Part 4

— Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden menetin kätenikin. Mutta minä olen myöskin varma, että räjähdysainekysymys on siinä kehittynyt huippuunsa. Tämän pallon, sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin pommilla.

Maksimin kasvoissa välähti jotakin kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa lisäsi:

— Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää kaiken ympärillään.

Sama painostava äänettömyys.

— Minkälainen on suunnitelmasi? — kuului vihdoin omituisen kiihkeä, soinnuton ääni.

— Tahtovatko kaikki sen kuulla?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Onko se tarpeen...? — kysyi joku epäröiden.

— Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä provokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen tiedän...

Maksim vaikeni hetkeksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä mykkinä niinkuin näkisivät hänet ensikerran.

— Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se olisi rakkaus — suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi ihmistä — epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin on vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt viha — se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...

— Mitä sinä sillä tarkoitat? — kuului pöydän alapäästä kysyvä, tukehtunut ääni.

Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin sormellaan lausui hitaasti ja... läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:

— Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi, Nikolai? Kai vielä muistat, että hänet hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha, joka minulle äsken näytit revolveria — voitko löytää äitisi haudan...?

Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten lausui entistä hitaammin: — Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa...

Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolemankalpeiksi; toisten silmissä välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva katse osui, hän hätkähti kuin terävän puukonkären sattuessa; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina — niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka kädessä on kaikki... Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta hengitystä, ja muutamat kiristivät hampaitaan kuin haavoittuneet tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:

— Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi saanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa. Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt? Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää — varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja useita muita sangen rumasti, — syytit pelkuriksi. Mutta et sinä sentään koskaan petä minua tai toisia tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei...?

Viime sanat lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä — ja sitten tapahtui jotain tavatonta...

Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja sammalsi vapisevin äänin:

— Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...

Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.

Maksim hymyili omituisesti, puristaen hänen kättään ja hänen äänensä värähti lämpimänä ja veljellisenä:

— Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt — ja sinähän olet onneton.

Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja kuiskasi katkonaisesti:

— Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut niin...

— Veliparka, — värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin... Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni — minun kadonnut veljeni, jonka jälleen olen löytänyt...

Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...

— Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! — huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita, vakuuttavia ääniä.

— Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron miten minä olen ajatellut...

Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden jälkeen:

— Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti, keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä — ja tätä murroskautta voimme me käyttää hyväksemme.

— Miten? — kuului käheä kuiskaus.

— Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana. Hän on järjestänyt, niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain tahdomme — ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.

Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä ja sitten Aleksei äkkiä huudahti kuin pelästyen:

— Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...

Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:

— Eivät ne osaa ampua.

Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahtuksia:

— Eivät osaa...

— Selitä, millä sen estää...

— Onko se totta?

— Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi — heti hämärän tultua.

Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia. Lopuksi selitti hän lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa pääkohdat.

— Mutta mistä saadaan ilmailijoita? — kuului taas levoton ääni.

Maksim vastasi tyyrfesti:

— Samassa maassa on kouluutettu... kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side — he ovat valmiit kaikkeen.

Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Andrei käheästi:

— Mutta... onko se mahdollista? — Tuleeko se todella tapahtumaan...?

— Jos te vain tahdotte?

Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella, ettei sitä voinut epäillä — se oli siis totta.

Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta — mutta useammille tämä yö oli heidän elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa ja sitten muuttuu kaikki: suuremmoisia keksintöjä, mullistavia suunnitelmia ja yhtäkkiä tietoisuus, että heidän hallussaan on noin suunnaton voima. Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla innostuksella ja voimalla — se liikutti ja huumasi kuin väkevä viini...

Ja Maksim — oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon? — kuvastui toverien katseissa? — Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa: kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei mikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta, ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan taistella — ja se on hänen ansionsa...

Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:

— Mutta Maksim, oletko ajatellut miten paljon viattomia sellaisessa hukkuisi... naisia, lapsia, vanhuksia. Kyllä se sentään olisi kamalaa... Meidän täytyy ajatella kaikkea myöskin inhimilliseltä kannalta, sääliä viattomia, sillä sääli on sittenkin eräs inhimillisyyden tunnusmerkki.

Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät ruoskaniskut.

— Kyllähän meidän ohjeeksemme, tunnusmerkiksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli! Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi — ennenkuin hän ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana on hallitus ammuttanut kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia — jotta niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään... Ja muistathan miten viimesyksynä pikkupojat putoilivat ammuttuina alas puiston puista, niinkuin pienet linnut...

— Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet ajaa... että hekin...

— Veljet — keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla. — Meidän täytyy heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi. Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähää ennen, että he jättävät kaupungin ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit... Mutta uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin yhdistää meihin sama side.

Hän jatkoi edelleen:

— Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme korkein pyrkimys on saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis: hävitys, kurjuus ja kuolema ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle... Kun me näitä vastaan alkaisimme suuremmoisen taistelun puhtaan säälin aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan marttyyrikruunun, mutta älkäämme silloin sekottako siihen väkivaltaa.

Jos taas otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekottako siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että valitsemme saman kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.

Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialta näkyi raivosta säihkyviä silmiä, puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...

— Minä hyväksyn kaikki! — huudahti Aleksei — mitä siitä, vaikka hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi, onnellisempi, inhimillisempi...

— Ei! — keskeytti Maksim jyrkästi. — Ei tällä tavalla mitään yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien viattoman veren — ja me _pelotamme_. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy lyhyt julistus, jossa _käsketään_ päästää kaikki valtiolliset vangit vapaiksi — niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat tulevat vapisemaan kauhusta.

— Toverit! Veljet! — huudahti aivankuin huumautuneena eräs synkännäköinen sotilaslääkäri. — Maksim on antanut meille koston. Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä — mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on täytynyt voimattomana katsella omaisten ja tuhansien viattomien teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä — ja minä olen kuitenkin mies! Mitä tuntevat vanhukset — lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia, ettei voi sitä heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi — jos tietäisivät... Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut, kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua kohden tuntemattomista haudoistaan...

— Ei veli - älä minua kiitä! — keskeytti Maksim värähtävin äänin. Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon, salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä — hän tunsi, että tämä oli hänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä.

— Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin... Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli — en olisi voinut elää, ellen olisi ajatellut ja suunnitellut kostoa. Vähitellen huomasin tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta huomasin, että voin kostaa perinpohjaisemmin yhdessä kaikkien vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme, meidän onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä — se tuli on kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja se polttaa _vieläkin_.

Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta kuin olisi voimakas koura tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma...

Kukaan ei ollut kuullut Maksimin puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen valtaamana.

Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää, haudantapaista huonetta, niinkuin näkisivät jonkun kauhean, surullisen näyn. Eräät ovat peittäneet kasvonsa, aivankuin päästäkseen näkemästä...

Maksim tuijottaa sysimustaan, pimeätä aukkoa muistuttavaan nurkkaan, hän unohtaa missä on, hän ei huomaa tovereitaan. Hän on taas näkevinään tutun, kiduttavan näyn: hän on kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle. Siellä riippuu jotakin tummaa heiluen vienossa kesätuulessa... Vaatteitako? Ei, vaan hänen nuorempi veljensä... Ja yläpuolella, puhtaalla, sinikirkkaalla kesätaivaalla leijailee laiskasti muutamia kylläisiä korppeja.

II.

Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä kaupunginosassa — ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla lavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen parvi jättiläishirviöitä nälkäisesti ja raivokkaasti ulvoen vaatinut tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia, rääsyisiä ihmisiä — ja pimeässä he todella näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.

Yhä useamman tehtaan torvet yhtyivät ulvontaan, hämärä hälveni vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Maksim tarkasteli mielenkiinnolla vastaantulijoita ja hänen mielensä virkistyi: Hän huomasi ensikerran, että noissa laihoissa, katkerissa kasvoissa, tuon mustan marssivan joukon yrmeässä äänettömyydessä oli uhmaa ja _voimaa_. Heitä tuli tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa — kuului vain lukemattomien raudoitettujen saappaiden pauke niin kovana ja kumeana kuni kaukainen konetykkien jyrinä ja jäätynyt maa tuntui tärisevän heidän allaan... Keskikadulla marssi suuria sotilaspatrulleja, kiväärit täysissä panoksissa, mutta miehet vilkuilivat epäluuloisesti ja pelokkaasti äänettömiin, jotka eivät suoneet silmäystäkään heille — ja heidän tylsät, pälyilevät katseensa muistuttivat lähenevää vaaraa vainuavan eläimen katsetta.

Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa. Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka ulkona oli jo päivä, sytytti tulen ja pyysi asuntonsa emännän keittämään teetä.

Sitten aukaisi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Päällimmäisessä oli kaksi nuorta ylioppilasta, hän ja hänen nuorempi veljensä. Toisessa oli hänen isänsä ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa lähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli kuollut surusta...

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot kapeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta — ja mustain silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen elävänä, niinkuin muinoin...

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo, näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään; huomattuaan valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli joku muistopäivä.

Ja muistopäivä se olikin...

Hän kaatoi teetä lasiin, maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa — ja muisteli... Nykyisyys haihtui epämääräisenä sumuna entisyyden kirkkauden tieltä. Hän aivankuin eli uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet — eikö siitä ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain tavatonta, kapinallista. — Chopinin surumarssi, iloisessa perhejuhlassa!

Maksim oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut; siinä kuvastui selittämättömän suuri suru — niinkuin sadattuhannet ihmiset olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla jähmettynyt tuska ja suru...

Maksim seurasi soittoa koko olemuksellaan, aivankuin lumottuna. Ei tämä keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki Maksim kyyneleen vierivän hienoa, kalvennutta poskea myöten. Ja kun hän lopetti olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa — ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon hän oli tehnyt.

Eräältä tuttavalta sai Maksim tietää, että tyttö oli erään kenraalin tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden. Tuttava esitti hänet tytölle — ja he keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän vain muisti, että rakasti — ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja sitten luopunut onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä kivikovaksi. Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen olisi voinut toivoakaan tuon nuoren kaunottaren vastarakkautta.

Ja kuitenkin hän toivoi.

Niin eli hän tuskassa, toivossa ja kiduttavassa epätietoisuudessa useita kuukausia. Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen — ja taas hän epäili...

Mutta eräänä iltana ei hän voinut pidättää itseään, hän ei voinut enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden — ja äkkiä hän kuuli oman äänensä, kuuli sopertelevansa jotain sellaisesta röyhkeydestä kun hän, tällainen raajarikko, rohkeni toivoa...

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneeseen käteen, painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

— Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt — ja minä rakastan sinua...

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli heidän ensimäinen suutelonsa.

— Minä olen jo kauan sinua rakastanut — kuiskasi taas tyttö.

Maksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he olivatkaan sinä iltana.

Mutta se olikin viimeinen ilta — viimeinen onnellinen ilta hänen elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti. Ja siinä katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Se oli heidän viimeinen suutelonsa...

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä tämä vangittiin seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin — sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne hornan syvyyteen — mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen. Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt näyt taas hänen silmiensä eteen.

* * * * *

Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista — joskus vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa kuuluvinaan tukehtunut itku...

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon... Hän näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkällä kuulustelulla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi inhottavassa aikeessaan...

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä... Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua — turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei kuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...

Tulee iltapäivä, — tulee ilta, — tulee yö.

Ja hänen hento, hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja vavahtelee, hän huutaa apua — turhaan... Sokean lailla käsillään hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy... avuton kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän istuu vuoteellaan, tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen... Ja tuollaista kestää niin kauan, kauan...