Part 5

Hän innostuu löytämäänsä aatteeseen. Ei hän tiedä tai ainakaan ei tule muistaneeksi, että juuri sen saman totuuden varaan monet nykyajan maalaajat ovat hengellisen taiteensa rakentaneet. Keksintö tuntuu hänestä aivan omalta. Hänet valtaa uusi innostus tauluihin, kun hän tässä valossa alkaa katsella eteenpäin. Ja samalla hän aavistaa, mitä aarteita tällaiset salit sisältänevätkään sille, joka osaa syventyä menneisyyden henkeen. Miksi hän itse on niin tietämätön ja taitamaton? Miksikö? Siihen vastatkoon se joka --

Kesken ajatuskulun hänet pysähdyttää muuan omituinen taulu, saman Bonifazion maalaama. Siinä on pyhä Sebastian, puuhun sidottuna, nuolten lävistämänä, ihana taivaallinen rauha katseessansa. Vieressä seisoo pönäkkä prelaatti, jonka liepeiden alta pieni musta paholainen kurkistaa.

Mariitta ei ole lukenut Sebastianin tarinaa, mutta hän tietää, että on kysymys marttyyrista. Ei hän tule ajatelleeksi, että kuva sisältää purevan arvostelun maallistuneesta kirkosta marttyyrikirkon rinnalla; hän vain kiintyy sen inhimilliseen puoleen sellaisenansa. Miten hän sattuisi muistamaan, että pakanallinen keisari surmautti nuoren Sebastianin? Hän luulee että se tapahtui tuollaisen tekopyhän papin, tuollaisen paholaiskätyrin toimesta...

Nuorukainen nuolet rinnassa -- niin rauhaisa ja kirkas...

Kuinka hän voi! _Kuinka_ hän voi?

Mariitta huomaa siirtävänsä tämänkin taulun nykyhetkeen. Koko hänen sielunsa väräjää sen edessä.

Hän näkee nuoren miehen sijalla nuoren naisen. Hänkin on sidottu, ei pääse irti, vaikka nuoli iskeytyy rintaan, toinen toisensa jälkeen. Eikö _sekin_ kidutus ole kotoisin samasta lähteestä kuin tämä? Mies, joka naisen sitoi, käy yhtä hurskaasta ja on yhtä itsetyytyväinen kuin tuo prelaatti; ja samanlainen musta olento kurkistaa salakammiossa hänenkin viittansa poimuista...

Mutta nainen? Hänellä ei ole Sebastianin katsetta. Ei!

Pitäisikö sitte olla?

Mariitassa herää vastustuksen henki. Marttyyri ei voinut irtautua nuoristansa, mutta hän, Mariitta, voi päästä vapaaksi. Hän on maistanut vapautensa suloisuutta näinä tervehtymisen kuukausina. Hän on tavannut parantolassa kehittyneitä ihmisiä, miehiä ja naisia, jotka myötätunnolla ovat lähestyneet kalpeata, kärsineen näköistä pohjoismaan vierasta. Ystävättärenkin hän löysi, ranskalaisen naisen, jolla oli valistunut, miellyttävä puoliso. Aluksi Mariitta liittyi heihin saadaksensa harjoittaa tyttöaikaista ranskankielen taitoansa, ja he osottivat hänelle kaikkea huomiota ja hyväntahtoisuutta. Suhde muuttui yhä tuttavallisemmaksi, kunnes Mariitta vihdoin uskalsi uskoutua heille.

Ei avioeron ajatus _heistä_ lähtenyt. He vain näyttivät hänelle, miten avara ja kaunis on vapaan, onnellisen ihmisen maailma. Ja kun hän arkana toi esiin oman kaipuunsa, hyväksyivät he sen täydellisesti. "Eikö niin, Rene", oli nuori rouva Brouillard sanonut, "emme päivääkään viihtyisi yhdessä, ellemme rakastaisi toisiamme?" "Emme tietenkään, sinä pikku veitikka", nauroi mies. "Mutta minähän jumaloin sinua ja sinäkin minua vähän sinnepäin." "On vaan äärettömän sääli, että rouva Mariitta (sitä toista nimeä en osaa sanoa!) -- niin, että hän jää aivan yksin", hellitteli madame. Mutta hän rauhoittui kuullessaan, että Mariitan isä elää, varakas herra, jonka virka-asema on huomattava. Tietysti hän avosylin ottaa vastaan ainoan tyttärensä yksinäiseen leskimiehen kotiin.

Sellaiset keskustelut olivat vähitellen vakiinnuttaneet Mariitan häilyvän toiveen. Viikkojen vieriessä, nuorten elinvoimien palatessa se kypsyi tosiaikeeksi.

Mikä ihana osa se olisikaan... Oman hyvän isän lohtuna, lapsuuskodin emäntänä, pääkaupungin sivistyselämän keskellä. Miksi hän lähtikään onnellisista oloistansa? Ja nyt, jos hän palaisi niihin -- ah, hän tuskin osasi ajatella, miltä se tuntuisi. Ei tarvitsisi jatkaa tympäisevää, raskasta avioelämää, ei tukehtua syrjäisessä pikkukaupungissa. Oliko se mukavuuden halua ja maailman ilojen etsintää? Ei itsessään; sillä mielellänsä hän eläisi vaikka missä maan kolkassa, ja vaivoja ja rasitustakin hän varmaan jaksaisi kärsiä _rakkauden tähden_. Mutta ilman rakkautta se oli sietämätöntä. Vapaus Juhanista, vapaus hänen kovuutensa rautaisesta komennosta ja hänen hellyytensä vastenmielisistä hyväilyistä oli hänen oikeutensa. Hänen täytyi päästä siihen.

Päätös varmistui. Mariitta kirjoitti isällensä, pyytäen, jos mahdollista, tilaisuutta matkustaa Italiaan. Rahaosotuksen saavuttua hän ilmoitti miehellensä, ettei hän vielä tulekaan Suomeen. Toistaiseksi ei muuta -- ei kummallekaan taholle. Tämäkin jo kysyi tavattoman paljon hänen heikoilta hermoiltansa ja turtuneelta tahdoltansa. Mutta kun se oli tehty, olikin hän karaistunut enempään.

Hän oli halunnut Italiaan, saadaksensa sydämensä täyteen elämän rikkautta ja päivänpaistetta, nähdäksensä, oppiaksensa, korvataksensa etelän kauneuskylläisyydessä edes muruja siitä, mitä kärsimysvuosinaan oli turhan vuoksi kadottanut. Luvattu maa oli nyt hänen edessään. Mutta tämä synkkyys ja sade -- ja sielun jännitys, joka tuntui vaan kasvamistaan kasvavan -- se ei ennustanut hyvää.

Eivätkä muistot ole suljetut pois taidesaleistakaan. Ehkä eivät mistään koko maan päältä. Sehän olisi kauheata, jos ne seuraisivat edelleenkin, lapsuuskotiin asti...

Mariitta ei jaksa enää gallerian kiertelemistä. Hän lepää tässä, silmät naulittuina Sebastianiin, kunnes palajaa sateeseen, laivaan, kylmään hotellihuoneeseen...

Miksi sinun silmäsi loistavat, Sebastian? Mariitta tietää. Jumalan valo säteilee niistä.

Tukahdutettu nyyhkytys puhkeaa hänen rinnastansa. Oi, kuinka kaikki olisi toista, kuinka hänkin voisi säteillä -- ainakin nyt, tällä hetkellä, kaunis maailma ja vapauden toivo edessään -- ellei se valo koskaan olisi sydämestä sammunut! Sen sammutti Juhani, puoliso, jonka olisi pitänyt taivaallista tulta hoitaa. Mariitta _saa_ lähteä hänen luotansa.

Mutta Sebastianilta ei valo eikä tuli sammunut. Hänen täytyi kuolla uskonsa ja velvoituksensa tähden, mutta tuskassa ja kuolemassakin huulet hymyilivät taivaallisen autuaasti ja katse näki näkymättömiä.

"Jumala itse hoitaa sinun tultasi, Sebastian, eikä koko maailman eikä syvimmän pimeyden raivo voi sitä tukahuttaa. Minä ymmärrän. Mutta itse olen köyhä, köyhä ja onneton. Aion kulkea kauniista kaupungista toiseen, pakenen taisteluita ja vaikeuksia, syöksyn vapaan, kuohuvan elämän syliin -- jos se vielä ottaa minut...

"Tätäkö kaipaan? En, vaan _rauhaa_...

"Takaisin en kuitenkaan käänny. Arpa on heitetty. Täällä saanen edes huumaavaa lääkettä sydämeni haavoihin, kunnes ne kerran paranevat."

Mariitta lähtee -- onnettomampana kuin tullessansa.

* * * * *

Hän ei toista kertaa palannut taulugalleriaan. Seuraavana aamuna aurinko paistoi, ja kirkasta ilmaa jatkui sitte yhä edelleenkin. Hän kulki Markustorin pylväskatoksissa, ihaillen ikkuna ikkunalta kullan, helmien ja korallien runsautta. Hän leikki kyyhkysten kera syötellen niitä; hän asteli läpi dogien palatsin, muistutellen mieleensä historian kertomuksia; hän istui valtavassa Markuskirkossa, soiton ja laulun humistessa läpi holvien. Vihdoin laiva vei hänet Lidoon, hänen unelmainsa saarelle. Hän oli lukenut, kuinka Venezian dogit muinoin kullatussa, kukkasilla koristetussa laivassa korkeine neuvosherroinensa tätä matkaa kulkivat. Lähellä Lidon rantaa dogi kohosi seisomaan ja heitti kultaisen sormuksen mereen. "Minä kihlaan sinut, mahtava meri, totiseksi ja ikuiseksi hallitsijaksi." Sitte Lidossa vietettiin "meren kihlajaisten" riemuisa juhla...

Saarella palmujen lehdet heläjävät, moniväriset kukat tuoksuvat kevään viehkeydessä, valkoisella rantahiekalla simpukankuoret välkähtelevät päivänsäteissä, ja silmänsiintämättömiin aukeaa meri, sininen, keinuva, kutsuva, hurmaa täynnä.

"Minä kihlaan sinut, mahtava meri... sinut, ihana, vapaa elämä!"

Mariitta hengittää syvään, ja silmäterät laajenevat. Mutta hän ei näytä iloiselta eikä innostuneelta. Kuin etsien hän tähyää aavaan, kimaltavaan etäisyyteen. Kauvas, oi kauvas hänen kaihonsa kantaa.

"Ei koskaan ole maailman kaikki ihanuus tyydyttävä ikävöimistäni. Ei, kyllä minä olen sen tietänyt. Mitä tämä kaikki merkitsee _yksinäiselle_ sydämelle? Minä tarvitsen rakkautta. Maallisen minä ijäksi menetin, enkä uudesta enää uneksi. Menetin taivaallisenkin -- mutta sen jos saisin takaisin, tyyntyisi sydämeni.

"Se rakkaus oli ensimmäiseni, se olkoon viimeiseni myös."

* * * * *

Illan pimetessä Mariitta on hotellihuoneessa yksinänsä. Hän nojautuu ikkunapieleen miettien samaa, mitä lakkaamatta matkallansa. Etelän suuret tähdet katsovat häneen. Itkien hän painuu Jumalan eteen, koettaen rukoilla.

"Minä olin uskoton sinulle, Jumalani. Minä unohdin sinut, Vapahtajani. Hyvin vähän olen sinua koskaan tuntenut, mutta kerran minä kumminkin sinua etsin ja rakastin, ja sydämessäni oli rauha silloin.

"Ei minun olisi pitänyt mennä naimisiin. Hyvä Jumala, se oli niin katkera erehdys. Mieheni vieroitti sydämeni sinusta, sillä hänellä oli kristityn nimi, mutta ei hän sinun hengestäsi tietänyt mitään.

"Voin huoletta jättää hänet. Hän hakee toisen, joka sopii hänelle paremmin ja tekee hänet onnellisemmaksi."

Tähdet katsovat ikkunasta niin terävän kirkkaina kuin itse vääjäämätön totuus. Mariitasta tuntuu kuin hän ei uskaltaisi nostaa silmiänsä ylös.

"Ei, ei hän kuitenkaan sitä tee, hän joka olisi valmis kivittämään kaikkia eronneita. Mutta mitä iloa hänellä minusta on? Jumalani, sinä tiedät, että sieluni joutuu hukkaan, jos en pääse irti hänestä."

Mariitta huomaa omituisen sekavuuden ja ristiriidan ajatuksissansa.

"Pääsenhän minä, milloin tahdon. Kuka minua pakottaisi? Olenhan päättänyt, mitä teen."

Rukous on jäänyt. Eikö hän enää osaakaan rukoilla? Voi, ja nyt hän sitä tarvitsisi, sillä rauhattomuus ja tuska yltyy yltymistänsä.

Hän ei pitemmältä jaksa kantaa tätä taakkaa. Suuressa hädässä hän huokaa:

"Herra Jumala, minä olen niin onneton. Auta minua!"

Voisiko hänen elämässään tapahtua käänne -- nyt?

Mariitta muistaa lohdulliset sanat: "Joka minun tyköni tulee, sitä en heitä ulos." Hän koettaa turvata niihin.

"Ota minut, ota minut uudestaan, Jumalani!"

Mutta rauhasta hän ei saa kiinni.

Vihdoin hän väsyneenä vetää verhot ikkunan eteen, sytyttää valon ja hankkiutuu levolle.

Huomenna matka käy eteenpäin. Ah, jos väistyisi sielun näännyttävä jännitys, silloin hänelle Italiakin hymyilisi, silloin hän eläisi taas.

* * * * *

Bolognan pinacotecassa. Johtuneeko silmän tottumuksesta vai mistä -- Mariitta osaa jo nauttia paljon paremmin kuin Veneziassa. Guido Renin "Ecce Homo" liikuttaa hänen mieltänsä, vaikka se on pelkkä kynäluonnos. Rafaellon "Caecilia" saa hänet syvästi ihastumaan. Hän tulee Francian saliin. Äkkiä hän pysähtyy. Sebastian! Onko hän täälläkin? Mitä hän tahtoo Mariitalta?

Oikeastaan neitsyt Maria ja Jeesuslapsi ovat taulun keskuksena, ja enkeli soittaa heidän jalkainsa juuressa. Ympärillä on nunna, piispa ja monenlaisia pyhiä, mutta Mariitta kiintyy vain yhteen ainoaan, tuohon jalopiirteiseen nuorukaiseen, jonka henkevöitynyt, kärsimyksen kirkastama katse kääntyy ylöspäin, näkymättömiä kohti. Mariitasta tuntuu kuin hän tapaisi tuttavan, jota olisi halunnut välttää, ja joka kuitenkin tenhoten vetää puoleensa. Hän on sama Sebastian kuin Veneziassa, ainoastaan elävämpi ja ikäänkuin läheisempi inhimillisessä ihanuudessaan.

"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen", on Jeesus sanonut. Se lause soi Mariitan sydämessä.

"Sebastian, etkö ole tyytyväinen minuun? Sen jälkeen kuin tapasimme, olen luvannut Jumalalle, etten tahdo enää jatkaa kulkuani ilman häntä. Minä luulen voivani tunnustaa, että sinä pistit sydämeeni. Yksi noista nuolista kirposi minuun. Se oli pyhä nuoli, sinun sydänveresi pyhittämä. Kiitän sinua siitä."

Mariitta riemastuu tästä ajatuksesta. Niin, sentähden tietysti Sebastian vielä kerran osuikin hänen tiellensä. Hänen piti saada kiittää.

Ja nyt -- nyt eteenpäin, etelää ja kesää kohti! Firenzen kunnailla varmaan jo hedelmätarhat kukoistavat. Sidottu Sebastian raukka! Mutta hän, Mariitta, hän rientää onneensa ja vapauteensa -- ei yksin, vaan Jumala mukanaan.

Hän on niin tottunut pois rauhasta menneinä vaikeina vuosinansa, ettei se äkkiä ota palatakseen. Tottahan se kumminkin tulee, kun hän vaan odottaa ja halajaa.

* * * * *

Tosiaankin -- Firenze kukkii. Bobolin puistossa oksat nuokkuvat valkoisten ja punaisten kukkaterttujen runsaudesta, ja Via dei Colli voisi Mariitan mielestä yhtä hyvin olla paratiisin tie.

Mariitta asuu pienessä täysihoitolassa lähellä Ponte Vecchiota. Vanha, mustunut talo on aivan Arnon rannalla; ikkunastansa hän näkee sen veden virtailevan. Hän liikkuu ulkona kaduilla ja toreilla kuin taikamaailmassa. Ei hän enää välitä kulta-, hopea-, jalokivi- ja korukaupoista, kuten Veneziassa. Muinaiset palatsit ja kauniit kirkot yltäkylläisine taideaarteineen täyttävät ihmetyksellä hänen mielensä. Hän tuntee ikäänkuin hengittävänsä taidetta, kaikkialla, minne kääntyykin. Päivä päivältä hän huomaa paremmin, ettei hän ole tyhmä eikä mahdoton. Hän _osaa_ nauttia, ja arvostelemaan ja ymmärtämäänkin hän kyllä oppii, kunhan silmä tarkistuu. Nyt hänellä on aikaa taidehistoriankin lukemiseen, ja täysihoitolasta hän saa ystävällisiä oppaita museomatkoillensa.

Kaikki voisi olla hyvin -- niin erinomaisen hyvin... Ei hän itsekään käsitä, mitä puuttuu.

Hän on ruvennut joka aamu lukemaan raamattua, kuten nuorena tyttönä herätysaikoinansa. Mutta niinä hetkinä sydämen levoton tuska kovimmin tuntuu, kunnes hän sen hautaa päivän hyörinään ja moninaisiin vaikutelmiin.

Mariitta on käynyt aluksi Pitti-galleriassa, jo useaan kertaan. Nyt vasta hän aikoo siirtyä Uffizin jättiläiskokoelmiin. Tänään hän menee yksin, ei oppimaan, vaan ihastelemaan häiritsemättä.

Hän on juuri eteisessä kiinnittämässä hattua päähänsä, kun postilaatikkoon putoaa kirje. Mariitta ottaa sen esiin ja vavahtaa, nähdessään miehensä käsialan.

Siis vastaus hänen tiedonantoonsa! Ja suuttumuksen purkaus -- tietysti.

Hän palaa huoneeseensa kirjettä avaamaan. Nyt hän luulee ymmärtävänsä oman alituisen jännityksensä. Tätä hetkeä hän on pelännyt. Hän riistää auki kuoren, ja sydän sykkii kuin haljetakseen.

Mitä tämä merkitsee? Juhanin rivit ovat aivan rauhalliset. Tai ei -- miten sanoisi -- kuultaahan niistä jyrkkien lauseiden takaa suuri levottomuus. Jonkinlainen hellä levottomuus.

"Pikku Mariitta", hän kirjoittaa. "Mikä sinun oikein onkaan, kun et parane? Appiukko teki hyvin, lähettäessään rahaa, sillä minulta on mennyt jo liikojakin. En minä luota ulkomaanmatkoihin. Parempi kun olisit jäänyt minun hoitooni. Mutta kun nyt kerran teit, mitä lääkäri alituiseen yllytti ja yllytti, niin hoida sitte itseäsi perinpohjin. Kyllä minä jo kovin odotin, ja tämä viivytys suorastaan pelästytti minua. Kirjoita peittelemättä, Mariitta, oletko hyvin sairas? Jumala varjelkoon sinua."

Mariitta tuijottaa kirjeeseen. Niin -- se on totta -- eihän Juhani vielä oikeastaan tiedä koko asiasta... siitä suuresta, lopullisesta. Ehkei hän edes ymmärrä aavistaa!

Miksi Mariitta on _tätä_ kirjettä pelännyt? Siksikö, että -- että -- Niin, oikeastaan kiivas vihanpurkaus olisi ollut tervetulleempi kuin tuollaiset sanat -- tosin omahyväiset ja osalta epähienotkin, mutta kumminkin huoltapitäväiset, tuhosta tietämättömät... Häijyyden kanssa olisi helpommin tullut toimeen. Heti paikalla hän olisi tarttunut kynään ja vastannut näin kauvan kuin kiihkon viini olisi kuohunut hänen päässänsä. Se olisi ollut muutaman hetken työ -- ja silloin ratkaiseva askel olisi ollut astuttuna.

Kuinka hän onkaan heikko ja horjuvainen!

Tähän asti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa on maalannut ainoastaan yhdenlaatuisia kuvia. Nyt herää toisia, peittoon painuneita. Ne tulevat väkipakolla, ne työntävät ja ajavat toisiansa takaa.

Nuo sunnuntai-illat -- eivätkö ne olisi _voineet_ tyydyttää kotonakin? Tosiaankin heillä muuten oli harvoja tilaisuuksia päästä toisiansa lähemmäksi. Arkinahan Juhani aina kyykötti nenä kirjoissa ja vihkoissa, kiireissään ja harmistuneena tyhmien poikien virheistä. Illallisen jälkeen he olisivat yhdessä lukeneet kattolampun loistaessa; sitte Mariitta olisi istuutunut harmoonin ääreen ja soittanut virren. Juhani ei tahtonut pitää vapaita rukouksia, mutta hän olisi lukenut Isä meidän tai Herran siunauksen, -- ja Herra ehkä olisikin siunannut heitä, ellei ilolla, niin rauhalla.

Ja Iiris ja pikku-Jussi -- eikö Juhani heitä kaivannut kenties yhtä paljon kuin kyyneletönnä tuijottava nuori äiti? Entä niitä toisia toiveita, jo ennen syntymistä tyhjiin menneitä? Mariitta oli yksinomaan _syyttänyt_ Juhania. Oliko hän koskaan ajatellut, että lasten isäkin oli säälin tarpeessa? Kuinka hän oli istunut pöytänsä ääressä -- synkkänä, vaativaisenakin ja pahatuulisena -- mutta ehkä kovan kuoren alta olisi löytänyt hiukan sydäntä -- ehkä veristävän sydämen, jos olisi koettanut etsiä...

* * * * *

Täysihoitolan palvelustyttö vetäisee oven auki. "Anteeksi, minä luulin rouvan lähteneen ulos --" Hänellä on käsissään harja ja pölyrätti, hän on aikonut tulla siivoamaan.

Mariitta tunkee kirjeen laatikkoon, vääntää lukon kiinni ja jättää kiireesti huoneen. "Siivotkaa vaan, minä jo menenkin."

Hän rientää pitkin katuja, ikäänkuin joku tahtoisi tavoittaa ja estää. Vasta Galleria degli Uffizin vestibolossa hän pysähtyy hengähtämään.

Hän ei voi, hän ei voi ruveta tauluja tarkastelemaan -- ei vielä. Hän kävelee pitkässä käytävässä, corridore orientalessa. Maalauksia ja piirustuksia on täälläkin, ja hän pysähtyy jonkun eteen silloin tällöin, mutta mieli on kaukana.

Miten hän kirjoittaa Juhanille? Kuinka hän selittää kaiken?

"Luulin, että hän ei minusta mitään välitä, ei ainakaan nyt enää. Mutta hän pelkää puolestani melkein... melkein kuin hän kumminkin rakastaisi minua!"

Käytävän keskivaiheilta Mariitta vihdoin astuu erääseen saliin. Erillään seisova kaksipuolinen teline herättää hänen huomiotansa. Oh, eikö muuta? Jotenkin välinpitämättömästi hän katselee siihen asetettua neitsyt Mariaa, joka leijailee pilvien päällä. Vastakkaisella puolella tietysti on toinen taulu. Hän siirtyy näkemään, mikä sekin lienee.

Bazzi-Sodoman "pyhä Sebastian".

Mariitta ei enää ihmettele, sillä hän jo tietää, että näissä vanhoissa gallerioissa samat aiheet alituiseen toistuvat.

Hän ei ihmettele, ja kuitenkin hän on kuin salaman lyömä tai nuolen satuttama.

Tämä kuva on vaikuttavin kaikista, jotka hän on ennen nähnyt. Se tuottaa melkein ruumiillista järkytystä. Yksi nuoli lävistää nuorukaisen kaulan, ja veri tippuu haavasta. Ilme kertoo määrättömästä kärsimyksestä. Ei mitään kirkastusta, -- ei, vaikka enkeli jo ylhäällä liitelee, pitäen kruunua valmiina. Katse vain tuskantäyteisenä kohoaa ylöspäin. Se tuntuu sanovan: "Jumalani, minä näännyn, armahda minua!"

Kauvan Mariitta katsoo, ja kuva syöpyy hänen sydämeensä. Vihdoin hän lähtee sen äärestä hiljaa. Hän kulkee takaisin pois läpi pitkän käytävän, katsomatta enää yhtäkään taulua. Hän astuu alas portaita ja kääntyy kadulta toiselle, kunnes päätyy Bobolin kukkivaan kevätpuistoon.

Suihkukaivon vesi kohoaa viillyttävinä helmikaarina, kastanjaterttu pyyhkäisee hänen ohimoansa, lintu visertää pyökkipuun oksalla. Ainoakaan ihminen ei häiritse hänen yksinäisyyttänsä arkisena aamupäivänä.

Tuolla alempana lepää Palazzo Pitti. Olihan sielläkin pyhä Sebastian -- hän on kaikkialla. Mariitta näki hänet siellä vain vilahdukselta, sillä taiteilijaoppaat säännöllisesti sivuuttivat sen pimeän nurkan, sanoen maalausta vähäpätöiseksi. Mutta hän tietää kumminkin, mitä taulussa oli, ja tällä hetkellä kuva leimahtaa elävöityneenä hänen sisäisen silmänsä eteen: Vuorelle polvistunut nuorukainen, joka omin käsin ojentaa nuolikimppua vainoojallensa. _Vapaa_, ei sidottu Sebastian. Varmaankin hänen eteensä juuri silloin oli asetettu valinta: Kristus ja kuolema -- tai elämä rikkaine riemuinensa. Hän valitsi kuoleman.

Jospa hän kumminkin katui, kun tuskat alkoivat? Aavistiko hän ennakolta, kuinka nuolet koskevat kipeästi?

Hän _ei_ katunut, -- Mariitta tietää sen, -- ei silloinkaan, kun hän vaikersi Jumalalta armahdusta. Jumala näki sen ja vastasi ylimaailmallisen kirkkauden lohdutuksella...

Veneziasta Firenzen Palazzo Pittiin -- Mariitta huomaa kulkeneensa tarinan lopusta sen lähteelle. Nyt ajatukset palaavat takaisin samaa tietä: "Henkensä hukuttaminen" Kristuksen tähden -- vapaaehtoisesti --, sitte tuskan määrättömyys, sitte taivaallinen voitto ja riemu -- ja kaiken keskellä rauha, syvä, suuri, ihana rauha, siitä hetkestä, jona hän itse ratkaisi raskaan kohtalonsa, siihen asti, jolloin kruunu ja palmut jo siinsivät silmiin.

Rauha, rauha... se joka puuttuu Mariitan sydämestä...

Ei hän enää ole epätiedossa siitä, millä tiellä rauha on löydettävissä. Jeesuksen tiellä. "Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, ei se voi olla oppilaani", sanoo Jeesus.

Tahtooko Mariitta? Oi, tahtooko?

Hän kätkee kasvonsa käsiinsä, ja nyyhkytykset puistattavat hänen koko ruumistansa.

"Minä lupasin alttarin ääressä, että tahdon olla Juhanin vaimo. Lupasin rakastaa häntä aina -- ja olenkin kylmennyt -- inhoon ja vihaan asti. Anna anteeksi, Jumalani, minä olen rikkonut lupaukseni, minä olen syntiä tehnyt!

"Ei hän ollut se joksi häntä kerran luulin. Kaukana hän oli nuorten unelmaini sankarikuvista. Mutta hän ei ole koskaan tietensä rikkonut rakkautensa liittoa. Hän varmaan yhä rakastaa minua -- omalla itsekkäällä tavallaan, joka haavoittaa... Ei hän osaa parempaa, ennenkuin Jeesus todella tulee.

"Voi Jumalani, ehkä ei _hän yksin_ olekaan haavoittanut... Ehkä minäkin... Sillä Jeesus ei asunut minunkaan sydämessäni.

"Ja kulkeeko hän nyt kaivaten minua? Kuitenkin, kaikesta huolimatta kaivaten? Ehkä olisi kalvaita valonsäteitä, ehkä vaatimattomia kukkiakin elämäni polulla, jos osaisin _nähdä_ -- kun sinä Jumala minun silmäni avaat...

"Mitä jos _hänenkin_ silmänsä aukenisivat Juhanin, minun mieheni! Jumala, etkö voi koskettaa hänen omaatuntoansa? Eikö missään ole pyhän Sebastianin nuolta -- _pyhää nuolta_ hänellekin?

"_Ehkä se kerran voisi tulla minun kauttani, jos itse ensin kärsisin ne toiset pahat nuolet -- Kristuksen tähden_..."

Keväinen puisto, kukkien tuoksu, veden solina ja lintujen liverrys -- kaikki katoaa Mariitan ympäriltä. Hänen nyyhkytyksensä ovat tauonneet. Hän vain näkee edessänsä Sebastianin tien.

"Jumalani, Vapahtajani, tahdotko nyt ottaa minut vastaan? Rauhaasi en enää pyydä nautinnokseni; anna se minulle voimaksi, jotta kantaisin ristini!"

Hän tuntee Jumalan vastauksen sydämessänsä -- ja nousee, lähteäksensä kulkemaan pyhien nuolten osottamaa tietä.

Fontana di Trevin vesipisara

Nuori pappi, mustaan kauhtanaan ja mustaan silkkikuituiseen lierilakkiin puettu, käveli keväisenä päivänä Rooman Piazza di Spagnaa pitkin. Koko ilma väreili kuumaa auringonkultaa, ja Trinità dei Montille johtavien korkeiden portaiden juurelta lämmin tuuli toi kukkasten väkevää tuoksua. Hän pysähtyi hetkeksi kukkameren ääreen. Ruusuja, neilikoita, heliotrooppeja, monivärisiä orvokkeja, chrysantemum- ja myosotislajeja -- miten ihastuttavan heleätä ja kaunista! Hän osti neilikoita ja lähti kohoamaan portaita ylös, kukkien tuoksua tunnustellen, ajatuksiin vaipuneena. Trinità dei Montin luostarikirkosta kuului urkujen soittoa. -- Nunna raukat! -- johtui välittömästi hänen mieleensä. Hän hengitti syvään, suunnaten askeleensa vasemmalle, Monte Pincion tielle. Tänään hän olisi suonut kaikille osaa kevään suloudesta, valosta, vapaudesta, jota hän itse nautti syvin siemauksin.

Vasta muutamia viikkoja hän oli ollut papinvirassa. Seitsenvuotisen ankaran opistotyön toivottu tulos oli saavutettu. Paolo Conti oli nyt isä Valerius. Miksi hän juuri sen nimen oli ottanut? Ei minkään pyhimyksen eikä entisen kunnioitetun virkaveljen muistoksi. Seitsemän vuotta takaperin hän oli kahdeksantoista ikäinen, juuri koulupenkiltä päässyt, kun ainoa, rakas sisko, kaksoissisar, äkkiä kutsuttiin pois maallisesta elämästä. Se tapaus vaikutti syvästi Paolon tuntehikkaaseen sydämeen ja määräsi hänen uransa. Sisaren nimi oli Valeria.