Part 3

Torilla myytiin siunattuja öljypuun oksia ja palmunlehviä. Poikia juoksi Giuliankin luo, ojennellen kaupittaviansa. Tytön sydäntä hytkähytti somasti. Tällaista ei hänelle vielä koskaan ollut tapahtunut, mutta nyt hän kaiketi näytti neidiltä. Hän otti käteensä palmunlehväisen ristin, jonka keskellä oli läkkipellin palasella paavin korkokuva. Hänet valtasi suuri halu saada se omakseen. 25 centesimoa! Niin, mutta hänellähän ei enää ollut yhtään. Hän heitti ristin pojalle takaisin ja juoksi kiireesti ylös kirkon portaita. Ei, ei nyt saanut olla pahoillaan. Juurihan hän meni katumaan sitä, että liiankin paljon oli pidättänyt rahaa omiin tarpeisiinsa.

Kirkko oli hyvin täynnä väkeä. Se oli kuin meri, joka lainehti ja kohisi. Jos katsoi ylös kupuun tuonne huimaavan korkealle, tuntui kuin taivas sieltä olisi hohtanut. Kultaukset kimmeltelivät silmiä huikaisevina. Giulia teki ristinmerkin ja painui hartaana polvillensa. Sitte hän taas nopeasti nousi ja alkoi pujotteleida Pietarin patsasta kohti.

Mikä syvä pettymys! Kuva oli vaateverholla peitetty. Hämmästyneenä tyttö katsoi ympärillensä. Kaikki alttarikuvat olivat samoin verhotut.

Kyllä Giulia muisti entisestä, että kirkoissa aina johonkin vuodenaikaan kauniit taulut ja patsaat pantiin piiloon, mutta miksi ja milloin oli sellainen tapa, sitä hän ei koskaan ollut ajatellut. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin itse Jumala samalla olisi peittänyt kasvonsa, niin ettei häntä voinut nähdä eikä rukoilla. Varmaan nyt ei voinut saada syntiänsäkään anteeksi. Giulia hiipi seinustalle patsaan varjoon ja alkoi nyyhkyttää. Suru painoi niin suurena ja keveät, sirot kengät niin raskaina, että hän olisi mielellään heittänyt ne pois ja antanut vaikkapa vielä korvarenkaansakin, jos siten olisi voinut hyvittää Jumalan.

Kirkon ihmismeri kohahti äkkiä entistä kovemmin. Kansaa tulvasi juuri sinne päin, missä Giulia seisoi. Monet juoksivat, kaikki tunkivat. Giuliakin havahti huolistansa ja uteliaana rupesi tähyilemään, mitä oli tekeillä. Hänen paikkansa oli mainio, sillä vahtimestari pyyhkäisi kädenkäänteellä kaikki ihmiset pois juuri hänen edestänsä, muodostaen kujan. -- Tilaa, tilaa kulkueelle! -- huudettiin.

Valo alkoi pilkottaa ja juhlalliset sävelet kaikua. Giulia katseli ja kuunteli henkeä pidättäen. Etummaisena astui kaksi mustaan kauhtanahameeseen ja valkeaan lyhyeen pitsimekkoon puettua kuoripoikaa, jotka kantoivat korkeita palavia kynttilöitä. Sitte seurasi muu saattue koreissa puvuissa: papit ja laulajat, kaikilla pystyjä palmulaitteita käsissänsä. Täysi-ikäisten miesten jykeät, syvät bassot ja nuorten poikien hennot, heleät äänet sointuivat ihanasti yhteen, Giulia suli sävelten liikutukseen, vaikka hän ei tietänyt eikä arvannut, mitä ne tarkoittivat. Sanoista hän kuuli lakkaamatta toistuvan "Hosanna, hosanna!" huudon. Joskus hän oli udellut, mitä kirkossa laulettiin, mutta äiti ei osannut selittää, sanoi vaan, että se oli pyhää latinaa. -- Sittehän sitä ei pidäkään ymmärtää, -- ajatteli Giulia, eikä aprikoinut asiaa sen pitemmältä.

Yhtäkkiä tytön katse terästyi ja sydän rupesi kovasti sykyttämään. Viimeisenä kulkueessa astui kahden komeapukuisen hengellisen miehen välissä kolmas kaikista komein. Hänellä oli punainen alusviitta, sen päällä valkoinen kauhtana upeine koristeineen ja päässä punainen neliskulmainen lakki. Hän oli kookas, jäntevän ja mahtavan näköinen. Ihmiset kuiskailivat ja viittasivat häneen, väistyen kunnioittavasti syrjemmäksi.

Olisiko mahdollista? Toteutuisiko Giulian monivuotinen unelma tällä hetkellä, näin arvaamatta?

-- Onko se Pyhä Isä? -- uskalsi hän vavisten kuiskata vieressään seisovalle naiselle.

-- Se on kardinaali, -- kuului vastaus. Nainen tuskin viitsi katsoa tyttöön, joka niin tyhmästi kysyi.

Giulia parka! Aivan lannistuneena hän lysähti kokoon, ja kyyneleet, jotka kulkuetta katsellessa olivat kuivuneet, yrittivät uudestaan esiin. Ei, ei täällä näyttänyt olevan siunausta hänen varallensa. Paras hiipiä pois niinkuin oli tullutkin.

Silloin laskeutui käsi hänen olallensa. Hän kääntyi ja näki vanhan tuomari Langen.

-- Mitä sinä itket, pikku Giulia? -- kysyi hän ystävällisesti. -- Etkö ulottunut näkemään kulkuetta? Riennä tuonne kuoriin päin, se palaa takaisin vasemmalta puolelta.

Katkonaisesti Giulia sai selitetyksi surunsa. Ei se kulkuetta koskenut, kyllä hän sen näki ja kuuli laulun. Hän vaan oli kauvan, kauvan toivonut, että Pyhä Isä kerran siunaisi häntä ja hänen rukousnauhaansa täällä kirkossa, ja nyt hän oli pettynyt, kun tuo punalakkinen korkea pappi olikin joku muu. Hän olisi juuri tänään niin mielellänsä pyytänyt syntejään anteeksi. Tiesikö tuomari, että täällä Roomassa oli jossakin päin Santa Scala, sellaiset portaat, joita Jeesus oli kulkenut eläessään maan päällä? Jos niitä kiipesi polvillansa ylös, kuului saavan jokaisesta portaasta synnit anteeksi yhdeksäksi vuodeksi. Joskus olisi hyvä mennä sinne, mutta ei nyt ollut aikaa. Eikä se hänen mielestään niin erinomaista ja varmaa ollut kuin itse Pyhän Isän siunaus. Voi, jos kerran saisi hänet nähdä!

Tuomaria huvitti pieni harras, tietämätön tyttö. Hän oli vallan liikuttava siinä puhellessansa. Mitä jos rupeaisi hänen hyväksi enkeliksensä? Herra Langen päähän pisti leikkisä tuuma.

-- Kuuleppas, tyttöseni, -- sanoi hän, -- minä menen tänä iltana paavin hoviin hänen hovimestarinsa kirjurin luo. Ylihuomenna iltapäivällä matkustan Roomasta pois, ja sitä ennen haluan nähdä paavin, niinkuin sinäkin haluaisit. Aion hankkia itselleni pääsyn hänen luoksensa. Hankkisinko sinullekin?

Giulia luuli tuomari Langen tekevän pilkkaa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuli hyvin pahoillensa.

-- Niin, niin, minä tarkoitan täyttä totta, -- hymyili tuomari. -- Onhan sinulla noin sievä uusi pukukin. Mene kotiin muuttamaan se yltäsi, ettei se tahraannu ylihuomiseksi!

Giulia katsoi tuomarin silmiin empien ja epäröiden. Pieni vilkas suu oli yhä vaiti. Hän niiasi ja kiirehti kirkosta pois, ikäänkuin jokin olisi ajanut takaa. Rouva kummasteli että hän palasi niin pian ja lisäksi heti riisui pyhävaatteensa. -- Sinun täytyy olla siisti, kun vieraita tulee, -- vaati hän. Tyttö ei vastannut eikä selittänyt. Rouva suuttui ja torui, kunnes Giulia itkien lupasi pukeutua uudestaan.

-- Ei tuomari kumminkaan vie minua paavin luo, -- ajatteli hän kerta kerralta itseksensä. Mutta toivo asui sydänpohjissa. Hän pelkäsi ja vapisi ja varoi pukuansa kuin se olisi ollut hienointa silkkiä.

-- Pesukangastahan se on, -- sanoi rouva vähän kärsimättömästi, Giulian kaartaessa keittohellaa kuten vauhko hevonen voimavaunua.

Jospa rouva olisi aavistanut! Mutta mistään hinnasta tyttö ei olisi ilmaissut salaisuuttansa. Jos se oli totta, oli se liian pyhää ja suurta ja ihmeellistä. Jos ei ollut, silloin hän syystä joutuisi pilkanalaiseksi, kun sellaisia mahdottomia rupesi uskomaan.

Sillävälin tuomari Lange Vatikaanissa esitti erään korkean hengellisen herran antaman suosituskirjeen. Paavin Major domuksen sihteeri, Pater Pacomius, kysyi kohteliaasti, miten hän voisi olla avuksi. -- Toivoisin pääseväni ylihuomiseen audiensiin, -- sanoi tuomari. -- Pyytäisin pääsykorttia myös nuorelle tyttärelleni Julialle, joka hartaasti halajaisi Hänen Pyhyytensä siunausta. -- Pater Pacomius osotti tuomarille istuinta. -- Heti, kortit valmistetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa. Sitte -- niin -- te kai tiedätte puvun. Te tulette hännystakissa, tyttärenne mustissa tai valkoisissa, huntu päässä, ilman hansikkaita. Säädökset ovat hyvin tarkat.

Neljännestuntia myöhemmin tuomari asteli alas portaita, pääsykortit kädessänsä. Hän oli joutunut pieneen hankalaan umpikujaan. Musta tai valkoinen hame ja huntu! Tietysti ne täytyi hankkia. Nyt ei enää voinut peräytyäkään, sillä kuinka sopi sanoa, ettei tuomarin tyttärellä ollut mustaa eikä valkoista pukua... Joka leikkiin on mennyt, saa leikin kärsiä.

Hän ei ollut katolilainen eikä muuten mikään hurskas mies. Hyvänsävyinen, leikkisä veitikka hän oli ollut kaiken ikänsä. Paavista hän ei välittänyt vähintäkään hänen asemansa ja arvonsa tähden, sillä koko katolinen kirkko oli hänen mielestänsä pelkkää naurettavaa taikuutta. Häntä vaan huvitti matkailijana nähdä Rooman erikoisuuksista niin paljon kuin suinkin, ja paavihan oli yksi kaikkein tärkeimmistä.

Entä pikku Giulia? Niin, hän oli hupainen hänkin, kansantyyppi, havaintoesine. Kotona käräjillä tuomari otsa rypyssä, suu hymyssä huvittelihe ukoilla ja akoilla, saattoi heidät säikähdyksiin ja kirvoitti jälleen ja kertoi makupaloina viattomia kaskuja herrain tuvassa. Samalla hän koko sydämestään harrasti ihmisten parasta, joskaan ei aina kaikkein tarkimman oikeuden mittakaavan mukaan. Ei siten ymmärtäen, että kukaan olisi voinut syyttää häntä tuomarinvalansa rikkomisesta. Hän läksytti tuimasti muuattakin eukkoa, joka tuli voipyttyä tarjoamaan saadakseen juopon poikansa vapaaksi kanteesta. Eukko poistui itkien pyttyinensä, huokaillen, että kyllä torppa nyt menee nurin, jos ainoa miehinen työntekijä linnaan joutuu, koska tuomari oli noin vihainen! Mutta kuinkas kävikään, niin syyte kumottiin. Matti Johansson oli juonut ja tapellut, sen tiesi kuka tahansa. Miksi laki kääntyi niinpäin, ettei häntä sakotettukaan, sitä ei kukaan ymmärtänyt. Niin ne vaan todistukset sotkeutuivat ja niin se tuomio oikeasanaiselta kuulosti, ettei siihen enempää ollut virkkamista. Mutta samana iltana herra tuomari läksytti Matti Johanssonia, niinkuin entispäivänä hänen äitiänsä. -- Juoppas ja tappeleppas toisen kerran! Kyllä minä silloin sinulle kurit näytän. Häpeäisit, vanhan äitisi ainoa tuki!

Ei nyt niin suurta väliä nuppineuloista ja hiuskarvoista, kun on hyvä ja hupainen kyseessä, tuumi tuomari Lange. Ei hänen omaatuntoansa vähääkään raskauttanut, että palvelustyttö Giulia Molinosta tuli muutamiksi tunneiksi Julia Lange, tuomarin neiti. Hän oli vanhapoika, ei hänellä ollut perhettä. Sopihan sitte taas kotona käräjätuvissa tarinoida, kuinka hän vei tyttären paavin luo. Siinä se nyt oli paavin erehtymättömyys. Saattoi sanoa, niinkuin sadussa entinen mylläri, joka haastetun papin sijasta papin puvussa meni arvaamaan kuninkaan ajatuksia. "Mitä väärää minä ajattelen?" kysyi kuningas. "Luulette minua papiksi ja olenkin mylläri", hän vastasi.

No niin, mutta pääasia oli kumminkin, että pieni tyttöriepu sai suuren toiveensa täytetyksi, vieläpä aivan arvaamattomalla tavalla, yli kaiken unelman ja ajatuksen. Tuomari oli hyvillänsä. Totta kai, ainahan ihmisen on hyvä olla, kun toiselle tekee mielihyvää.

Hänen täytyi puhua aikeensa ensin herra ja rouva Bianchille; heistähän Giulian aika oli riippuvainen. He hämmästyivät suuresti. Pieni piikatyttö Hänen Pyhyytensä luo! Eiväthän he itsekään siellä koskaan olleet käyneet. Voiko todellakin saada sellaisen etuisuuden? Kuka sen voi saada ja kuinka?

Tuomari ei ryhtynyt lähempiin selityksiin.

-- Minä olen suosituskirjeen avulla hankkinut pääsykortin itselleni ja toimittanut luvan, että saan ottaa Giulian myötäni. Olen tyytyväinen hänen palvelukseensa ja päätin valmistaa hänelle odottamattoman ilon. Toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan.

Eihän toki. Giulia kasvoi rouvan silmissä päätä korkeammaksi entistänsä. Edellinen palvelustyttö oli tuottanut pelkkää harmia ja häpeätä; tämä oli koko talolle kunniaksi. Alttiisti hän lupasi käydä tytön kanssa valmiitten vaatteitten kaupoissa valitsemassa pukua ja huntua.

-- Valkoinen kai ostetaan? -- kysyi hän tuomarilta. -- Tyttö on nuori, mitä hän mustalla? Valkoisessa hänen parhaiten sopii ripillekin mennä. -- Niin, niin, -- sanoi tuomari nauraen. -- Ostakaa vaan kaunis, että hän sopii minun seuraani.

Tuomari itse kutsui Giulian, ilmoittaaksensa suuren uutisen. Siinä tyttö nyt seisoi hänen edessään, käsittämättä oliko se tosiaankin totta, voimatta heti omistaa onnensa äärettömyyttä.

-- Huomenna saat valkoisen puvun lahjaksi minulta, -- jatkoi tuomari. -- Olen pyytänyt, että rouva valikoi sen sinulle.

Täytyi vihdoinkin uskoa, vaikka ihmeitä kuuluikin uusia ja uusia. Siis ei tuomari pilkannutkaan häntä eikä pettänyt puheillansa? Oi, sittepä hän oli hyvä kuin joku pyhistä parhain! Giulia heittäytyi hänen jalkoihinsa, suudellen hänen vaatteitansa, kunnes tuomari hiukan hämillään ehti estämään ja torjumaan.

-- Tyttö, tyttö, eihän tuommoinen käy laatuun! Nouse ja opettele käyttäytymään kuin nuori neiti. Muista, ylihuomenna sinun pitää osata olla hieno paavin hovissa, ihan kuin olisit tyttäreni.

-- Mitä äiti sanoisi? Ja Lola ja lapset? -- ajatteli Giulia moneen kertaan. -- Voi jos pääsisin sinne lentämään!

Puku ostettiin, hento ja pitsitetty, ihastuttavan sievä ja erinomaisen epäkäytännöllinen pienen palvelustytön tuleviin tarpeisiin. Mutta mitä niistä tämmöisellä hetkellä! Hunnusta kävi kaikkein suloisin keveä pitsihuivi, niin kaunis, että Giulia tuskin uskalsi koetella sitä päähänsä. Lisäksi valkoiset sukat ja vähän valkoisia alusvaatteita. Kengät kelpasivat sellaisinaan. -- Sievä kulunki, -- tuumi tuomari. -- Neljäkymmentä liraa tästä hauskuudesta. Olkoon, melkein se kannattaa. -- Hän hymyili itsekseen. Tuskin hän koskaan oli nähnyt ihmistä niin onnellisena kuin Giulia.

Koko päivän Giulia kulki ja toimiskeli yltäisessä ilonhuumeessa. Yksi katkera pisara siihen kumminkin sekottui. Tuomari Lange oli yhtäkkiä muuttunut hänen lapsellisen kiihkeän kiintymyksensä ja haltioituneen ihailunsa esineeksi. Ja nyt hänen piti matkustaa pois kauvas kotimaahansa jo huomispäivänä, melkein heti pyhän käynnin jälkeen! Giulia tunsi, että hän kaipaisi kovasti; koko talo oli muuttuva surulliseksi ja tyhjäksi herra Langen lähdettyä. Se, jonka oli määrä asettua hänen huoneeseensa, oli tullut jo tänään, päivää liian varhain. Hän oli pappi, joku kerettiläinen tai lahkolainen, arvattavasti kyllä hyvä mies, koska tuomari suostui ottamaan hänet toverikseen ensi yöksi. Taisi hän olla samasta maastakin kuin tuomari. Mutta Giulia luuli, että heistä, tuosta papista ja hänestä, ei milloinkaan voisi tulla hyviä ystäviä. Hän piti sellaisista, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä. Pappi osasi italiaa, sen hän oli huomannut, kun hän puhui jotakin asiaa rouva Bianchille; mutta Giulialle hän ei ollut sanonut muuta kuin tervehdyksen tullessansa. Hän oli kovin totisen näköinen. Ehkä se kuului papin pyhään virkaan, lahkolaisenkin papin. Giulia kunnioitti ja pelkäsi häntä ensi näkemästä asti. Toista oli tuomari, hänen rakas tuomarinsa.

Ehtipä sitte odotettu suuri hetki. Giulia pukeutui valkoisiin vaatteisiinsa, ja rouva itse kampasi hänen tukkansa uusimuotisille kiekuroille. Rukousnauhan hän pani taskuunsa. Se oli kulunut ja halpa ja näytti kovin muukalaiselta uusien hienouksien ohella, mutta mukaan sen täytyi kumminkin tulla tavalla tai toisella. Rouva kaikessa hiljaisuudessa pisti hänen myötänsä myöskin silkkirihman, josta riippui punainen korallipuikko. Sitä pidettiin Anna-Marian kaulassa suojana vahinkoja vastaan. Senkin piti saada siunaus.

Vuokralaisten yleiseksi riemuksi tuomari istutti Giulian viereensä ajoneuvoihin, ja niin sitä mentiin. Ensi kerran eläissänsä Giulia ajoi vaunuissa. Kaikki oli kuin unta ja satua.

-- Koeta olla oikein rauhallinen ja käyttäydy niinkuin toisetkin, -- kehotti tuomari, itse puolestaan koko lailla levottomana. Kunpa tämä leikki hyvin päättyisi! Ehkä lopultakaan ei olisi pitänyt siihen ryhtyä. Mutta nyt oli myöhäistä katua.

Saavuttiin Pietarin torille. Ajuri pysähytettiin oikeanpuolisen pylväskäytävän ylipäähän avoimen oven luo, jonka äärellä seisoi vartija. Tuomari näytti pääsykorttia ja astui huolettoman ja varman näköisenä portaita ylös, Giulia perässä. Kiivettiin toinen porrasosasto toisensa jälkeen, kuljettiin pitkiä käytäviä ja sivuutettiin vahtimestareita ja vartijasotamiehiä, jotka osottivat tietä. -- Katsoppas noita, -- kuiskasi tuomari Giulialle. -- Ne ovat paavin henkivartijoita, sveitsiläisiä sotureita. Eivätkö ole kauniita ja kirjavia? -- Giulia ihmetteli heidän pukujansa ja merkillisiä aseitansa. Mutta vielä enemmän häntä kummastutti, miksi paavia noin vartioittiin. Niinhän tämä oli kuin sotalinna tai juhlallinen vankila. Oli aivan hiljaista ja äänetöntä. Hänkään ei uskaltanut puhua.

Vihdoin heidät ohjattiin huoneeseen, suureen saliin, jossa monet ihmiset paraikaa riisuivat päällysvaatteitansa. Giulialla ei ollut mitään, hän vaan pysähtyi katselemaan ympärillensä ja odottamaan tuomaria, jonka suojusviitan ja hatun eräs ylhäinen herra otti vastaan. Kummallista, sellaisia herroja oli huoneessa useampia, ja he hääräsivät kuin mitkäkin palvelijat. Mutta komeita he olivat, puettuja punasamettisiin, kuviollisiin polvihousuihin ja takkeihin. Tuomari vastasi Giulian kysymykseen, että ne olivat vahtimestareita, joilla oli yllänsä vanhanaikainen espanjalainen aatelispuku.

-- Nyt emme keskustele enää, -- huomautti hän kuiskaten tytölle. -- Koeta vaan tyystin tarkata, mitä muut tekevät, ja tule perässäni, mihin minäkin menen.

Heidät osotettiin avaraan saliin, jonka lattia oli kokonaan vihreän maton peitossa. Ei askeltakaan kajahtanut. Hiljaa, henkien lailla, ihmiset astuivat sisälle ja asettuivat istumaan pitkin seiniä. Siellä oli herroja, hännystakissa kuten tuomarikin tai upeissa univormuissa. Useimpien muoto osotti virallista totisuutta tai täyttä huolettomuutta, eikä heitä kaikkiaan kerääntynytkään varsin monta. Läsnäolijain enemmistö oli mustapukuisia, mustahuntuisia vanhoja vallasnaisia, vakavan ja hartaan näköisiä. Giulia oli ainoa nuori tyttö, niinkuin valkoinen kevätkukka lakastuneiden lehtien keskellä.

Kello löi kaksitoista; se oli vastaanoton määrätty hetki. Jännittyneet silmät kääntyivät peräovea kohti. Mutta sieltä ei mitään merkillisempää ilmestynyt. Pappeja ja kaikenlaisia toimihenkilöitä kulki edes ja takaisin. Joku korkea herra tai muutamia hienoja naisia saatettiin sisähuoneisiin. Kerran tuli pitkä saattue juhlapukuisia pappeja. Odottelijat nousivat kunnioitusta osottaen seisomaan ja istuutuivat jälleen.

Minuutit kuluivat, jopa puolituntinenkin ja kohta koko tunti. Muutamat katsoivat kärsimättöminä kellojansa, niiden joukossa tuomari, jonka reppu ei vielä ollut valmiiksi pakattu matkaa varten. Vihdoin menojen ohjaaja näyttäytyi ovella. Hän viittasi kädellään, ja koko vierasten joukko alkoi lappautua osotettua tietä odotushuoneesta eteenpäin.

Sykkivässä jännityksessäänkin Giulia sentään uteliaana katseli huoneita, joiden läpi kuljettiin. Kaikki ne olivat punaisia, toinen toisensa jälkeen: punaiset silkkiverhot seinillä, punaiset matot lattioilla, punaiset päälliset sohvissa ja nojatuoleissa. Useissa huoneissa seinät olivat kudotut kuvia täyteen, ja toisiin oli ripustettu tauluja raskain, levein kultakehyksin.

Lopuksi pysähdyttiin aivan pieneen, kapeaan huoneeseen. Menojen ohjaaja asetti vieraat seisomaan soikeaan piiriin ympäri seiniä. He täyttivät tilan juuri parahiksi. Giulia seisoi tuomarin turvissa huoneen perällä. Oi, kuinka ihmeellinen tämä odotus! Hän ei ainakaan pitkästynyt, hän olisi suonut sen kestävän, kestävän yhä, saadaksensa olla täällä, valkopukuisena näissä kauniissa, hiljaisissa huoneissa, tässä pyhyyden ja suloisuuden ilmapiirissä, joka hänestä oli kuin taivaan esikartano. Hän ei aavistanut, että tuomari siinä vieressä ajatteli: -- Tämmöistä komentoa! Miksi hän ei tule, vaan odotuttaa ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat yhtä joutilaita kuin munkit ja papit!

Samassa kävi humahdus läpi odottavan joukon. Kuin käskystä kaikki vaipuivat polvilleen, oven auetessa ja valkeaviittaisen vanhuksen astuessa sisään. Ei hänellä ollut sen komean kardinaalin ryhtiä, jota Giulia palmusunnuntaina oli kirkossa ihaillut. Ei hän näyttänyt uljaalta eikä mahtavalta, ei hallitsevalta eikä käskevältä. Hänen kasvonsa olivat hienot ja kalpeat, silmänsä lempeät ja olentonsa nöyrä. -- Isä, Pyhä Isä! -- soi Giulian hartaassa, hurmaantuneessa, janoavassa sydämessä.

Paavi astui toisen luota toisen luo, ojentaen kätensä suudeltavaksi. Enimmät suutelivat sormusta, paaviuden valtamerkkiä. Giulia ei sitä ymmärtänyt. Väristen liikutuksesta hän painoi huulensa Pyhän Isän kädelle. Lyhyt tuokio vain -- sitte paavi jo kulki ohitse eteenpäin. Giulia jäi hartaaseen rukoukseen: -- Jumala, korkea Jumala! Saanhan minä nyt kaikki syntini anteeksi, näitten kenkien synnin ja monta muuta, kaikki mitä olen tehnyt, vaikka en muistakaan niitä! Minulle on tapahtunut ääretön armo, minä olen suudellut Pyhän Isän kättä, ja nyt -- oi, mitä hän sanookaan? Eikö hän juuri nyt siunaa minua?

Paavi oli asettunut huoneen ikkunapäähän aivan vastapäätä Giuliaa. Yksinkertaisesti, vakavasti hän lausui yhteisen toivotuksen selvällä italiankielellä, jotta Giulia ymmärsi joka sanan:

-- Jumala siunatkoon teitä, omaisianne ja kaikkia joita pidätte rakkaina, sekä kaikkia esineitä, jotka ovat muassanne!

Sitte hän poistui. Vastaanotto oli lopussa.

-- Kaikkia meitä hän on siunannut! Minua ja äitiä ja Lolaa ja pikkulapsia... ja minun rukousnauhaani ja pukuani ja Anna-Marian suojapuikkoa... kaikkia, kaikkia!

Sanomattomassa riemussa Giulia kulki takaisin läpi punaisten huoneitten pitkän sarjan, läpi vihreämattoisen odotushuoneen, eteissalin, jossa samettipukuiset vahtimestarit auttoivat ja häärivät, läpi pitkien käytävien, alas monia portaita, ulos avaralle, auringonpaisteiselle Pietarin torille, josta tuomari taas otti heille ajurin... Oi, hän oli onnellisin ihminen maailmassa, Giulia Molino, asioitsija Bianchin pieni palvelustyttö, joka oli suudellut paavin kättä ja saanut hänen siunauksensa itselleen, rakkailleen ja kaikelle mitä omisti!

Kotona rouva kyseli ja vieraat kyselivät. Tyttö hohti, loisti ja kertoi, kiinnittäen silkkirihman korallipuikkoinensa Anna-Marian kaulaan ja hypistellen omaa vanhaa rukousnauhaansa ilolla ja ihastuksella. Pukunsa ja pitsihuivinsa, sukkansa ja valkeat alusvaatteensa hän sai panna rouvan laatikkoon säilyyn. Kohta hän taas ulkonaisesti oli entinen pikku Tuhkimus hellan ääressä, mutta mielessään hän tunsi nyt tulleensa koko talon huomion esineeksi.

Pieni nöyrä sydän oli tällä kertaa hiukan ylpeäkin, eikä se suinkaan ollut ihme. Sattui vielä niin erinomaisesti, että äiti ja Lola, raapostaen jäljessään Carloa, nuorinta, poikkesivat ylös Bianchille. Äidin piti toimittaa joku taidekauppiaan rouvan asia, aivan lähellä Giulian palveluspaikkaa, ja lapset seurasivat mukana. He olivat niin kovin kärttäneet kerran päästäksensä ison siskon luo.

Mutta mitä kummia he kuulivatkaan! Jos oli Lola suuria odottanut, suurempia hän nyt sai tietää ja nähdä. Äitikään ei ollut uskoa korviansa ja silmiänsä. Rouva oli mennyt ulos, mutta siitä huolimatta Giulia rohkeasti avasi piironginlaatikon, levitellen esiin kaiken komeutensa.

-- Näin hieno minä olin. Pyhä Isä siunasi minua ja minun kauttani teitä kaikkia.

Hän sanoi sen jo vallan itsetietoisena, hän joka vasta äskettäin oli värissyt pelkästä ajatuksestakin.

Äiti unohti taidekauppiaan rouvan ja hänen asiansa, Giulia päiväkeiton, Anna-Marian ja pikku veljensä, ja Lolalta koko maailma himmeni, kaikki muu paitsi Giulian kauniit vaatteet ja suuri, ihmeellinen kunnia.

Silloin kuului aika rämähdys, jota kohta haikea itku säesti.

Säikähtyneenä Giulia riensi keittiöön. Vähällä hän oli kompastua pikku Carloon, joka ällisteli kynnyksellä. Anna-Maria oli rämpinyt tuolille, kurkottuaksensa maitoruukkuun, pudonnut, kaatanut tuolinkin ja saanut suihkuna kaiken maidon päällensä. Ruukku oli sirpaleina, lapsi huusi ja hänen otsansa vuoti verta.

Semmoista vahinkoa Giulialle ei ollut tapahtunut koko palvelusaikanansa. Hädissään hän pyyhkieli verta likaiseen hihaansa. Rouva ennätti parahiksi kotiin, ajoi pois Giulian äidin, Lolan ja Carlon ja rupesi hermostuneessa kiihkossa lastansa hoitelemaan. -- Kiitos Neitsyt Marialle! -- hän huokasi. Ei kumminkaan näyttänyt pahempaa tapahtuneen. Mutta Giulian kunniapäivä sai surkean tahran. Nuhteet rapisivat kuin sadepisarat, ja tyttö lyyhistyi korkeudestansa maan tasalle.

-- Kuinka se nyt tapahtui, vaikka hänellä oli siunattu puikko kaulassansa? -- kyseli Giulia itsekseen. -- Ja eikö se haava ollutkin ihan kuin puikon terällä pistetty? Seköhän sen pisti? Vai oliko se ruukunsirpale? Voi, pyhä Pietari auttakoon -- mikä tässä onkaan vikana?