voisin olla kirkon palvelija.
-- Tuohan on hirveätä! Te herätätte uteliaisuuteni ja innostutatte kolmanteen tutkimuspiiriini: se on katolinen Rooma, paavikirkon Rooma. Tai oikeastaan tämä piiri on neljäs. Alkukirkon Rooma on kolmas: Colosseum, katakombit, Mamertinilainen vankila ja muut sellaiset.
-- Entä viides?
-- Rooman uudenaikainen elämä ja Italian kansanelämä. Ja vielä kuudes: luonto. Tämä Monte Pincio on hurmaava. Luontoa kai tekin sentään rakastatte. Nuo kukkaset kielivät. -- Hän hymyili, nyökäten neilikoille, joita pappi yhä piti kädessänsä. -- Vieläkö on pitkältä isolle lehtokujalle? Keskustelumme on ollut oikein hauska, aika on kulunut nopeasti.
-- Niin, te olette avannut eteeni rikkaita näköaloja.
-- Minä? Voi, tosiaan --
Taas neitonen punastui. Mutta hän voitti pian tasapainonsa ja käänsi koko asian leikiksi.
-- Minä kai olenkin puhunut melkein yksinäni, ja itse kehuin sitä hauskaksi. Näyttää siltä, että tänäpäivänä sanon tyhmyyksiä yhtenään. Nyt minun vuoroni on kuulla teidän opistotyöstänne ja katolisen papin elämästä.
-- Iso lehtokuja on heti lopussa. Tuossa on Villa Borghese.
-- Ja te saatoitte tänne asti! Kiitos... Olen pahoillani, nyt en saakaan kuulla mitään. Sääli teitäkin, käännytte pois taidepyhäkön ovelta. Eikö teillä _nyt_ olisi aikaa ihailla sitä kiellettyä, joka ei ole synti?
"Sitä kiellettyä, joka ei ole synti"... Isä Valerius värähti, luoden pitkän silmäyksen nuoreen naiseen. Oliko hän kuitenkin viettelijätär? Oliko hän pimeä henki viattomuuden verhossa?
Ei mitään kaksimielistä eikä kiemailevaa näkynyt tytön katseessa. Hiukan luonnollista veitikkaa, joka vakavien silmien vaikutuksesta häveten hävisi.
-- Anteeksi, anteeksi vielä kerran... Hyvästi, ja kiitos, herra pastori!
Neitonen kiirehti ylös portaita ja hävisi huvilan taidesaleihin. Isä Valerius kääntyi pois, rientäen kaupunkiin suorinta tietä, Porta Pincianan kautta. Hän oli kummallisessa, kiihkeässä mielentilassa. Vastikään hän oli ikävöinyt lapsuuskotiansa, nyt hän ikävöi Villa Borgheseen. Mielikuvituksessaan hän näki rivittäin, ryhmittäin tauluja ja veistokuvia, voimatta luoda niille yksityispiirteitä. Ne kimaltelivat, kutsuivat, vetivät kuin sähkövoimalla. Ja siellä kuvien keskellä kulki elävä olento, viehkeä nuori tyttö. Mitä hän olisikaan puhunut noiden kaikkien taideteosten johdosta -- mitä älykästä ja sielukasta... "Se kielletty, joka ei ole synti"... Tyttö, tyttö -- aavistiko hän itse olevansa sellainen -- tai sellaisen olennoitunut edustaja -- nuoren papin tiellä, kun kevätkaihot täyttävät ilman ja väräjävinä aaltoina tulvivat läpi sydämen sisimpäin?
Isä Valerius saapui kapealle, tukahuttavalle kadulle, jonka varrella hän asui, astui ylös portaita ja avasi kolean, pohjanpuoleisen huoneensa oven. Sisustus oli köyhä ja iloton. Ainoastaan kaunis Neitsyt Marian kuva hymyili vuoteen yläpuolelta, ja vastapäätä riippui krusifiksi, jonka kultaukset hohtivat. Pienellä kulmapöydällä oli muutamia esineitä, jotka näyttivät vierailta nuorenmiehen huoneessa: valkea helminauha, perlemovartinen sulkaviuhka ja siro, opaalipohjainen sormustin. Kolmena syntymäpäivänä hän oli lahjoittanut ne sisarellensa, ja Valeria oli rakastanut niitä rakkaan veljensä tähden. Paolo oli kotoa lähtiessään pyytänyt ne omikseen. Pyhänjäännöksinä hän säilytti niitä.
Mutta nyt nuori pappi ei kääntänyt niihin katsettansa. Hän laski pois hattunsa ja haki vesimaljan neilikoille. Kukat jo hiukan nuokkuivat lämmöstä, mutta niiden tuoksu oli suloinen. Miksi ne olivat tässä, miksei hän ojentanut niitä tytölle? Kuinka? Vento vieraalle -- ja mistä syystä? Hänhän oli kuin järjiltänsä poissa!
Isä Valerius heittäytyi polvillensa, silmät luotuina Neitsyen kuvaan, taivaalliseen ihanteeseen. Mahdotonta! Ajatus ja tunne ei jaksanut kohota ylimaailmallisiin. Ennenkin hän oli nähnyt tutun ihmisen kasvot noissa pyhissä, suloisissa piirteissä. Noin oli aaltoillut Valerian kaunis, tumma tukka, noin syvin, säteilevin silmin hän oli veljeänsä katsellut. Mutta tämä muisto ei häirinnyt hengen hartautta. Nythän hänkin, Valeria sisko, oli pyhien joukossa ylhäällä. Jo maan päällä hän oli Jumalan enkelinä liikkunut omaistensa keskellä. Kiirastuli ei ollut sellaisia varten. Neitsyt Mariaa rukoillessaan Isä Valerius oli monasti puhjennut kaihoisaan huokaukseen: -- Ave Maria, ora pro nobis! Valeria, cara, ora pro tuo fratre misero!
Vaan nyt! Hän ei nähnyt Jumalan äitiä, hän ei päässyt kiinni kalliin vainajan muistoon. Kuvan tummat kutrit välkkyivät vaaleilta, ruskeat silmät sinersivät... Heijastuiko joku eksynyt auringonsäde vastapäisistä ikkunoista? Mitä puhuivat nuo huulet? "Kielletystä, joka ei ole synti"...
Tuskan kiihkossa nuorukainen hypähti pystyyn. Eikö ollut ruoskaa, jolla pakottaisi hourivat haaveet järjen uomiin? Hänet valtasi voimakas halu kurittaa itseänsä. Tietysti hän oli paljon lukenut entisaikojen hengenmiehistä, jotka pyhityksekseen ruoskivat ruumistansa näännyksiin asti. Hän tiesi hyvin, että vieläkin löytyi munkkikuntia, jotka sitä vaativat jäseniltänsä. Mutta hänen kollegiossansa tämä tapa kuului menneisyyteen. Muutamat toverit -- hän oli sen kuullut heiltä itseltään -- olivat myöhemmin omasta vapaasta tahdostansa etsineet siitä apua synnin himoja vastaan, kiusausten ahdistaessa. Intoilijoita! Niin hän oli luullut -- tähän hetkeen asti.
Hänellä tuskin oli nuoranpätkääkään huoneessansa. Hän katseli etsien ympärillensä, ja silmät sattuivat ristiinnaulitun kärsiviin kasvoihin. Sydän värähti. Itkien hän lyyhistyi kokoon, vaipui kuvan eteen, rukoillen, huutaen apua. Siinä hän vietti pitkän hetken. Kun hän nousi, oli katse varma ja sydän rauhoittunut.
Hän lähti esimiehensä luo työohjeita saamaan. Tulisella innolla hän toimi koko iltapuolen: hoivasi sairaita, luki iltamessun, valmisti sunnuntain saarnaa myöhään yöhön, vaikka vasta oli torstai... Seuraava päivä alkoi ukkosen jyrinällä ja rankkasateella. Isä Valerius tunsi noustessansa jotakin hiukaisevaa sydänalassa. Hän ei ollut palaakaan nauttinut sitte eilisaamun. Yön lepo oli ollut syvä ja virkistävä. Kaikki eilinen kuvasti etäiseltä, niinkuin käsittämätön, kummallinen unelma. Reippaasti hän pukeutui, toimitti hiljaisen aamuhartautensa ja riensi sitte suoraan ruokapaikkaan, sateesta välittämättä. Ravinto maistui hyvältä, sitä seuraava työ samoin.
Ukkosilma kulki ohi. Virtaava vesi oli lakaissut pölyn kaduilta, puistojen lehdet ja nuori nurmi kimalsivat pisarahelmissä, ilman täytti raikas tuoksu ja miellyttävä virkeys.
Isä Valerius oli suuttunut itseensä. -- Houkka minä olin! Mikä minuun tulikaan? Miksi en mennyt suoraan Borgheseen, koska minulla todellakin kerran oli aikaa? Miksi en katsellut rauhallisesti tauluja ja veistoksia ja palannut yhtä tyynenä kotiin? Heikkous on miehen häpeä. Mitä minä turhia välitin tuosta vieraasta naisesta, oli hän mukana tahi ei.
Nuori pappi tuli siihen päätökseen, että ukkosen edellä käyvä kuumuus oli kohonnut hänen päähänsä. Niin herkäksi hän ei tosiaankaan olisi luullut itseänsä.
Melkein uhalla hän lähti ulos uudelleen, suuntasi askeleensa päättävästi Porta Pincianalle, siitä puistoon ja suoraan isolle lehtokujalle, joka johti Villa Borgheseen. Sydämensä tykytyksen hän tunsi vasta marmoriportaiden edessä. Oliko tämä kiusaukseen antautumista? Eikö hänen eilinen tuskansa ja hätänsä kumminkin ollut täyttä totta? Miksi hän nyt oli täällä?
Siksi... siksi, että hänellä oli oikeus siihen. Sisintä minuuttansa kunnioittaakseen hänen täytyi kokea, että hän niin ulkonaisesti kuin henkisesti oli oma herransa.
Eikö tyttökin sanonut hänelle, että taiteen tunteminen kuuluu jo yleissivistykseen? Kuka oli väittänyt, että papin muka pitäisi siitä sulkeutua pois? Eikö itse paavilla Vatikaanissa ollut taideteoksia miljoonien arvosta? Eikö jokainen kirkko samalla ollut taiteen pyhäkkö?
Hän oli vakuutettu siitä, että mitkään syrjävaikuttimet eivät hänen askeleitansa ohjanneet. Vieras neiti -- mitä -- olihan hän jo eilen jättänyt tämän paikan. Näitä portaita hän tosin oli keveästi astellut ylös, tuon oven hän oli avannut, tänne korkeaan, hiljaiseen saliin hän oli saapunut, nuo veistokset ensiksi kohtasivat hänen katsettansa... mutta sehän tapahtui eilen. Hän oli kulkenut läpi salien, viipynyt, ihaillut -- niin, mitä noista taideteoksista hän lienee eniten ihaillut? -- mutta sitte hän lähti pois, häipyi avaraan Roomaan, oli matkustava ehkä kuukauden tai parin kuluttua kauvas vieraaseen maahan eikä palaava milloinkaan...
Isä Valerius siirtyi salista toiseen. Mikään yksityinen veistokuva ei erityisessä määrässä kiinnittänyt hänen huomiotansa; ainoastaan yleistunnelma vaikutti omituisen tenhoavasti, sulkien hänet kuin juhlakehään, jonka ulkopuolelle kauvas kaikki arkinen oli jäänyt.
-- Lienen liiaksi vieroittunut taiteesta, -- hän ajatteli. -- En kykene sen tuotteita ymmärtämään, mutta olen onnellinen täällä. Kauneus puhukoon nyt selittämättömiä sanoja sielulleni! Ensi kerralla ymmärrän paremmin.
Hän kiipesi portaita myöten yläkertaan ja alkoi taas uutta kiertokulkua, yhtä summittaisesti ihaillen täällä maalauksia kuin alasalissa veistoksia. Hän ei hidastanut, pikemmin kiirehti askeleitansa, vaikka useimmat taulut, Neitsyen ja Jeesuslapsen tutut piirteet, kärsimyskuvaukset, hautaanpanot ja muut pyhän historian aiheet olivat hyvin omiansa häntä pysähdyttämään. Tuossakin suloinen ryhmä: Jeesus pienokainen äitinsä sylissä, vieressä vanha Elisabet ja Johannes poikanen, valkeassa lampaanvillapuvussa. Lapset kurkottuvat sanomattoman herttaisesti toisiansa kohti... -- Niin, -- hän ajatteli, -- palajan tähän huoneeseen uudestansa. Ensin kuljen ympäri, jotta saan yleissilmäyksen kaikesta. -- Seuraavan suuren salin hän katseli kolmessa minuutissa.
Nyt viimeinen sali, yläkerran yhdestoista, seinät täynnä venezialaisen koulukunnan maalauksia... Isä Valeriuksen katse kiersi sen hätäisen nopeasti. Suuri, ihana taulu: Tizianon "Taivaallinen ja maallinen rakkaus." Sen edessä nuori, vaaleaverinen neito, Baedeker ja taidekokoelmain opas käsissänsä, kiikarilaukku olkanauhasta riippuvana.
Nuori pappi seisattui rajusti sykkivin sydämin. Hän oli vähällä huudahtaa: -- Siinä hän on... Vihdoin! -- Ja samassa silmänräpäyksessä Isä Valerius tiesi, että _tätä_ ainoata hän koko ajan oli odottaen etsinyt.
-- Tekö täällä? Hauska, että vielä tapasimme toisemme. Mutta teidänhän ei ollut määrä nauttia taiteesta ensinkään? -- Hiukan veitikkamainen hymy väikkyi tytön huulilla. -- Hyvä, että kaduitte! Oletteko tosiaankin Borghesessä ensi kerran?
-- Olen.
-- Minulle tietystikään ei yksi aamupäivä riittänyt. Sitäpaitsi myöhästyin eilen. En ehtinyt nähdä puoliakaan, ennenkuin ovet suljettiin.
Pappi oli sanomaisillansa: -- Sen minä arvasin. -- Mutta hän hätkähti omaa ajatustansa, ennenkuin se huulille ennätti. He vaikenivat kumpikin, ikäänkuin syventyneinä Tizianon tauluun. Sitte äkkiä Isä Valeriuksesta tuntui hämilliseltä, että hän katseli sitä nuoren neitosen kanssa yhtaikaa. "Maallinen rakkaus" -- alaston Venus... -- Minä en ymmärrä, miksi muka toinen noista naisista olisi maallisen, toinen taivaallisen rakkauden vertauskuva, -- rupesi tyttö puhumaan, vapaasti ja luonnollisesti, keskeyttäen papin levottoman tunnelman. -- Ei se ole Tizianon valitsema nimitys, eikä muiden olisi pitänyt ruveta selityksillänsä repostelemaan hänen taideluomansa salaisuutta. Toinen puettu, toinen pukematon, puhtaita ja kauniita kumpikin. Maallinen rakkaus kai tunnetaan siitä mikä kuuluu tähän maailmaan -- vaatteista!
Isä Valerius katsoi tyttöä pitkään. -- Teillä on merkillisiä ajatuksia, -- sanoi hän.
-- Jos minä olisin maalaaja, -- jatkoi tyttö, -- yhdistäisin maallisen ja taivaallisen rakkauden. Kuvaisin ihaninta maallista -- ihanaa sentähden, että taivaallinen säteilee siitä. Ehkä Tiziano onkin sitä tarkoittanut tuolla pukemattomalla suloisella neidollansa. Näettekö, hän katsoo Amoriin päin, mutta käsi kohottaa lamppua, jossa taivaallinen tuli palaa.
Tytön puhuessa noin levollisesti, oli toinenkin tyyntynyt. Hänestä ei enää tuntunut pahalta katsella taulua. Puhdas tyttö loi siihen puhtauden hohteen. Hänen tunteensa ja mielentilansa vaihtuivat -- kiihkeästä jännityksestä syvään kaihomielisyyteen.
-- Te olette onnellinen, kun voitte yhdistää, -- hän sanoi hiljaa.
Tyttö katsahti vieritoverinsa kasvoihin. Nopealla vaistolla hän käsitti, mihin nuorukainen tähtäsi.
-- Pahoittaako teitä oma kohtalonne? -- kysyi hän osaaottavasti. -- Eilen jäitte minulle kertomuksen velkaa. Haluaisin kuulla elämästänne.
-- Mehän olemme kaksi vento vierasta, -- vastasi nuori pappi, yhä saman alakuloisuuden lumeissa.
-- Minusta tuntuu, että kuitenkin olemme tuttavat, -- sanoi tyttö.
-- Te tulitte tauluja katselemaan...
-- Te myös. Mutta tämä on viimeinen huone. Vai kuinka?
He kävelivät jo poispäin. Isä Valerius pysähtyi ohimennen avoimen oven eteen, joka johti salista parvekkeelle. -- Katsokaa, kuinka kaunista, -- hän sanoi. -- Jumalan taulu on kumminkin paras. Siinä on toteutettuna teidän ihanteenne: maallinen kuva, josta taivaallinen hohde säteilee. -- Hänen uneksiva katseensa kulki yli tummien piiniain ja kevätvihantien lehtipuiden kauvas etäisyyteen, lumivuorille asti.
-- Sininen taivas ja maa täynnä kukkia!
-- Ja joka oksalla viserrystä. -- Liian iloista, -- lisäsi nuorukainen sanoitta sydämessänsä. He vaikenivat.
-- Nyt tulee keväästä kesä ukkosen ja sateen jälkeen, -- virkahti sitte tyttö vilkkaasti, pudistaen pois tuntehikkaan mielialan. -- Niin, te siis ette tahdo kertoa. Varmaan olin liian rohkea, kun pyysinkään. Jäättekö vielä tänne? Minä lähden nyt.
-- Ei, ei, en minäkään jää. -- He astelivat yhdessä portaita alas, läpi alikerran salien ja ulos hymyilevään, kukkivaan kevätpuistoon.
Isä Valerius alkoi kertoa. Ei pappiskollegiosta, ei virastansa. Runoutta uhkuvin kuvin, yhä kasvavalla liikutuksella hän viersi esiin lapsuutensa muistoja. Hän kertoi kodistansa ja vanhuksista, Valeriasta, palmuista ja neilikoista, sinivihreistä vaahtolaineista tai tyynestä päilypinnasta, johon korkeat vuoret kuvastuivat. He kävelivät syvälle puistoon, hiljaisuuteen, jossa ainoastaan lintujen liverrys ja piiniamäntyjen suhina sanoja säesti. Kauvan he istuivat penkillä puiden alla. Kumpainenkin unohti paikan ja ajan.
-- Ja sitte --
-- Niin, sitte tulin Roomaan ja hautauduin tänne. Nuoruuteni, onneni, kaiken uhrasin. Tahdoin elää Jumalalle.
-- Minulle on opetettu, että ijäisen nuoruuden ja pysyvän onnen löytää vasta se, ken elää Jumalalle. Minkä kadottaa, sen saa takaisin satakertaisesti.
Tyttö oli vakava, niin syvän vakava.
-- En ole sitä itse paljon kokenut, mutta uskon sen.
-- Siinä tapauksessa elämä Jumalalle merkitsee muuta kuin papinkokelaan kasvatusta. Joka aamu ylös vuoteelta kello viisi. Ennen puolta kuutta jo hetkinen kirkossa. Sitte puolen tunnin yksinäinen aamuhartaus, sitte messu ja ehtoolliskäynti -- kaikki vaieten hiljaa. Niin, ne aamut olivat suloisimmat, sillä rakastanhan minä Jumalaa. Sain voimaa päivän varalle, muuten en varmaankaan olisi kestänyt.
-- Työtäkö toi päivä? Rakastattehan työtä myös?
-- Pitkät vuodet filosofiaa, pitkät vuodet jumaluusoppia. Jokaisen hetken työ ja lepo tarkoin määrätty. Ajatus niinkuin auran eteen valjastettu hevonen. Kuinka kaipasinkaan aluksi vapauttani! Mutta kaikkeen voi tottua.
-- Tulitteko joskus vapaahetkinänne tänne puistoon -- kodistanne uneksimaan? -- Tytön ääneen häivähti pehmeä, hellä sävy. Hän tunsi niin syvää sääliä.
-- Yksinkö? En, en milloinkaan. Voiko uneksia satunnaisten, ehkä epämieluisten, sisäisesti aivan vieraiksi jääneiden toverien parissa? Asioille pääsimme ulos, mutta aina meille määrättiin kaksi toveria mukaan. Tietysti sellaiset, jotka vähimmin soveltuivat -- minulle ainakin. Miksi olinkaan hehkusydäminen uneksija viisasten ja käytännöllisten joukossa? Minut täytyi taivuttaa ja mukaannuttaa, työkurilla, tunnekahleilla... Niin, kiittäisinkö kovimmastakin? Eikö meidän pidäkin kuolla itsestämme pois? Papin ennen muita. Minä ihailin papin virkaa, olen aina ihaillut enkä vieläkään lakannut siitä. Mutta hinta -- se on kallis...
-- Nythän se on maksettu, -- sanoi tyttö hiljaa.
-- Nytkö? -- Veret kohosivat nuoren papin poskiin, yllättävän, kiihkoisan tunneaallon tulviessa. -- Ei, nyt ehkä alkaa ankarin maksu. Mutta miksi minä puhun teille? Olenhan mieletön. -- Hän nousi penkiltä kuin unesta herännyt.
Tyttökin nousi. -- Niin, on aika lähteä, -- sanoi hän. -- Kiitän teitä. Ihmeellistä, mikä vaikuttaa, että kaksi "vento vierasta", niinkuin te sanoitte, näin voi päästä lähelle toisiansa. Tämä kohtaamisemme on kuin tarina.