Part 2

Tyttö alkoi haaveilla: -- Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te myös -- ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta -- kauvas, kauvas pois...

-- Maccheroni, -- kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.

Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. -- Kerjäläiskansa! -- sanoi hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.

Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. -- Niin, katsokaas, -- hän selitti, -- he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.

-- Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.

-- Me _pyydämme_ palvelusta! -- Lemmikin läikehtivä mieli oli taas joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. -- Tiedättekö, herra Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi meidät sinne.

-- Mikä mielijohde!

-- Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme lentäneet.

Taiteilija hymyili. -- Olkoon menneeksi!

Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat aivan tien varrella, täällä likistössä.

Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa ojentamaan sitä neidille.

-- Kuinka täällä on sievää,--ihasteli Lemmikki.

Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.

-- Jumala auttaa ja lohduttaa, -- sanoi nuori vaimo iloisesti.

Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin... Tokko hän sitä tarvitsisi koskaan enää?

He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi kirjoittaa kummitädille ja kotiin.

-- Teemmekö huomenna veneretken? -- kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.

Wolf Lichter pudisti päätänsä. -- En tiedä -- ehkä minun taas pitänee jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin ostettaisiin.

-- Paljonko se maksaa? -- uteli Lemmikki.

-- Kaksituhatta.

-- Tehän tulette aivan rikkaaksi! -- hämmästeli tyttö. -- Mitä te teette niin paljolla rahalla?

Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.

Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen keväänsä ruusut.

-- Sanonko suoraan? -- vastasi hän tavattoman vakavana. -- Jos saisin ne rahat, niin perustaisin _kodin_. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos ystävyydestänne!

Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.

* * * * *

Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja tilannut kuvan omaksensa. -- Hyvä onni, että sekin menee, -- ajatteli Lichter tyytyväisenä. -- Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.

Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä "pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?

Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":

"-- -- Tui, tui, Ahtolan väki, Kultakutrinko Ahti näki? -- --"

Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. -- Ei, ei minulla ole kiharoita, mutta _hänellä_ on!

Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. Lemmikki naurahti. -- Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.

"-- -- Tui, tui, vuoritieltä... Sulhot ei mua löydä sieltä!"

Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut löytääkin!

Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. "Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy sietämättömäksi ajan pitkään."

Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.

-- Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, -- hän ajatteli. Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut tapahtua Lemmikin lähdettyä.

Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.

-- Ja sittekö palajatte Suomeen?

-- Palajamme.

Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.

-- Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta? Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.

-- Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa ja vastasi hiljaa: -- Nyt... nyt minä luulen, että haluaisin jäädä ainiaaksi!

Wolf Lichter katsoi häntä oudoksuen, tutkivasti. Mikä ihmeellinen arvoitus tämä tyttö olikaan!

Puutarhojen uinahtavat kukkaset tuoksuivat yöhyväisiä, kuu kulki esiin Monte Solaron takaa, ja illan varjot laskeutuivat.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin valtioneuvoksetar saapui Caprille. Hän oli arvokkaan näköinen, hieno keski-ikäinen nainen, jonka silmistä loisti sydämen hyvyys. Äidillisesti hän syleili suojattiansa, tyytyväisenä tytön kukoistavaan terveyteen. Eipä siis raha ollut turhaan käytetty. Mutta pian hänen tottunut, tarkka silmänsä havaitsi muutakin. Oliko hän ehkä kumminkin menetellyt varomattomasti, jättäessään kokemattoman kummityttärensä tänne yksinään vieraitten keskelle, vaikkapa taattuunkin paikkaan? Häntä huolestutti se unelmoiva, naisellinen piirre, joka tänä lyhyenä aikana oli kehittynyt lapsekkaan saarelaistyttösen olentoon. Mistä se oli syntyisin ja minne tähtäsi? Hän ei kysynyt mitään, ainoastaan odotti ja piti varalla.

Tietysti tyttö ei huomannut eikä aavistanut, kuinka usein hän mainitsi "herra Lichterin" nimen. Hän luuli välttäneensä sitä erinomaisen huolellisesti...

Sitte he eräänä päivänä astuivat taiteilijan näyttelyhuoneeseen. Omituisessa mielentilassa, kiihkeänä ja hämillisenä, hehkuvin poskin tyttö saattoi valtioneuvoksettaren suoraan suuren meritaulun eteen.

-- Tämä se on, josta minä olen kertonut. Täti, eikö se ole ihana?

Valtioneuvoksetar tutki aluksi yhtä paljon maalaajaa kuin taulua. He viipyivät pitkän aikaa, katsellen ja keskustellen. Wolf Lichter käyttäytyi huomaavaisesti ja kohteliaasti, kuten tottunut maailmanmies. Hänen puhutellessaan Lemmikkiä ei ainoakaan äänen tai kasvojen väre todistanut tuttavallisesta suhteesta.

-- Siis niinpäin, -- ajatteli valtioneuvoksetar. Hän tiesi tarpeeksi ja kääntyi jälleen taiteilijasta tauluun, joka kiinnitti suuresti hänen huomiotansa ja herätti hänen jakamattoman ihastuksensa. Ne, jotka halusivat muistoa oleskelustansa Caprilla, etsivät kukkapuita, sinimerta, kevätkuvia. Valtioneuvoksetar aivan erityisesti kiintyi tähän karuun maisemaan, sillä se yhdisti hänen kesämuistonsa, eteläiset ja pohjoiset. Caprin piirteet, Suursaaren tunnelma. Heti häneenkin vaikutti tuo omituinen yhtäläisyys, joka Lemmikin oli tenhonnut hänen ensi käynnillänsä.

-- Sinulla on hieno maku, tyttöseni, -- sanoi valtioneuvoksetar.

Lemmikin silmät säteilivät. Hän olisi tahtonut sanoa, mitä ei rohjennut. -- Rakas, rakas täti, ostakaa se taulu! Tehän olette rikas, te voitte sen tehdä. Silloin hän perustaa kodin.

Mutta Lemmikin kehoittamattakin valtioneuvoksetar todella oli alkanut ajatella asiaa. Useita kertoja hän kävi näyttelyhuoneessa, lopuksi pari etevää taiteentuntijaa mukanansa. He olivat kaikki suuresti mieltyneet taideteokseen. Ja niin kävi, että päivää ennen valtioneuvoksettaren lähtöä Wolf Lichter syvään kumartaen otti vastaan hänen kädestänsä kahdentuhannen saksanmarkan pankkiosotuksen. Taulu oli lähetettävä suoraan Helsinkiin. Valtioneuvoksetar, joka milloinkaan ei turhaan tuhlaillut, oli erinomaisen tyytyväinen kotinsa uuteen, arvokkaaseen kaunistukseen.

Sinä iltapäivänä Lemmikki ei voinut pidättäytyä. Hän pujahti ulos Faraglionin portista ja juoksi ylös atelieerin marmoriportaita. Sydän oli pakahtua sykkivästä riemusta. Viimeaikainen arka kainouskin väistyi sen tieltä. Voi -- ja nyt, juuri nyt hänen täytyi Caprilta lähteä!

Wolf Lichter ei ollut kotona. Hän oli aamulla saanut vieraan, ja he olivat lähteneet kävelemään. Rouva Giannina Fritti katsoi kysyvää tyttöä vähän omituisesti. Joskus ennen hänen katseensa oli ollut äreä, nyt se oli melkein sääliväinen.

Arco naturalen tiellä he tulivat Lemmikkiä vastaan, Wolf Lichter ja tummasilmäinen, uhkea kaunotar, punaisessa puvussa, valkopunervat, pyöreät korallihelmet kaulassaan. Sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin taiteilija astui Lemmikkiä kohti.

-- Saanko esitellä? -- alkoi hän. -- Neiti Nannini, morsiameni, ja pieni suomalainen ystäväni, jonka ansioksi voimme lukea taulun myynnin. Olen teille syvimmästi kiitollinen. Tehän ohjasitte oman hyvän haltijattarenne minun näyttelyyni...

Hän ei päässyt pitemmälle. Lemmikki seisoi jäykkänä ja tyrmistyneenä. Äkkiä, kuin salaman väläyksessä, Wolf Lichter käsitti kaikki.

Mitä hän olikaan tehnyt? Tällä hetkellä ei ollut mahdollista edes pyytää anteeksi, ja kumminkin omatunto syytti häntä ankarammin kuin koko hänen huolettoman, vapaanautintoisen nuoruutensa aikana. Eihän hän ensi kertaa varomattomasti leikitellyt kukkasen hennoilla sydänlehdillä... Nytkö, tämän tyttösen edessä, hän vasta joutui häpeään?

Kalvenneena hän ojensi kätensä, liikutuksen vallassa, jota hän töin tuskin hillitsi. -- Hyvästi, Lemmikki neiti, tehän lähdette kotiinne. Toivon... toivon, että Jumala siunaisi teitä...

Lemmikki ei tullut ajatelleeksi, että Wolf Lichter kerran oli nimittänyt itseänsä pakanaksi. Hetken hän katseli menevien jälkeen ja asteli sitte eteenpäin, koneellisesti, tuskin käsittäen, mitä oli tapahtunut. Tuossa oli se talonpojan tupa, jossa he viime kävelyretkellä olivat yhdessä käyneet. Mitä se vaimo silloin sanoikaan? Jotakin... hän ei jaksanut muistaa eikä ajatella.

Kummitätinsä syliin hän Faraglionissa itki kuumat, kiihkeät kyyneleensä, jotka vuolaana virtana purkivat ilmi nuoren sydämen ensimmäisen suuren pettymyksen. Kaikki oli tullut niin äkkiä, odottamattomana, julmana iskuna, niinkuin halla syksyisin kylmällä kotisaarella. Hän ei voinut sitä yksin kantaa. Tuntui kuin sydän olisi särkynyt, kuin ei enää iloa olisi koko maailmassa.

-- Voi täti, miksi minä ensinkään tutustuin häneen? Miksi minä milloinkaan näin Caprin ja etelän kauniin kevään?

Hyvä täti koetti hellästi viihdytellä. Pikku raukka -- eikö hän voinut uskoa, ettei sellaisen elähtyneen maailmanmiehen rakkaus hänelle olisi ollut mikään onni?

Ei, ei, hän ei tahtonut kuullakaan sitä puhetta. Kyyneleet tulvivat yhä katkerammin.

-- Minä rakastan, rakastan häntä!

Silloin täti alkoi toisin puhua. Mitäpä hyödyttikään järjen viisaus herkän sydämen vuotaessa verta? Hän muistutti, että armias Jumala oli lahjoittanut Lemmikin terveyden takaisin. Hän tiesi avun tähänkin suruun. Kyllä hän lohduttaa pientä murheellista sydäntä, joka tulee hänen luoksensa.

Siinä ne nyt olivat ne vaimonkin sanat:

"_Jumala auttaa ja lohduttaa_..."

Seuraavana päivänä Lemmikki seisoi laivan kannella, katsellen Caprin valkoisia taloja, korkeita vuoria ja kukkivia rantoja. Uneksien hän ajatteli lyhyttä keväistä satuansa, ja kyyneleitä pisaroitsi poskille, haikeita yhä, mutta tyynempiä ja suloisempia. Pitenemistään piteni sininen tie, joka hänet erotti haaveiden ja muistojen ihmemaasta. Caprin kevät! Oliko hän sen nähnyt oppiaksensa jotakin, jota hän ei ollut kuvitellut tarvitsevansa milloinkaan?

Siunaus

Giulia oli saanut palveluspaikan Via Ludovisin varrella, suuren kivitalon viidennessä kerroksessa. Hän oli vasta täyttänyt kolmetoista, oli kalpea, hintelä ja söi kovasti. Sentähden hänelle ei kannattanut suurta palkkaa maksaa. Työtä sen sijaan oli kyllä runsaasti.

Tytön äiti oli roomalainen leski, joka viiden lapsensa kanssa asui Tiberin länsipuolisessa kaupunginosassa. Polenta, maissipuuro, oli hänen nälkäisen joukkonsa pääasiallisena ravintona, ja itse hän usein jäi ilman sitäkin. Hän itki yhteistä surkeutta, valitteli herrasväille, joiden työssä hän kävi, ja osti ainoilla penneillänsä vahakynttilän Neitsyt Marian kuvan eteen; sitte hän taas toisessa tuokiossa rupatteli, nauroi ja iloisesti lauleli särkyneellä, särähtelevällä äänellänsä, joka kerran oli ollut kaunis. -- Minä panen Giulian, ison tytön, palvelemaan, -- päätteli hän. -- Siitä säästyy monta kauhallista puuroa pataan. Sitte hän saa uudet kengätkin ja kiiltävät korvarenkaat.

Giulia teki niinkuin äiti: itki ensin katkerasti, kävi rukoilemassa Pietarin vaskipatsaan luona, josta hän piti enemmän kuin Marian kuvasta, lohduttautui korvarenkaitten toivolla ja laulaa viserteli kuin pieni lintunen parsiessaan vaatteitansa kokoon.

Hänellä oli hyvä onni paikansaannissa. Taidekauppiaalla, jonka huoneita äiti siivosi, kerrottiin keittiön puolella, että asioitsija Bianchilta oli samana päivänä ajettu pois aputyttö, koska hän oli varastanut. Pyhä Neitsyt varjelkoon! Äiti kuunteli kauhuissansa. Semmoista toki ei Giulia milloinkaan tekisi. Hän pyysi nöyrästi, että taidekauppiaan rouva puhuisi asioitsijan rouvalle hänen tyttärensä eduksi. Ehkä luonnistaisi saada Giulia varastytön sijalle.

Rouva puhui, sillä hänen tuli sääli itkevää ja laulelevaa siivooja-apulaistaan ja hänen ryysyistä, ilosilmäistä lapsilaumaansa. Seuraus oli, että Giulia heti toisena aamuna äidin turvissa vaelsi myttyinensä Via Ludovisille. Tuskin hän yksin olisi osannutkaan. Hän oli syntynyt ja kasvanut Roomassa, mutta Monte Pincion seuduilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Mitäpä sinne olisi ollut asiaa? Jos kotitoimilta joutui, oli aina lyhin ja hauskin matka Pietarin torille ja suureen, juhlalliseen kirkkoon, jossa messuttiin ja soitettiin kuin taivaan kuorissa. Sitäpaitsi hänellä kauvan oli ollut mielessään suuri, salainen toive, niin rohkea, että aivan punastutti sitä ajatellessa: Entäpä jos kerran saisi nähdä itse Pyhän Isän, paavin! Joku oli kertonut, että hän välistä näyttäytyi kansalle Pietarin kirkossa, mutta muualla ei milloinkaan. Silloin hän siunasi kirkkokansaa, vieläpä heidän vaatteitansa ja rukousnauhojansa ja kaikkea mitä heillä oli mukanaan. Sepä jotakin olisi! Giulia oli monet kerrat tunkeutunut ihan likelle pääalttaria, koko siskosparvi kintereillään, kohonnut varpailleen ja hartaasti kurkistellut. -- Onko Pyhä Isä siellä? -- oli hän kysynyt ympärillään seisovilta ihmisiltä. He olivat hymyilleet ja pudistaneet päätänsä. Giulia oli kerta kerralta pettynyt, mutta aina toivonut uudestaan. Nyt jo taisi raueta koko rakas unelma, sillä Via Ludovisilta oli pitkä matka Pietarin kirkolle, eikä näyttänyt juuri olevan vapaahetkiä liiemmalta.

Asioitsija Bianchilla oli viiden huoneen ja keittiön asunto. Kolme kamaria oli vuokrattu vieraille, joille ei riittänyt tilaa kerrosta alempana sijaitsevassa täysihoitolassa. Siellä ne kumminkin aterioitsivat, niin että rouva Bianchin huoleksi jäi ainoastaan huoneitten siistinä pitäminen ja kaikenlaiset pienet palvelukset, joita tuon tuostakin tarvittiin.

Perheenisä oli keski-ikäinen mies, siivoksi ja ahkeraksi tunnettu. Oliko hän muuten hyvä vai paha, siitä Giulia ei saanut paljon kokemusta. Hän lähti konttoriinsa varhain aamulla ja palasi myöhään illalla. Puolentoistavuotias Anna-Maria, ainoa lapsi, vierasti häntä säännöllisesti sunnuntaiaamuina.

Rouva oli nuori, hilpeä, mustasilmäinen. Hän kulki puolen päivää kampausnutussa ja liverteli Anna-Marialle. Sitte hän pukeutui harsopukuun ja töyhtöhattuun ja lähti kävelemään Monte Pinciolle, työntäen lapsen sieviä istuinrattaita.

Giuliasta tuntui oudolta ja ihmeelliseltä koko tämä elämä ja ympäristö. Hän oli tottunut olemaan tavallaan ahtaammalla, tavallaan väljemmällä. Kun joskus kaikki viisi huonetta, keittiö ja eteinen olivat typö tyhjinä ihmisistä ja hän yksin kotolaisena, silloin häntä sekä huvitti että kammotti. Hän juoksenteli kuin varsa ovelta ovelle. Olisivatpa siskot olleet täällä, niin olisi leikitty ja pidetty hauskaa! Seis -- mikä rapsahti? Tuuliko vain ikkunoissa? Giulia pelkäsi, kyyristyen nurkkaan. Liikkuiko täällä henkiä? Olikohan pappi pirskotellut vihkivettä suojaksi pahoilta silmiltä?

Hän olisi juossut ulos, mutta ei uskaltanut. Kuinka hän kaipasi vapauttansa! Kotona hän pujahti pihalle, milloin vaan halutti. Täältä ei päässyt, sillä rouva käski pysymään sisällä sen varalta, että joku vieraista olisi unohtanut avaimensa tai muuten tarvitsisi apulaista. Niin -- ja työtäkin oli. Aivan tahtoi seota, kun sitä määrättiin niin paljon ja monenlaista. Eikö pitänytkin tehdä tulta ja lämmittää kylpyvettä, kunnes rouva palaisi Anna-Marian kanssa?

Giuliaa nauratti. Tätä kun kylvetettiin kahdesti viikossa! He kaikki kotona menivät kylpylään vain ennen joulua ja pääsiäistä. Niinpä tuota Anna-Mariaa muutenkin pidettiin hienosti kuin nukkea. Kerran rouva vallan suuttui hänelle, kun hän vähän kämmenellään läimähytti kirkuvaa lasta. Eri tupa, eri tupa! Mitenkä hän, vanhin, olisi pitänyt koko siskoparvensa kurissa, ellei kääntämällä mekot nurin ja läiskimällä, jos he juonittelivat?

Rouva palasi kotiin lapsinensa, ja nyt vasta puuhia kertyi. Piti auttaa kylvettämisessä ja ruoanlaitossa, tehdä vuoteet, sytyttää kaasuvalot ja keritä jos kuinka moniaalle. Vieraista useimmat saapuivat muuttamaan pukujansa ennen päivällistä, joka täysihoitolassa tarjottiin kello seitsemältä. Heidän kenkänsä olivat pelottavan pölyiset, jopa lokaiset ja savisetkin. Tietysti Giulian omat vanhat tohvelit olivat usein vielä kurjemmassa kunnossa eivätkä juuri pyyhkimälläkään parantuneet; mutta tässä oli onnettomuutena se, että nuo kaikki hienot jalkineet piti taas kauniiksi laittaa, joko harjata mustiksi tai voidella ja kiillottaa ruskeiksi. Sitte lisäksi vallasnaiset pitivät mokomia mutkikkaita pukuja, joita eivät edes saaneet itse yllensä. He soittivat kelloa toiselta ja toiselta puolen käytävää, ja Giulia pyöri kuin hyrrä, kiinnittäen hakasia ja näpähytellen nipsuttimia. Herroista oli vähemmän vaivaa kuin naisista, mutta herra ja rouva Bianchi eivät niitä tahtoneet vuokralaisiksensa, elleivät olleet vanhoja ukkoja tai pappeja. Jotakin semmoista Giulia kerran kuuli isäntänsä sanovan rouvalle: "Muista, ainoastaan vanhempia kuin minä!" Sentähden talossa nytkin asui vain yksi herra, tuomari Lange, joka oli jo vallan harmaapäinen. Ehkä se oli totta, että vanhat herrat ja papit olivat kilteimmät, ajatteli Giulia. Tämä ainakin oli kovin hyvä ja ystävällinen, niin iloinenkin, että täytyi nauraa vastaan jo ovella astuessansa hänen huoneeseensa. Aina hän laski leikkiä ja usein antoi makeisia. Sitä ei kukaan muu tehnyt. Yleensä kyllä vuokralaiset pitivät Giuliasta, sillä hän oli nopsa, altis ja älykäs. Mutta harvat osasivat puhua hänelle; he vaan ymmärsivät hänen käsiensä liikkeitä ja silmiensä kieltä, ja hänkin käsitti tuota pikaa, mitä he tahtoivat. Ainoa, joka puhui vapaasti italiankieltä, oli tuomari Lange. Sitä hauskempi Giulian oli palvella häntä.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Giulialla, mitättömästä palkastaan huolimatta, oli kiiltävät kengät, koreat korvarenkaat, nauhasolmu tukassa, vieläpä uusi pukukin, valkopohjainen ja punakukallinen. Juomarahat sen tekivät, sillä asukkaita tuli ja meni, ja kukin pisti lähtiessänsä jotakin tytön käteen. Hän oli onnellinen kuin päivänpaiste. Laulaen lallatellen hän koko komeudessaan ilmaantui äitinsä ja siskojensa luo keväisenä palmusunnuntain aamuna. Äiti löi kätensä yhteen ja lapset ihastelivat. Kymmenvuotias Lola rupesi kiihkeästi pyytämään, eikö hänkin pääsisi herrasväkiin. Hänellä oli pelkkiä repaleita ja kova nälkä. Giulia oli lihonnut ja kasvanut ja tullut kauniiksi. Tuskin häntä tunsikaan.

-- Kulta sisko, ota minutkin sinne!

Giulia tiesi, että se oli mahdotonta. Mutta hänen sydämensä heltyi ja hänet valtasi kova katumus. Hänen olisi pitänyt ostaa ne kengät, jotka olivat kovemmat ja rumemmat ja maksoivat vaan viisi liraa. Näistä meni kolme liraa enemmän.

Hän veti taskustaan kirjavan rääsyn, jonka kulmaan hänen omaisuutensa oli sidottu: kaksi liraa ja kuusikymmentä centesimoa. -- Tässä, äiti, -- sanoi hän. -- Nyt pitää ostaa leipää ja sipulia ja makaroonia!

-- Sinä siunattu tyttö, -- sanoi äiti. -- Lola, juokse pian ruokakauppaan! -- Eikä sitä tarvinnut kahdesti sanoa.

Giulia katseli äidin ja siskoparven syömistä, ja hänen tuli yhä vaikeampi olla. Noin he olisivat aterioineet vielä monta kertaa, jos kenkärahat olisivat säästyneet. Hänen täytyi käydä tunnustamassa syntinsä. Kelle? Niin, tietysti Jumalalle tai Neitsyt Marialle, vaikka Giulia mielestään ei missään osannut rukoilla niin hyvin kuin Pietarin patsaan ääressä. Hän teki ripeän päätöksen. Nythän Pietarin kirkko ei ollutkaan kaukana, nyt sopi taas kiiruhtaa sinne.

-- Hyvästi, -- sanoi hän, -- minä menen messuun.

-- Hyvästi, -- sanoivat siskot, tuskin nostaen päätänsä ruokakupista. Äiti vain itki ja pusersi hänet syliinsä. Giulia itki myös, vielä katuakin juostessansa.

Tuossa nyt oli tuttu tori, jota hän ei pariin kuukauteen ollut nähnyt. Kotona hän oli joskus käväissyt, mutta aina niin suurella kiireellä, ettei tänne ennättänyt. Aamupäivisin varsinkaan ei päässyt paikasta irti, ei pyhinäkään, mutta tänään rouva laski, sillä iltapuoleksi hän odotti vieraita.