Part 3

Tuo ilta tuntui ihanalta unelta, niin kaukaiselta kuin ei sitä olisi ollutkaan... Ja kun Sashka taas muisti, että siitä on vain viisi viikkoa, tunsi hän oudon epätoivon sielussaan; se onkin epätodellinen unelma tulevaisuuteen nähden: hän ei koskaan pääse kotiin, ei enää milloinkaan näe äitiä — hän katoaa kuin lakastunut lehti syysmyrskyyn...

Ja äitiparka — hän tulee itkemään niin katkerasti... kauan, kauan...

Sashka tunsi niin polttavan kaipuun, ettei koskaan ennen; niinkuin jokin terävä raatelisi rintaa ja täytyisi huutaa tuskasta... Hän olisi tahtonut pyytää äidiltä anteeksi, ettei ole ymmärtänyt, ei rakastanut tarpeeksi... Jospa saisi sanoa edes yhden sanan, näkisi hänen katseensa...

Hänen kaipauksensa muuttui kummallisen haikeaksi, surulliseksi — sillä hän oli vielä niin nuori... Hän koetti taistella kyyneleitä vastaan, mutta lopulta ne kuitenkin täyttivät hänen silmänsä... Ja aivan kuin syleilläkseen tuota kaivattua, ojensi hän huomaamattaan kätensä kopin pimeyteen ja kuiskasi hiljaa:

— Äiti...

Tuossa särkyneessä äänessä särähti sellainen suru, kaipaus ja epätoivo, jota eivät sanat saata ilmaista — niinkuin raa'an käden pirstoma soitin olisi viimeisen kerran särkyessään särähtänyt... Sashka käänsi kasvonsa kovaan, likaiseen tyynyyn ja alkoi katkerasti itkeä. Hän tunsi olevansa niin avuton ja hyljätty kuin pieni puolikuollut koe-eläin, joka raadeltuna värisee vivikseettorin kynsissä... Ja hänen itkunsa oli niin haikeata ja toivotonta kuin olisi jossakin kauheassa, mustassa syvyydessä valittanut yksinäinen, ijäksi unhotettu olento...

Sashka ei ollut monena yönä nukkunut kuin jonkun hetken ja nyt kun itku tuntui jotenkin helpoittaneen, vaipui hän heti jonkunlaiseen unenhorrokseen.

Sashka heräsi hätkähtäen. Hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran, ja kylmä hiki peitti silmänräpäyksessä hänen ruumiinsa...

Hän alkaa kuunnella henkeä pidättäen ja on kuulevinaan voimakasta, hillittyä hengitystä — ja muutamia raskaita, varovaisia askeleita, sitten välkähtää jokin... Mikä se on? Hänen kauhunsa kasvaa kymmenkertaiseksi epätietoisuudesta... Onko pyöveli jo tullut häntä hakemaan — olikohan se pyövelin lyhty...

Taas kuuluu omituista ääntä. Sashka käsittää mikä se on: Tiikeri.

Äsken se hiipi, nyt se istuu nurkassa ja odottaa kunnes Sashka nukkuisi... Se alkaa jo pitkästyä, koska hännällään pieksää kärsimättömästi kylkiään.

Sashka luulee sydämensä pysähtyvän: tiikeri lähenee hiljaa, hiljaa... pysähtyy; ehkä huomaa, ettei Sashka vielä nuku...

Mutta se jää siihen lähelle — siitä on vuoteelle vain lyhyt hyppy... Sashkasta tuntuu siltä, kuin täytyisi hänen heti kuolla: hänen ruumiinsa on jähmettynyt kauhusta kankeaksi...

Käytävältä kuului lähenevien askelten kolketta, ne pysähtyivät ja avain työnnettiin lukkoon. Sashkan rinnasta tunkeutui huokaus, voihkaus, aivankuin hänen päältään olisi vieritetty musertava kivilohkare. Avain kirskui lukossa ja hän näki eellimäisenä jättiläiskokoisen vartijan astuvan sisään. Sashka hypähti vuoteelta, kaikki musteni silmissä, mutta horjuvana ja vapisevana juoksi hän ovelle ja aivankuin ilosta mieletönnä syleili hän jättiläiskokoista vartijaa ja sopersi nyyhkyttäen:

— Minä kiitän teitä rakas ystäväni — pelastajani... Kiitän teitä kaikkia — se olisi aivan heti syönyt minut...

— Syönyt? Mikä? Kuka? — kajahtivat kylmät kysymykset ja vartija sysäsi Sashkan luotaan.

— Tiikeri...

— Tiikeri! — toisti eräs katsahtaen tovereitaan hölmistyneesti ja sitten päävartija ärähti, röyhkeästi ja pilkallisesti:

— Poika on yhtäkkiä innostunut näytelmätaiteeseen! Mutia ei täällä semmoiset konstit auta! Pue heti päällesi.

Sashka hätkähti katsahtaen tuskallisen hämmästyneenä ympärilleen ja sammalsi tolkuttomasti:

— Mitä — se on totta... Minä näin... niinkuin se olisi... odottanut...

Päävartija astui askeleen lähemmäksi ja ärjäsi pahanenteisesti:

— No, etkö kuullut mitä sanoin? Vai tiikereitä... Kyllä minä ajan tiikerit nahastasi...

Miehet naurahtivat ivallisesti ja Sashkan ruumis alkoi vavista: hän aavisti, että jotain kauheata on tulossa... Mutta hän käsitti myös, ettei sitä voi välttää ja alkoi pukeutua niin tyynesti kuin suinkin voi.

Sashka napitti vapisevin sormin takkiaan, kun päävartija rykäsi äänekkäästi, ja sanoi miltei ilakoiden:

— Nyt lähdetään!

Kuin sekavassa unessa asteli Sashka vartijoiden keskellä jotain pitkää käytävää, jossa askelten kolke kajahteli pelottavan räikeänä; sitten kiviportaita alas syvälle kellarikerrokseen, josta leyhähti vastaan ummehtunut, haudankylmä ilma — ikäänkuin itse kuoleman hengähdys. Sitten kuului lukon kirskahdus, raskas rautaovi aukeni valittavasti kitisten ja Sashka työnnettiin sisään.

Sashka huomasi olevansa haudantapaisessa huoneessa, jota savuinen öljylamppu niukasti valaisi; peräseinä peittyi pimeään mutta sivuseinällä häämötti outoja esineitä: pihtejä, ruoskia ja hänen edessään matalalla lavitsalla näkyi tumma hyytynyt veriläiskä. Sashka katsahti sivulleen ja vavahti kauhusta.

Pöydän ääressä istui vankilanpäällikkö ja tuossa himmeässä valossa näytti hänen leveä, laskoksien reunustama naamansa entistä harmaammalta, kammottavalta; leveä suu ulkonevine huulineen liikkui hiljaa ja hän tuijotti Sashkaa himmein, ilmeettömin silmin, ikäänkuin jokin tuntematon petokala... Sashka katsahtaa ympärilleen kuin piiritetty eläin, hän oli vähällä huutaa apua, mutta takana seisovat vartijat — ja yhä tuijottaa tuo kaamea katse. Vihdoin alkoi hän kolealla, katkonaisella äänellä:

— Sinä et ole vieläkään tunnustanut rikostasi — etkä ilmoittanut ketkä toverisi ovat terroristeja, ketkä toivat tehtaalle pommeja... murhatakseen santarmipäällikön... Nyt sinun täytyy.

Kauhu ja hätä kuvastui Sashkan kuolemankalpeilla kasvoilla ja hän änkytti värisevin huulin: Mutta enhän minä tiedä. Minä en ole ollut koskaan...

Hän vaikeni kuin tukehtuneena ja hänen hätääntynyt katseensa liiteli läsnäolijasta toiseen kuin apua rukoillen. Mutta joka puolelta tuijottivat tunnottomina ja kylminä vihamieliset silmät kuin ojennettujen pistoolien suut...

— Vai niin, vai niin, käykää toimeen — kuului taas tuo tunteeton ääni, ja päävartija astui jo muutaman askeleen seinällä riippuvia ruoskia kohden. Mutta samassa päällikkö viittasi odottamaan, lisäsi entistä hitaammin.

— Vai tahdotko tunnustaa — saat vielä...

Sashka tunsi kaiken pyörivän päässään ja tuo kamala katse kidutti, ahdisti hänen rintaansa, kuristi kurkkua kuni näkymätön, armoton koura. Hän tahtoi puhua, selittää vielä kerran, mutta ei voinut — hänen kurkustaan kuului vaan käheätä änkytystä:

— Minä en tiedä... en tiedä... Olen viaton... viaton...

— Riisukaa hänet, — keskeytti päällikkö kylmästi.

Kuin sekavan painajaisen vallassa tunsi Sashka kun vaatteet revittiin hänen yltään niin että napit sinkoilivat. Hänellä oli vain paita jälellä kun hän havahtui, käsitti mitä hänelle aiotaan tehdä. Se syöksyi hänen kidutettuun sieluunsa kauhistuttavalla voimalla. Tietämättä mitä teki, vaipui hän vavisten polvilleen päällikön eteen ja rukoili hätäisesti ja tuskallisesti itkien:

— Teidän ylhäisyytenne... Odottakaa... Uskokaa... Säälikää minua — olen viaton, viaton... äitini kuolisi... Teidän ylhäisyytenne... armoa, armahtakaa... en tiedä... Kristuksen tähden...

Ilkeältä ivalta kuului Kristuksen nimi, sillä sitä säesti rätisevä ääni kun Sashkan paita takaapäin repäistiin yltä kahtena kappaleena.

— No etkö sinä vieläkään tiedä? — ilkkui päällikkö pilkallisesti. — Vai oletko vieläkin viaton?

Nuo julmat sanat ja viiltävän kylmä ääni tuntui aivankuin pitkänä jääpuikkona tunkeutuvan Sashkan sydämeen, hän ymmärsi, ettei hänellä ole pienintäkään toivoa, hänet tapetaan armotta... Niin, täällä serkkukin rääkättiin kuoliaaksi — ja hän oli kuollut ääntä päästämättä. Äkkiä Sashkan mieleen lennähti Mucius, josta koulussa oli luettu. Oo — hän miltei näki nuoren roomalaisen, joka pelottomana ja sorjana seisoo vihollistensa edessä. Häntä uhataan kidutuksella ellei puhuisi, mutta silloin hän itse laskee kätensä tuleen, antaa sen hiiltyä muodottomaksi... Sashka oli pitänyt häntä korkeimpana mies-ihanteenaan — ja nyt hän _rukoilee_... pyöveleitään! Hän nousi niinkuin lattia olisi tulisena polttanut polvia...

— Niin, minä olen viaton.

Päällikön paksu kaula ojentui, suunnaton suu leveni niinkuin olisi aikonut nielaista rikollisen, mutta sieltä kuuluikin kähisevä naurahdus ja sitten ilkkuva huomautus:

— Vai viaton sinä oletkin? Vai niin...

Sashkan ruumis vapisi kuin vilutaudissa ja hänet valtasi mieletön halu huutaa, huutaa apua, apua — tuossa himmeän kalseassa kalankatseessa kuvastui jotain puistattavan pahanenteistä... Mutta silloin päällikön apulainen naurahti pilkallisesti. Se sytytti Sashkan mielessä uhman ja vihan, hänen päänsä kohosi ja hän toisti päättävästi:

— Minä olen viaton.

— Käykää toimeen, — kuului päällikön komennus. — Sashka seisoi raskaasti huohottaen kivilattialla ja hänen alaston ruumiinsa oli niin kalpea kuin jokin hirveä jättiläisvampyyri olisi imenyt hänestä viimeisenkin veritipan. Sen vampyyrin nimi oli _vankila_, ja se oli kalunnut ruumiista lihankin viime hiveneen. Luut vain törröttivät korkeina ja terävinä; hän näytti niin surkean avuttomalta ja hennolta kuin lapsi joka on maannut kauan kuolemansairaana... Ainoa joka hänessä kuvasti voimaa, oli profiili: kaareva nenä ja lujapiirteinen leuka puristettuine huulineen...

Hänet paiskattiin rajusti veriselle lavitsalle, kädet ja jalat sidottiin ruuvilaitteeseen — ja hänen laihaa ruumistaan venytettiin niin että hän voihkasi tuskasta...

Kun ruoskijat ottivat käteensä hirveät, lyijynuppiset kidutusaseet ummisti Sashka silmänsä, niinkuin korkeudesta putoava ihminen odottaessaan murskaantumistaan, loppua... Ja sitten viuhahti...

Hänen ruumiinsa vavahti kuin sähköiskusta, yrittäen koukistua suonenvedontapaisella voimalla, kauhistuneet silmät avautuivat ja kurkusta tunki tuskanhuuto... Mutta sitten hän kiristi hampaansa yhteen, sulki silmänsä ja hänen verettömien huuliensa välistä kuului vain raskas huohotus, jota säesti ruoskien vinkuna...

Ruoskan jäljet kohoavat heti korkeina, sinertävinä Sashkan laihaan lapsenselkään. Mutta pian repeytyy nahka ja suuret veriläiskät purskahtavat esiin, loistaen valkealla iholla kuin tuntemattomat, tulipunaiset kukat...

Sashkan heikontunut ruumis värisee ja vavahtelee, rinta kohoilee rajusti ja koristen.

Hän tuntee hämärästi, että selkään kaadetaan kylmää vettä ja samassa alkaa puistattaa kauheasti. Mutta uudestaan aletaan... Selkää polttaa yhä ankarammin. Ooh, ne iskevätkin teräsruoskilla — jotka on kuumennettu tulipunaisiksi... Ei, nyt ne alkavat pistellä tulisilla rautapiikeillä... terävät kärjet työntyvät syvälle selkään...

Sashkasta tuntuu kuin kidutus olisi kestänyt jo tuntikausia, hän rukoilee apua, kuolemaa — mutta ei mitään... Kaikki on niin hirmuista, hän kärsii niin kovin — eikä se lopu milloinkaan...

Vihdoin on Sashka tuntevinaan, että Petrovitsh tarttuu hänen kurkkuunsa, raahaa meren rannalle ja sitten alkaa hitaasti painaa päätä veden alle... Hän tahtoisi huutaa, mutta huomaa: siten loppuu vihdoinkin. Mutta yhtäkkiä hänen selkäänsä kaadetaan kiehuvaa vettä; taas hän virkoaa ja jostakin korkealta kuuluu matala ääni:

— Sata!

Senjälkeen tuntee Sashka päällikön kammottavan äänen:

— Oletko vieläkin viaton?

Aivankuin kloroformiunessa kuulee Sashka kaikki, mutta ei voi vastata... Taas valellaan hänen selkäänsä, hän muistaa kaikki ja on menehtymäisillään tuskasta. Ja taas kuuluu päällikön voitonriemuinen ääni:

— Ahaa — Siis vaikenet — tunnustat, ettet ole viaton. Minähän sanoin! —

Sashka muisti sen taukoamattoman kidutuksen, jonka oli täällä viattomasti kärsinyt, tunsi, että nyt hänet murhataan näin hirmuisella tavalla ja jokin ennen tuntematon kuohahti hänessä, täytti sielun ja ruumiin polttavana, pakahduttavan suurena, karkoittaen uupumuksen, tuskan ja pelon. Hän riuhtasi kahleitaan uskomattomalla voimalla, hänen silmistään näytti pursuavan tulinen viha, uhka ja uhma ja hänen äänensä kajahti läpitunkevan terävänä kuin pistoolinlaukaus:

— Minä olen viaton! Viaton!

Pyövelit hätkähtivät kuin nyrkiniskusta ja päällikkö vetäytyi taaksepäin, niinkuin tuon sidotun uhriraukan katse olisi todella polttanut. Mutta sitten kuului matala, petomainen murahdus, jota toiset säestivät kuin sopimuksesta — ja Petrovitsch sieppasi kiireesti ruoskan käteensä.

Kahta raivokkaammin alkavat siimat vinkua, Sashkan selkä oli riekaleina ja veri... valuu punaisina viiruina alas kylkiä. Mutta yhä paukahtelevat lyijynupit hentoja, teräviä kylkiluita vastaan joissa ei näy lihan hiventä.

Mutta Sashka ei enää tiedä että häntä ruoskitaan... Hän luulee makaavansa taas vsnkikopissa ja nyt se tiikeri on syöksynyt hänen päälleen raadellen hänen selkäänsä terävillä kynsillään. Mutta hän ei voi huutaakaan, se on niin painava, että hän on tukehtumaisillaan sen alle...

Mutta lopulta Sashka huomaa, ettei olekaan kopissa, vaan vihreällä kedolla ja ympärillä on paljon katsojia. Äiti, Ljuba ja Mitjakin ovat siinä, mutta he eivät tunne, he vaan nauravat... Tiikeri alkaa syödä häntä, pureskelee, pureskelee... kaivaa kuononsa syvälle hänen selkäänsä ja imee verta... Eikä kukaan auta. Mitjakin osoittaa häntä pienellä, valkealla sormellaan - ja taas rähähtää nauru... Epätoivoisena ja kauhuissaan koettaa hän huutaa, ilmoittaa itsensä, rukoilla äidiltä apua, pelastusta — mutta hänen kurkustaan ei tule enää ääntä... Hän tahtoisi kuolla, hän rukoilee kuolemaa, mutta kuolemakaan ei tule... Ja yhä raatelevat tiikerin hirvittävät hampaat, sen tulikuuma hengitys polttaa hänen niskaansa — välillä se verenhimoisesti muristen maiskuttelee hirmuista kitaansa...

Petrovitsh koetti toinnuttaa Sashkaa, mutta tämä pysyi velttona ja elottomana kuin kuollut.

Silloin oli hän huomaavinaan että Sashka raotti silmiään — ja hän miltei jähmettyi raivosta. Se uskalsi!

— Aukaise silmäsi! — sähisi hän läpitunkevasti. — Koira! Kuuletko!

Mutta Sashka ei liikahtanut. Petrovitsh alkoi vavista, hänen hampaansa narskuivat kuin epätasaiset hammasrattaat, kun hän kiiluvin silmin tuijotti tuota surkeata olentoa. Sitten hän yktäkkiä mörähti kuin peto ja potkasi kaikin voimin Sashkan veristä kylkeä, kuului vaan omituinen rouskahdus kun raudoitettu saappaan kärki upposi syvälle, katkaisten kylkiluut.

Päällikkö rypisti ääneti kulmiaan, mutta kun Petrovitsh aikoi potkaista uudestaan, komensi hän kolealla äänellä:

— Seis — pöllö! Ettekö ymmärrä, että hän voi kuolla — ennen... Vettä.

Petrovitsh näytti säpsähtävän tuollaisen vahingon mahdollisuudesta ja alkoi hermostuneella kiireellä valella vedellä Sashkan päätä ja päällikkö kysyi hitaasti:

— Vieläkö olet viaton?

Sashkan raadeltu ruumis kouristautui ja suu aukeni niinkuin hän olisi alkanut oksentamaan. Sillä hän on olevinaan Intiassa — tiikerijahdissa, niinkuin oli monasti kuvitellut. Mutta suuri tiikeri oli saanut hänet kynsiinsä jo aamulla ja kiduttanut koko päivän... Se imi ensin vähitellen veren, sitten se alkoi syödä pala palalta — mutta ei tapa, ei tapa...! Ooh, hän kuulee huutoja, toverit tulevat apuun, mutta tiikeri murahtaa, sieppaa Sashkan suuhunsa — ja taas hurjaa vauhtia läpi tiheän viidakon... Pitkät piikit repelevät hänen ruumiinsa riekaleiksi... Ooh — vihdoinkin! Ehkä hän jo kuolee: kaikki sekaantuu niin kummallisesti, viidakko pimenee. Vai tuleeko yö...?

Sashkan ruumis alkoi taas suonenvedontapaisesti vavahdella, Petrovitsh ravisti häntä olkapäästä ja kähisi katkonaisesti:

— Kuuletko! Uskallatko sinä teeskennellä! Sinä...

Hän vaikeni — Sashkan suusta purskahti punanen verivirta, ikäänkuin vastaukseksi...

Päällikön himmeät kalansilmät tuijottivat uhria yhtä kylmästi kuin ennenkin; mutta Petrovitshin kasvoissa kuvastuu voimaton viha, epätoivo ja epämääräinen kauhu kun hän hiljaa, tolkuttomasti toistelee: — Mitä... mitä... mitä...? Mutta Sashka on vaiti.. — Tiikeri on laskenut hänet maahan, tarttunut kurkkuun... hän tukehtuu... Se on hyvä että vihdoinkin loppuu kaikki... Nyt se puree yhteen hirmuiset hampaansa... pimenee...

HÄVITTÄJÄ

I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain muodottomiksi suurentuneet mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin riitelevien jättiläisten haamut.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, lopettaessaan seuraavasti:

— Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme _voi_ kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.

— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vaan olevani sitä mieltä, että ministeri M., viimeisen hirmujulistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...

— Mitä se hyödyttäisi, huomautti eräs rauhallisella äänellä.

— Hyödyttäisi, — hyödyttäisi - kiivastui nuorukainen. — Ainakin olisi yksi kaikkein pahimpia sortajia poissa, se pelottaisi toisia ja lamauttaisi niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme. Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?

Ei, ei, ei! — huusivat monet kiihkeästi.

— Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, — kuului äskeisen kysyjän rauhallinen ääni. — Minusta pitäisi meidän joka asiassa ensimäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi — olisiko siitä hyötyä sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se silloin toisiin vaikuttaisi?

— Hyvä! hyvä!

— Oikein puhuttu?

— Kyllä se vaikuttaa toisiin! — lisäsi toinen ja nousi seisomaan. — Se ärsyttää — ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.

— Anna kuulua!

— Selitä!

— Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniiltia... Kun sitten palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta on koolla — silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki lentää atoomeiksi.

Eräs lihava lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.

— Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, ennenkuin sinut siepataan sieltä kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa... Sitäpaitsi hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin — emmekä me saa surmata viattomia. Sitäpaitsi...

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru.

Kaikki katseet suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä ääniä:

— Mitä sinä naurat?

— Mitä tämä on?

— Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?

— Selitä...

Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä kuvastui katkeruus ja harmi:

— Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?

— Minä en salli! — huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin taskustaan sammaltaen käheästi:

— Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina istumiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

— Pistooli pois!

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, multa kun hän samalla kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin hypnotisoituna.

— Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat..? — kysyi tukehtuneella äänellä lihava mies.

— Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista — mutta nyt on liian vakava aika tuollaiseen. — Sitten hän lyhyesti osoitti esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat ehdotuksensa tehneet.

— Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan, etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat yhä useampiin ja...

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen. Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:

— On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin uskovaisempi — marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua: se näytti koskevan ehdotuksen tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen uhman ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.

— Eipä taida olla sinullakaan.

— Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan — rohkeista teoista», — huomautti eräs ivallisesti. — Kyllä se on eräs _toinen_, joka on niistä aina _puhunut_!

— No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...

— Kyllä minulla on, — lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella, tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui purevasti:

— Sepä hauskaa... että edes yhdellä on! Kai se keino ainakin _varma_ on — et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin hajoittamiseen...?

— En!

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

— En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa hävittää tämän kaupungin maan tasalle.

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin leijonan katseen sanotaan lumoavan...

— Miten, onko se totta, mahdollista? — kysyi vihdoin joku kuiskaten.

— On — minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin valmis...

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi — ja siinä samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin, ja, hymyillen salaperäistä hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:

— Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon sementtilattiaan — ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei tätä kuusikerroksista rakennusta — eikä lähitaloja...

Tuli painostava hiljaisuus — niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut ihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäisi otsaansa ja äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.

Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:

— Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...