Part 1
Produced by Anna Siren and Hilja Haahti
HEHKUVAN KEVÄÄN MAA
Kirj.
Hilja Haahti
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
SISÄLLYS:
Hehkuvan kevään maa Caprin kevät Siunaus Pyhän Sebastianin nuolet Fontana di Trevin vesipisara Raunioiden tarina
HEHKUVAN KEVÄÄN MAA
Italiaa sillä tarkoitan.
Täällä pohjolassa kevät on vieno ja kaino, puiden lehdet hennon vaaleat, kukkaset ujoja ja uneksivaisia. Pohjolan kevät on hiukan köyhä ja niukka, hillityn hiljainen, mutta suloinen ja valoisa, täynnä kesän toiveita, uskollista odotusta, rukousta, rauhaa.
Etelässä on hehkuvan kevään maa.
Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus -- tulee myöskin näännyttävä helle ja kuihtumus ennen aikojansa.
Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, -- muistoina ihanimmin, -- siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.
Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta. Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.
Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.
Lähdemme saamaan -- ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä onhan meilläkin omat aarteemme.
Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät -- ihmissydänten välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, syventämistä, elähyttämistä.
Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.
Caprin kevät
-- Lemmikki neiti!
Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan kukkarunsauteensa.
-- Missä te olettekaan? -- helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä oli lausunut.
-- Korkealla! Kas niin... jopa keksitte.
Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän ilostunut.
-- Mitä te siellä teette?
-- Katselen teitä ja ruusuja.
Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho erottuivat sitä selvemmin.
Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan syliin.
-- Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?
Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät tytön päälle.
-- Tulisempia kasvaa. Vaihdetaan!
-- Leikimmekö ruususotaa? -- Tyttö pujottausi vilkkaasti esiin kultakukkasten keskeltä, itsekin kullanhohtavana yksinkertaisessa, kellervässä pumpulipuvussaan. Hän oli hyvin nuori ja hento, hänellä oli säteilevät silmät, ja kasvojen väri oli innon helakkaa punerrusta vienoilla poskilla.
-- Neiti, neiti, olettepa te rohkea! Mitä Hotel Faraglionin omistaja sanoisi? Signora Giannina täällä Limone huvilassa vartioi ruusujansa kuin lohikäärme.
-- Te olette hirveän ymmärtäväinen. Minusta on hauskaa, niin hauskaa, että tahtoisin leikkiä ja kieritellä kukkasissa. Lääkäri sanoi aamulla, että minä olen jo ihan terve. Näytänkö siltä?
-- Tietysti te näytätte. Tehän olette ihastuttava, niinkuin ruusunnuppu. Siksihän minä olen katsellut teitä.
Tyttö punastui ja katsoi maahan.
-- Hypätkää nyt jo pois sieltä muurilta, herra Lichter.
-- Kiitoksia paljon, Lemmikki neiti.
He nauroivat kumpikin. Taiteilija nyökkäsi päätänsä, hyppäsi ja katosi muurin peittoon. Tyttö otti penkiltä valkoisen olkihattunsa ja käveli portille. Faraglionin ja Limonen portit aukenivat samalla kertaa, ja kuin sopimuksesta he seisoivat yhtaikaa Via Tragaralla.
-- Me menemme siis kävelemään, -- sanoi taiteilija.
-- Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?
-- Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä olen valmis.
-- Via Kruppille, -- vastasi tyttö. -- Sinne, mistä te maalasitte suuren taulunne.
-- Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa. Eikö Arco naturale kelpaisi?
Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi: -- Yhdentekevää.
-- No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja kivileijonia?
-- Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, -- sanoi tyttö, koettaen palata iloiseen tunnelmaan. -- Minun ei koskaan voi olla liian kuuma. Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona Suursaarella.
-- Auringonkukka, -- sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. -- Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.
-- Ei, -- sanoi tyttö nopeasti. -- Mennään vaan Arcolle. Sitte ei tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.
He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.
Pienen kaupan ovella vaimo tyrkytti korallinauhoja kaupaksi.
-- Abbiamo, -- vastasi Lemmikki, mutta pysähtyi kuitenkin, hypistellen tummanpunaista kaulakoristettansa.
-- Oliko oikein? -- kysyi hän leikiten toveriltansa. -- Minä tarkoitin, että minulla on. Ei hän näytä ymmärtävän, hän vaan tarjoaa.
Vaimo riiputti käsissään kahta samanlaista korallinauhaa kuin Lemmikin oma, kehuen että ne olivat oikeita koralleja ja maksoivat yhteensä ainoastaan liran.
-- Kuinka he voivatkin myödä näin halvalla? -- Lemmikki keikutteli korallejansa. -- Kun minä kotona käytän näitä, ei kukaan aavista, että olen ne ostanut viidelläkymmenellä centesimillä.
-- Ne ovat hylätyistä sirpaleista, -- selitti taiteilija. -- Väärin te sanoitte, että meillä on, sillä minulla ei ole yhtään. Valitkaapa minulle joku kaunis, joka on ehjistä helmistä, minä ostan.
-- Tekö? Mitä te helmillä teette? -- Lemmikin katse osotti vilpitöntä kummastusta. Mutta samassa hän jo vastausta odottamatta kiihkeällä innolla alkoi penkoa helmikasaa.
-- Nämä vaaleanpunaiset ovat ihastuttavia, mutta ne maksavat neljä kertaa niin paljon kuin tummat.
Taiteilija hymyili sääliväisesti. Sirpalenauhoja nekin! Tyttö ei ymmärtänyt ajatellakaan kalliita, hiottuja helmiä. Kyllä hän jo aikoja sitte oli huomannut, että parikin liraa oli pienelle suomalaiselle neidille varsin suuri summa. Usein se niin oli hänelle itselleenkin; mutta täällä Caprilla taulut olivat hyvin menneet kaupaksi, eikä nyt taas ollut käyttörahasta puutetta.
Hän antoi vaimon käteen kaksi hopearahaa ja ojensi tytölle hänen ihailemansa nauhan, kuten lapselle, jonka iloa on hauska katsella. Hämmästyksissään Lemmikki huudahti riemusta. Kuinka hän olikin useasti toivonut tuollaisia vaaleita! Hän kiitti "tuhat kertaa", tarkasteli niitä onnellisena ja koetteli kaulallensa. Sillävälin Wolf Lichter edelleen teki kauppaa. Taas hän otti kukkarostansa kaksi hopearahaa ja vielä kaksi seteliäkin lisäksi, vaihtaen ne pyöreihin, valkopunerviin, ehjiin korallihelmiin. Hän pisti ne taskuunsa, ennenkuin Lemmikki huomasikaan, mitä hän oli ostanut ja maksanut.
-- Menemmekö nyt eteenpäin? -- ehdotti Lichter.
He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.
Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha kaulassansa.
-- Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, -- nauroi hän, -- vai kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on kaksi.
Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:
-- Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin pikkusiskoille sitäkään riittää.
Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.
-- Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia opettamaan. Mutta minä sairastuin -- meri-ilma oli niin raakaa ja väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut kuolla. Keuhkotauti -- se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. Ymmärrättehän, että on ihanata elää!
Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet elämälle pelastanut?
-- Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on enää jäljellä.
-- Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, -- sanoi Lichter jotakin sanoaksensa.
-- Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.
-- Entäs mitä te olette? -- hymähti taiteilija. -- Viime sunnuntaina yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.
-- Minäkö? -- Tyttö joutui hämilleen. -- En minä paljon ajattele niitä asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina -- ehkä vähän ikävä kotiin.
-- Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?
-- Niin, joskus se tulee -- mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?
-- Kenties, -- vastasi taiteilija miettiväisesti. -- Minäkin olen oikeastaan saarelainen.
-- Oletteko? -- Lemmikki huudahti ilosta. -- Mistä? Kertokaa!
-- Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne. Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.
-- Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka rannalla puhdasta, valkeaa... Olen siellä uneksinut, että laiva kerran kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee...
-- Te olette pieni ihmeellinen tyttö, -- sanoi Wolf Lichter. -- Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.
-- Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa teidän taulujanne! Jos vaan osaisin...
-- Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme täällä kolmannella saarella, -- sanoi Lichter lämpimästi. -- Eikö tämä sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.
Tytön silmät säteilivät riemusta.
-- Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen...
Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa... Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?
Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: -- Kuinkako minä jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.
-- Niin, -- sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.
-- Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.
-- _Mutta te tutustuittekin minuun!_
* * * * *
Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran näki pienen suomalaisen ystävänsä.
Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia -- sellaisia, joita kevätkauden matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja -- sekä yksi iso taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.
Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.
Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."
Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli osannut toivoakaan.
Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.
Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.
Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.
Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. "Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?
Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.
Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet jotakin "Mein Schatt" -- niin, mitä se merkitsikään? -- "Schatz" -- aarre, kulta! -- Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan kattia, kissaa...
He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.
Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se -- mutta kuitenkin...
Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen kaukaista kotipaikkaansa.
Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, milloin soveltui.
Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.
Silloin tuli tunnon kuiske: -- Eikö tämä herkkä sielu ole ajanvietteeksi liian hyvä?
Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.
* * * * *
_Te tutustuittekin minuun_!... Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, sanomaton maailma? Eikö se puhjennut -- puhjennut paraikaa, se mitä hän kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko kukkeus olisi ollut hänen.
Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa -- hänelle -- ja tytölle myös?
Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen -- liian vaarallinen.
Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.
Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi kultiansa yli maiseman.
Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.
-- Mitä pikku ystävä haluaisi? -- kysyi Lichter vihdoin. -- Tännekö jäädä?