Part 4

Hän muisti käyneensä luvatta rouvan laatikosta vaatteitaan ottamassa. Siellä kai ne vieläkin olivat levällään. Ja kyllä hän oli kovin kerskaillut äidillensä ja Lolalle. Mutta ei suinkaan se toki niin suuri kuolemansynti ollut... Pikemminkin asia saattoi olla niin, ettei siunaus tehonnut Anna-Marian puikkoon, koska se oli vierasta tavaraa. Anna-Maria ei ollut Giulian omaisia, mahtoiko oikein olla rakkaitakaan, joita Pyhä Isä puhuessaan mainitsi? Hän kun oli semmoinen juonikas lapsi... eihän siitä voinut niin paljon pitää.

Kello helisi. Tuomarin huoneesta soitettiin. Giulia kiirehti juoksujalkaa. Hyvänen aika, joko hänen lähtönsä oli käsissä?

Siellä he olivat molemmat, sekä tuomari että pappi. Toinen köytti matkareppua, toinen selaili jotakin kirjaa pöydän ääressä.

-- Puolen tunnin perästä tarvitsen ajurin, -- sanoi tuomari. -- Voitko noutaa sen?

Giulia niiasi. -- Kyllä minä noudan.

-- No, mikä sinun nyt on? Hihasi on veressä ja silmät itkettyneet!

Giulia kertoi. Pappikin kääntyi kuuntelemaan.

-- Vai semmoista! Älähän huolehdi, -- nauroi tuomari. -- Lapsen olisi pää haljennut, ellei puikko olisi varjellut, usko pois! Kyllä se on tehonnut oikein mainiosti.

Tuomari ei huomannut papin nuhtelevaa silmäystä. Hän jatkoi hilpeästi:

-- Pikku Giulia, hymyile nyt vähän hyvästiksi! Minä olen kovin tyytyväinen sinuun, sinä käyttäydyit kauniisti ja hyvin.

Tyttö hymyili. Se tuli ihan itsestään, ja silmien loiste myös.

-- Tiedätkö, että olet tänään ollut tyttäreni? -- sanoi tuomari, hymyillen hänkin. -- Niin paljon minä uskalsin sinun tähtesi, ajatteleppas! Ei sinua muuten olisi laskettu paavin linnaan.

Hän hämmästyi sanojensa vaikutusta. Giulian poskilta veri pakeni; hän tuijotti, kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli.

-- No, mikä nyt taas? Sinäpä olet merkillinen vaihemieli! Sinun pitäisi iloita eikä murjottaa. Voit olla varma siitä, että minä olin aika jännityksessä, mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Kas niin, laittaudu nyt hevosta noutamaan.

Mutta Giulia ei lähtenyt. Läpitunkevan hätäisinä hänen silmänsä kiintyivät tuomariin.

-- Luuliko Pyhä Isä minua teidän tyttäreksenne? Petittekö te hänet?

-- Pieni hupakko, entäpäs tätä! Yhdentekevää hänelle on, kuka sinä olit. Tuskin hän sitä paitsi on katsonutkaan, kenen nimiä pääsykortteihin kirjoitettiin. Hovimestari ja sihteerit sellaisista asioista pitävät huolen.

Turhaan tuomari selvitteli, sillä Giulian kyyneleet jo vuotivat ja hän nyyhkytti katkerasti: -- Te petitte hänet, voi, te petitte! Eikä hän olekaan minua siunannut, eikä äitiä eikä Lolaa ja lapsia... Ehkä nyt tulee vaan kirous ja onnettomuus. Anna-Marian puikkokin on kirottu... Rakas herra tuomari, älkää lähtekö! Mitä me nyt teemme?

Tuomari oli jo menossa. Hänen täytyi toimittaa täysihoitolan palvelustyttö hevosta hakemaan, koska Giuliasta ei ollut menijää. Kohtaus oli vaikuttanut häneen hyvin kiusallisesti. Tuollainen puolipakanallinen tyttö, joka uskoi noiduttuihin puikkoihin ja taikamaisiin siunauksiin, hän nyt muka rupesi niin omantunnontarkaksi, että tuskitteli vähäisestä viattomasta hätävalheesta! Ikäänkuin siitä olisi kellekään ollut vahinkoa. Hyvän tuulen tämä asia kumminkin oli tuomarilta vienyt. Hän harmitteli kulunkejansa ja vaivojansa, joista sai pelkkää kiittämättömyyttä palkakseen.

Kun hän palasi alemmasta kerroksesta, tuli Giulia häntä vastaan, valkoiset vaatteet käsivarsillaan. Hiljaa hän laski ne tuomarin eteen, silmät suurina, syvän surullisina.

-- En minä voi näitä pitää, -- sanoi hän.

Tuomari yritti harmistua uudelleen, mutta hilliytyi, katsoessaan tytön kasvoihin. Hänen hyvä sydämensä käsitti sillä hetkellä, että köyhä lapsi ei leikin vuoksi anna pois aarteitansa. Jokin kuva vilahti hänen mieleensä, jokin muisto kertomuksesta, miten pakana heittää lapsensa alttarille, saadakseen syntinsä anteeksi. Synti? Synnintunto? Onko se kumminkin vakava todellisuus? Ja ken tietää -- ehkä tuo tyttö oli enemmän kristitty kuin hän itse...

-- Rauhoitutko sinä, jos minä vien nämä mukanani jollekulle omaisistani? -- kysyi hän ystävällisesti, melkein hellästi.

-- Ottakaa! Ja Lola saa minun kenkäni.

-- Rauhoitutko sitte? -- toisti tuomari.

Silloin pappi, joka vaiti, liikutetuin mielin oli seurannut keskustelua, kääntyi tuomarin puoleen.

-- Ottakaa ne vastaan, kun hän pyytää. Ainakin se keventää hänen sydäntänsä. Rauhaa varten hän kyllä tarvitsee jotakin enempää.

Ovelle ilmestyi täysihoitolan palvelijatar. -- Hevonen on portin edessä, -- ilmoitti hän.

Nopeasti tuomari avasi matkakorinsa, pani Giulian vaatteet päällimmäiseksi ja lukitsi sen jälleen. Hän pyyhkäisi jotakin silmäkulmastansa. Kukkarostansa hän otti runsaan juomarahan ja laski Giulian käteen.

-- Minä pidän sinusta, -- sanoi hän. Älä ole pahoillasi, lapsi, muistele vanhaa tuomari herraa ystävällisesti. Minähän vaan tahdoin hankkia sinulle siunauksen. Kävi säälikseni, kun sinä puhuit synneistä ja Santa Scalasta ja paavista ja itkit niin katkerasti Pietarin kirkossa. Ymmärrätkö, etten sinulle pahaa tarkoittanut?

-- Kiitos, -- sanoi Giulia, -- kyllä minä ymmärrän. -- Mutta ainoakaan valonhäivähdys ei kirkastanut hänen kasvojansa. -- Minä menen Santa Scalalle, -- sanoi hän totisena, hiljaa.

Tuomari ja pappi kättelivät toisiansa, vakavina kumpainenkin.

-- Hyvästi, tuomari Lange, -- sanoi pastori. -- Sallikaa minun alottaa siitä, mihin te lopetitte.

Sitte hän kääntyi tytön puoleen. -- Giulia, -- hän sanoi, -- minulla on pyhä, kallis kirja, raamattu. Tahtoisitko kuulla, jos kertoisin jotakin siitä?

Tyttö katsoi pappia empivänä.

-- Kuuntele häntä, Giulia, -- kehoitti tuomari hankkiessansa lähtöä.

-- Älä pelkää, lapsi, -- puhui pastori ystävällisesti. -- Minun kirjassani on paljo samoja asioita, joita papit sinun kirkossasi lukevat latinaksi. Siinä kerrotaan Jeesuksesta. Rakastatko sinä häntä?

Tyttö nyökkäsi. -- Kyllä kai hän on hyvä. Mutta en minä hänestä paljon tiedä.

-- Jeesus otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päällensä ja siunasi heitä. Ei sinun tarvitse mennä Santa Scalalle eikä Pyhän Isän puheille. Tämä kirja neuvoo suoraan Jeesuksen luokse, ja hänen siunauksensa on paras kaikista. Sano, tahdotko hänestä kuulla?

Tällä hetkellä Giulia iloitsi siitä, ettei tuo vakava mies milloinkaan leikkiä laskenut. Hänen sydämensä valtasi luottamus ja heräävä uusi toivo. Ihmeellistä, ettei hän edes osannut pelätä kerettiläisyyttä.

-- Kyllä minä tahdon, -- hän vastasi.

Sitte hän juoksi alas portaita tuomaria saattamaan.

Pyhän Sebastianin nuolet

Hiljaisena yönä musta gondoli liukuu Venezian kapeita, mutkittelevia kanavia pitkin. Soutaja seisoo, taitavasti ohjaten ainoalla airollansa. On vain yksi matkustaja, nainen, jonka kasvot eivät erotu lyhtyjen himmeässä valossa. Hän istuu katoksen suojassa penkillä, pieni matkalaukku vieressänsä.

Synkät, korkeat rakennukset kuvasteleivat veteen. Sieltä täältä tuikkaa valo ja kuuluu ääniä suljettujen ovien takaa, joilta vihreät, niljakkaat portaat johtavat suoraan kanavaan. Sitte taas on kaikki hiljaa. Pieni silta kaartuu kanavan poikki. Yksinäinen, kiirehtivä, vaippaan kietoutunut kulkija vilahtaa kuin varjo sen ylitse. Mutkauksessa gondoli sivuuttaa toisen, ja venemiehet huikkaavat käsittämättömiä ääniä, joista nainen värähtää -- tyyntyäkseen jälleen ja säpsähtääksensä pian uudestaan.

Se on kuin henkien kulkua: liitävää, keinuvaa, salaperäistä... Jokainen loiskahdus ja äännähdys kammottaa, kasvaen yössä kymmenkertaiseksi voimaltaan.

Mitä jos tuo tumma, kiilusilmäinen venemies olisikin italialainen rosvo, joka kuljettaa yksinäisen, turvattoman tiesi mihin pimeyden pesään? Nainen on hyvillään siitä, että hänen ainoa pieni matkalaukkunsa näyttää köyhältä. Suuri arkku on mennyt suoraan Firenzeen.

Mikä hupakko hän onkaan! Kolmenkymmenen vuotias ja arka kuin koulutyttö. Paha omatuntoko häntä ahdistaa? Ei suinkaan -- miksi?

Hän on Pohjolasta lähtenyt ja viettänyt lääkärin tahdosta muutaman kuukauden saksalaisessa vuoristoparantolassa. Hoito on tehnyt hyvää, mutta hänen hermonsa eivät vieläkään liene täysin vahvistuneet. Tällainen yö panee ne liian kovalle koetteelle.

Gondoli soljahtaa ahtaan kanavan suusta väljälle Canale grandelle, joka vyöryttää laineita miltei ulapan lailla. Nainen hengähtää helpotuksesta. Täällä tuntuu hyvältä. Pienet vilkkaat höyryalukset kirmaavat ohitse, katsellen leikkisästi punaisilla ja vihreillä lyhtysilmillänsä. Kuuluu kauvempaa suurtenkin laivojen kumeita puhalluksia. Ilmassa huokuu suolainen kostea tuuli, vapaan meren tervetullut viesti. Kirkas valo viittoo vasemman rannan upeista vanhoista palatseista, jotka nyt ovat sisustetut hotelleiksi.

Nainen jo näkee, että ollaan oikealla tolalla. Häntä hävettää äskeinen pelkonsa. Venemies ohjaa gondolin kauniitten marmoriportaitten eteen, kaksoisovi lennähtää selkiselälleen, vahtimestari rientää auttamaan matkustajaa veneestä ja toinen kiidättää hänen laukkunsa sähköhohtoiseen eteissaliin, sillävälin kuin hän maksaa vaativalle venemiehelle -- arvattavasti kaksinkertainen taksan. Pian hän on sitte onnellisesti suoriutunut huoneeseensa, tilannut kuumaa teetä ja ripustanut päällysvaatteensa naulakkoon.

Joka seinältä hänen omat kasvonsa kertautuvat kuvastimista ja vaatekaapin peiliovesta, -- kaitaiset, hienot ja kalpeat kasvot, runsaan vaalean tukan reunustamina. Suuret silmät katsovat syvältä, väsyneesti, ja suupielissä on herkkä, hermostunut piirre. Hän on sorja, pitkä, ensi silmäykseltä varsin nuoren näköinen; mutta lähemmin tarkastaessa hänen ilmeensä kertoo vuosien tai ehkä varhaisten kärsimysten luomasta sisällysrikkaasta kypsyydestä.

Vilu värisyttää hänen jäseniänsä. Tee tuodaan ja hän siemaa sen, vaikka se maistuukin hautuneilta vihanneksilta. Sitte hän kiireesti riisuutuen pujottaikse untuvapatjojen väliin.

Äkkiä ajatus karkaa pitkän matkan, monen maan halki, meren yli, pikkukaupungin puutaloon, huoneeseen, jossa joku lepää -- yhtä yksinään kuin hän. Mies, keski-ikäistä vanhempi, lyhyt ja lihava, tummia haivenia ympäri pään. Tietysti hän kuorsaa, kasvoilla ilmeinen tyytyväisyyden lepo.

Inhon puistatus käy läpi naisen olennon. Jumalan kiitos, että mies on _siellä_, hän _täällä_!

Etpä nukkuisi noin rauhallisesti, Juhani Kivistö, jos kirje jo olisi tuonut viestin perille... sen, että Mariitta tosin lähti lääkärin vaatimuksesta, mutta nyt omasta päätöksestänsä viipyy. Ja entä jos tietäisit enemmänkin -- että kun hän vihdoin palaa, ei tule hän luoksesi enää!

Nainen makaa silmät selällään, melkein unohtaen missä onkaan. Ajatukset nousevat ja laskevat laineina. Ohimot alkavat takoa, ei tule uni.

Kuinka tämä kaikki tapahtuikaan? Kuinka hänen tiensä kääntyi tänne etelään, eikä pohjoiseen, kotiin? Tuskin hän sitä vielä itsekään käsittää.

Ei koskaan hänellä olisi ollut tarmoa irtautua suoralla, päättävällä tempauksella niistä kahleista, joiden puristuksen hän on tuskaisesti tuntenut yksitoista pitkää vuotta, koko parhaan nuoruutensa ajan. Naimisiin hän aikoinaan meni samasta syystä kuin lukemattomat muut: tunteesta, jota kokematon kuvittelee rakkaudeksi. Mutta kun nuoren tytön haave häipyi arkiharmauteen ja kalseaan todellisuuteen, silloin oli kaikki lopussa. Ja nyt se on loppuva ulkonaisestikin. Siitä hän voi kiittää sairauttansa. Siunattu lääkärin neuvo, parantolan rauha ja hyvien ystävien osaaottavat kehotukset! Muulla tavoin hänen lannistettu tahtonsa ei olisi toimintaan ponnahtanut, se on varma.

Hän oli kasvanut Helsingissä, varakkaitten vanhempien ainoana, hemmoteltuna lapsena. Silloin hänkin hymyili ja uneksi ja näki elämän ruusuhohteessa. Ei hän kuitenkaan edes kukkeimmassa nuoruudessaan ollut kevyt eikä nautinnonhaluinen. Häntä pidettiin ihanteellisena, jopa vakavamielisenä, sillä huvitusten sijasta hän harrasti jaloja aatteita, taidetta ja kauneutta.

Sitte kuoli rakas äiti, ja ihana maailma musteni nuoren tytön silmissä. Mieluimmin hän nyt meni rukoushuoneeseen, siellä itkeäksensä. Itse hän luuli tulleensa herätykseen, ja muut totesivat samaa. Etsihän hän alituiseen Jumalan huonetta ja uskovien seuroja.

Niihin aikoihin v.t. lehtori Kivistö pyysi häntä vaimoksensa. Juuri siksi, että hän oli sellainen vakava tyttö.

Lehtori myös kävi rukoushuoneessa ja seuroissa, ainakin yhtä usein kuin Mariitta. Kaikki sanoivat häntä eteväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Hänessä oli omituista hallitsevaa voimaa, -- hän melkein _otti_, niin ettei osannut vastustaa. Se viehätti surusta herpaantunutta tyttöä, se lupasi apua ja tukea. Eikä Juhani vielä siihen aikaan ollut liian lihava eikä kaljupäinen; tummakutrinen hän oli, verevä ja pulska. Haaveksiva tyttö voi hyvin kietoa hänet sekä sisäisen että ulkonaisen kauneuden kuvitelmiin. Ja hän teki sen sokein silmin. Hän _tahtoi_ rakastaa. Äiditön lapsi tunsi niin haikeasti kotinsa tyhjyyden, isän hyvyydestä huolimatta.

Ei hän silloin ajatellut, että isä rukka jäi vielä yksinäisemmäksi, tyttären muuttaessa omaan kotiin. Ensin se koti sijaitsi pääkaupungin toisella äärellä, mutta siirtyi pian maaseutukaupunkiin, lehtorin saadessa vakinaisen paikan. Yleensä hän ei ajatellut mitään, -- ei muuta kuin rakkaudenkaipuutansa. Hän kuvitteli, että Jumala varmaan oli johtanut Juhanin hänen tiellensä.

Ah, mitä Mariitta tiesi rakkaudesta? Ja mitä herätyksestä ja Jumalan johdon seuraamisesta? Sillä eihän voine niin pian hävitä jäljettömiin, mikä kerran on todellista ollut!

Se kävi pelottavan nopeasti. Ei siihen tarvittu yhtätoista vuotta, tuskin yhtä monta kuukauttakaan; sillä kun pieni Iiris tuli maailmaan ja heti jälleen lähti, silloin nuori äiti ei enää lohdutusta omistanut. Seuraavien lasten odotus oli hänelle pelkkää tuskaa, niin sielullisesti kuin ruumiillisesti, -- eivätkä ne päivänvaloa nähneetkään. Yksi vihdoin syntyi, kituakseen ja kuollakseen puolivuotiaana. Sinä päivänä kuolema astui Mariitan sydämeen. Lasta hän ei tahtonut enää, miestänsä hän tuskin jaksoi nähdä.

Ihmiset sanoivat: "Mariitta raukka, hän on aivan hermostunut ja nääntynyt. Kyllä onkin kovaa ja katkeraa, kun toivo aina menee hukkaan. Hän on vain varjo entisestään."

Lastenko kadottamisen tähden hän siten kuihtui? Eikö hän päinvastoin ollut heitä kadottanut siksi, että lakastuvan ruusupensaan nuput luonnostaan putoavat, toiset jo ennen aukeamistansa, toiset ensi viiman vieminä?

Sydänhaava oli syntynyt jo varhemmin. Siitä elinvoima vähitellen vuoti kuiviin.

Mariitta luuli menneensä rakastavan, kristillisen miehen vaimoksi. Missä oli Juhani Kivistön kristillisyys, lähemmältä kokien? Säännöllisessä hartaudenharjoituksessa ja hiuskarvalleen oikeassa opissa, joka kauhistuen kivahti Mariitan häilyvien käsitteiden johdosta. Hänen oma uskontonsa oli alunpitäen ollut tunnetta, ennen kaikkea tunnetta. Nyt se tyrskähteli kuin laineitten vaahto kovaa kallioseinää vastaan. Hyödytön vaiva! Tyrskyt taittuivat ryöppyäväksi kyynelvihmaksi, sitte vaimenivat ja nukkuivat. Kadottaessaan tunteensa Mariitta jäi muustakin epätoivoon. Tuntui kuin Jumala olisi peittänyt kasvonsa. Jopa hän alkoi vieroa koko uskonnollisuutta. Ainakaan hän ei halunnut miehensä kaltaiseksi!

Mutta rauha liiti pois, ja ilo oli jo aikoja mennyt. Eikä rakkauttakaan ollut korvaukseksi -- sitä rakkautta, jota Mariitta hehkuvin sydämin oli kuvitellut ja uneksinut. Se oli kauheata. Sillä hän janosi sitä yhä, sielunsa koko huutavalla kaipauksella, nyt avioliitossa vielä kiihkeämmin kuin ennen nuorissa unelmissaan.

Eikö siis Juhani rakastanut häntä? Ehkä tavallaan. Ostihan hän hermolääkkeitä ja makeisia kuten pienelle tytölle. Olihan hänen mahdottoman vaikea päästää Mariittaa matkalle, kun lääkäri määräsi. Eikö hän jo odottaen laske päiviä vaimonsa tuloon asti? Ja tietysti hän kohta on joutuva raivosta aivan pois suunniltansa, kuullessaan ettei Mariitta aio palata...

Niin, sekö olisi oikeata rakkautta?

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, rakkaus ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa..."

Mariitta on oppinut ulkoa yhtä ja toista raamatusta, silloin nuorempana... Turha jatkaa! Tuosta ei mikään soveltunut Juhani Kivistöön. Sillä hänen lujuutensa oli itsevaltiutta, hänen kunnollisuutensa yksipuolista kiivailua, hänen etevyytensä rajoitettua, kovaa arkiaherrusta, joka vaati toiselta samaa. Hän loukkasi vaimonsa hienoimpia ja herkimpiä tunteita. Aina hän kysyi omia mielipiteitänsä ja mielitekojansa. Aina hän --

Katkeruus kuohahtaa kuin tuhotulva, kiihtyen joka muistelmalta. Nainen, joka siinä yksin lepää, on sanomattoman uupunut, mutta nukkua hän ei voi.

* * * * *

Mikä kohisee? Hän hypähtää vuoteeseensa istumaan. Ah, niin, Canale granden laineet, jotka vyöryvät suoraan mereltä. Ulkona tuulee.

Huomenna hän lähtee Lidoon, laguuneille. Adrianmeri lienee ihana noin myrskyisenä, vaahtoharjoinensa. Kerrankin, kerrankin hän nauttii täysin siemauksin!

Ajatusten uusi käänne virkistää, mutta samalla helpottaa unetarten tuloa. Hän painuu takaisin patjoille. Tuntuu kuin kohina tuudittaisi. Päästyänsä uneen hän ei heräjä ennenkuin myöhään aamulla.

* * * * *

Sataa. Tuuli lennättää kokonaisia vesisuihkuja vasten ikkunoita. Hotellin huone tuntuu kostealta ja kylmältä.

Lidon matkasta tietysti ei nyt tule mitään. Ei kannata Markus torillekaan mennä eikä voi kaupunkia katsella. Päivän käyttämiseen nähden on vain kaksi mahdollisuutta: dogien palatsi ja taulugalleria.

Mariitta valitsee jälkimmäisen, sillä hän arvelee sen vievän enemmän aikaa. Syödessään aamiaista hotellin alasalissa, hän samalla selailee Baedekeriänsä. "Paljo keskinkertaisia tauluja, mutta joukossa mestariteoksiakin." Yhdentekevää. Joka tapauksessa on hauska nähdä venezialaista taidetta. 700 maalausta! Sen parempi; kestäähän katsella, kunnes ilma selkiää. Laivalla pääsee perille, ei tarvitse kastua, vaikka sade pikemmin on kiihtynyt kuin tauonnut.

Hän liikkuu kuin tottunut matkailija. Nuorena hän kyllä onkin matkustellut vanhempiensa kanssa, vaikkei milloinkaan täällä asti. Italiankieltä hän ei osaa, mutta sanaston avulla hän hyvin tulee toimeen välttämättömimmissä asioissa. Hotellissa ymmärretään ranskaa, sitäpaitsi.

Eilisillan herkkyys ja väsymys on ainakin tilapäisesti voitettu. Hän pakottaa ajatuksensa kiintymään siihen, mikä on lähinnä edessä. Helpommin se onnistuisi, jos nyt paistaisi päivä ja aurinkoinen ihmemaailma hymyilisi vastaan. Mutta hän toivoo tahdon tarmolla häikäisevänsä sumut ja läpäisevänsä sateet. Niin, sillä hän on toinen nyt kuin kodista lähtiessänsä. Silloin välinpitämätön, elämään kyllästynyt. Nyt nuori uudestaan, kehityshaluinen ja elinvoimainen. Tosin ei vielä tasapainossa sisäisesti, -- sehän on selvää. Suuret ratkaisut kysyvät voimia.

Laivan lipuessa Canale grandella, sateen peittäessä kaikki näköalat, hän päättäväisesti tutkii matkaopastansa, jottei ajattelisi muuta. Siis tauluja: Tiziano, Paolo Veronese, Cima di Conegliano, Giovanni Bellini... Hän lukee nimiä aivan koneellisesti, sillä hän ei osaa liittää niihin minkäänlaista käsitettä. Tyttönä hän kävi säännöllisesti Helsingin taulunäyttelyissä, ja ulkomaiset museot herättivät hänen suurta ihastustansa; mutta hän ei koskaan ollut johdonmukaisesti opiskellut taidehistoriaa, ei tietänyt erottaa aikakausien virtauksia eikä ymmärtänyt tekotapoja. Nuorihan hän olikin -- ja sitte avioliitto katkaisi kaikki enemmät mahdollisuudet. Pikkukaupungissa tietysti oli aniharvoin taidetta tarjolla: kuultavana joskus, nähtävänä tuskin kodeissakaan. Sitäpaitsi Mariitta kyllä sai kokea, että hänen miehensä periaatteessakin piti sitä elämän ylellisyytenä. Kaiketi hän tahtoi taloudellinen vaimon, jonka sopi heittää haaveilut sikseen ja ommella paitoja miehelleen, ellei keittiössä riittänyt tekemistä...!

Mariitta naurahtaa katkerasti, mutta muuttuu heti vakavaksi jälleen. Ei hän huomaa, onko ihmisiä lähellä vai ei. Hän on yksin omassa maailmassansa.

-- Kuinka kuolettavaa hänen elämänsä onkaan ollut! Alituista heikkoutta ja sairautta tai terveyden päivinä yksitoikkoista työn raadantaa. Kyllähän Juhani saattoi tulla hänen luokseen, silittää hänen käsiään ja sanoa: "Mariitta, pikku Mariitta!" Oliko hän mikään lapsukainen? Virkistystä, kehitystä, ymmärtämystä hän pyysi, ei tyhjiä puheita, joista ei mitään lohdutusta lähtenyt.

Mariitan ajatuksissa kokemus toisensa perästä kertautuu. Pyhäaamuina säännöllisesti kirkkoon... Juhani ei pitänyt siitä, että Mariitta tahtoi nukkua. Mutta kun yöllä oli valvonut pahoinvointisena, tai muuten, omien hermojensa herkkyydestä... Ja pastori saarnasi äärettömän unettavasti. Ei, hän olisi mieluummin mennyt illalla naisten kristillisen yhdistyksen kokoukseen, tai konserttiin, jos milloin poikkeustapauksissa joku taiteilija sattui kaupunkiin. Juhani vastusti jyrkästi sunnuntaikonsertteja, eikä kokouksiinkaan lähdöstä tullut mitään. Jos rouva oli ollut kirkossa, täytyi palvelustytön päästä illalla ulos. Sitäpaitsi Juhani ei halunnut jäädä ilman Mariittaa. Hän rakasti kahdenkeskistä "sunnuntain iltarauhaa" ja tahtoi hyvän illallisen. Kokouksista, hengellisistä seuroista ja kylmästä ruoasta hän oli nuorena miehenä saanut tarpeeksensa. Mariitan olisi pitänyt olla samalla kannalla, miehensä mukainen tässä kuten muussakin. Mutta kun hän ei ollut! -- "No, mene sitte", sanoi Juhani joskus, ikäänkuin olisi armopalan heittänyt. Oliko sellaisesta mitään iloa?

"Juhani ei tietänyt mitä teki, naidessaan minut. Hän luuli, että uskonnollinen mielenlaatuni takaisi hänelle kodikkaan ja alistuvaisen vaimon. Minä tuotin hänelle pettymystä, niinkuin hän minulle. Emme ole miksikään hyväksi olleet toisillemme. Hän tappoi minun uskoni, enkä minä kyennyt kukistamaan hänen itsekkäisyyttänsä."

* * * * *

Matkakirja putoaa kolahtaen puusohvalle. Mariitta havahtuu, nostaa sen ja katsoo hätäytyneenä, etteihän vaan laiva ole sivuuttanut Campo della Caritan maallenousupaikkaa Accademian luona.

Ei vielä, mutta kohta saavutaan perille.

Eikö hän pääse erilleen muistoista ja ajatuksista, jotka ajavat takaa kuin koirat pakenevaa kaurista? Taidesaleista hän toivoo suojaa. Siellähän odottaa uusi ihmeellinen maailma, johon hänen entisyytensä ei voine yltää.

Laiva suuntaa laituriin, Mariitta astuu rannalle, levittää sateenvarjon ja rientää päämääräänsä.

* * * * *

Hän kulkee, katselee, katselee, hämmentyy.

Tätäkö ja tämän kaltaista hän on tullut hakemaan Italiasta? Niin hän on kuin lapsi, joka herää kysymään unensa todellista vastinetta, vaan ei löydä mistään.

Hän ei käsitä, miksi on ahdettu huoneet täyteen näin kömpelöitä tauluja. Komeapukuiset madonnat valtaistuimillansa tympäisevät eivätkä viehätä. Raamatun henkilökuvat ovat kuin elottomia, lapsellisia nukkeja hänen silmissänsä. Kunpa edes olisi joku selittämässä, mikä tässä kaikessa on taidetta, etevää ja ihailemisen arvoista!

Vihdoin eräs suuri taulu edes huvittaa ja hymyilyttää. Se on kuvaavinaan rikasta miestä ja Latsarusta. Rikkaan miehen yllä on turkisviitta -- lämpimässä maassa! Hänen kummallakin puolellansa istuu hienosti puettu nainen, ja pöydällä heidän edessänsä on pieni astiallinen namusia. Luuttua ja selloa soitetaan heille, -- luuttua ja selloa parituhatta vuotta takaperin! Latsarus, jonka sidottua jalkaa koira nuoleksii, on erinomaisen laiha ja hullunkurinen.

Mariitta on väsynyt ja istuutuu vastapäätä "Rikkaan miehen" taulua. Hän katsoo luettelosta, kuka sen on maalannut. Bonifazio Pitati. Ei se liene mikään erin tunnettu nimi, koska hän ei ole kuullut sitä mainittavan.

Mutta siinä katseen levätessä kankaalla välähtää hänen mieleensä muuan ajatus. Tietysti nuo ihmiset ovatkin puetut venezialaisiksi, sen aikakauden tapaan, jolloin maalaaja eli. Koko tilanne on silloisista oloista eikä Jeesuksen ajoilta. Kevytmielisiä rikkaita ja surkeita kurjalaisia on ollut olemassa kaikkina aikoina ja on yhä. Jeesuksen puheet tähtäsivät läpi vuosituhanten.

Ihminen on aina sisimmältään sama, -- ja Jeesus Kristus on "sama eilen, tänään ja ijankaikkisesti". Mariitta on hänestä vieraantunut, mutta ei se muuta asiaa.