Part 10

Jo on hauta puolittain auennut. Pompeiji on kutsuttu esiin. Mutta elämä ei herää. Kuolleena kaupunkina, menneisyyden ja muistojen kaupunkina se ontoin silmin katsojaansa tuijottaa. Se kertoo, että "kaikki liha on niinkuin ruoho ja sen ihanuus niinkuin ruohon kukkanen".

Ja ehkä on sydämiä, jotka tajuavat enemmänkin: "Ruoho kuivettuu ja kukkanen lakastuu, mutta Herran sana pysyy ijankaikkisesti."

* * * * *

Matkailija, joka Jupiterin temppelin portailla istuu, on havahtunut entisyyden unelmista. Mutta nyt hänen katseensa liitää eteenpäin, yli nykyhetken, kohti suurta päivää, jonka enteet hänen edessänsä lepäävät.

Kerran maa vapisee mahtavasti ja taivaan voimat järkkyvät. Kerran kuollutkin kaupunki heräjää. Mikä merkki leimahtaa idästä länteen asti? Ken tulee, ken tulee pilvissä, voimalla ja kunnialla, pasuunain kajahtaessa maan äärestä toiseen?

Ihmiset havahtuvat askareiltansa, mikä pelloltaan, mikä kaupastaan, mikä tieteen ja taiteen kukkuloilta.

Kaikki sukukunnat parkuvat: "Vuoret, langetkaa päällemme ja peittäkää meitä!"

Mutta ne jotka tuntevat ylhäisen tulijan, Kuninkaansa, rakkaansa, ne riemuitsevat häntä vastaan: "Hosianna Daavidin Poika! Siunattu hän, joka tulee Herran nimeen!"

Milloin on koittava se päivä? Ei vastausta. Rauniokaupunki vaikenee.

Ehkä lyhyiden haihtuvien hetkien perästä -- ehkä tuntemattomien aikojen takaa. Tuhat vuotta kiitää ohitse kuin vartio yöllä, ja hän, odotettu, ilmoittaa: "Katso, minä tulen pian."

Matkailija painaa kätensä hiljaa ristiin. Kuollut kaupunki uinuu hänen ympärillänsä, raunioiden tarina väräjää hänen sydämessänsä. Hän tahtoisi oppia tavailemaan rukousta: -- "Niin tule, Herra Jeesus!"