Part 23

"Kaikilla olennoilla on taipumuksensa, Mabel, niinpä miehilläkin", vastasi opas katsellen ihaillen kaunista toveriansa, jonka posket punoittivat ja silmät loistivat tuhansien tunteitten risteillessä hänen rinnassaan tässä erinomaisessa ja kiihdyttävässä tilanteessa, "ja kaikkien tulee totella niitä. Näettekö tuota kyyhkystä, joka juuri laskeutuu tuonne niemekkeelle -- juuri tuon kaatuneen kastanjan luona?"

"Tietysti. Se on ainoa elävä olento meitä lukuunottamatta tässä autiossa erämaassa."

"Ei suinkaan, Mabel, ei suinkaan. Luoja ei lähetä mitään olentoa viettämään elämäänsä yksin. Tuolla on sen toveri, lähtee juuri lentoon. Se on etsinyt ravintoansa toiselta niemekkeeltä, mutta se ei voi kauan olla erossa toveristaan."

"Minä ymmärrän teitä, Haukansilmä", vastasi Mabel hymyillen suloisesti, vaikka niin kylmästi kuin olisi keskustellut isänsä kanssa. "Mutta voineehan metsästäjäkin löytää toverin näilläkin villeillä seuduilla. Intiaanitytöt ovat helliä ja uskollisia, sen tiedän, sillä sellainen oli Nuolenpään vaimo miehelle, joka useammin torui kuin hymyili."

"Se ei ikinä kävisi päinsä, Mabel, eikä siitä ikinä tulisi mitään hyvää. Heimon tulee etsiä heimoa, kansallisuuden kansallisuutta, jos toivoo saavuttavansa onnen. Mutta jos minä tapaisin teidänlaisenne olennon, joka voisi suostua metsästäjän vaimoksi ja joka ei halveksisi minun tietämättömyyttäni ja kömpelyyttäni, silloin eletty elämä olisi onnellista kuin ilakoivan nuoren hirven ja tulevaisuus pelkkää päivänpaistetta."

"Minunlaiseni! Minun ikäiseni ajattelematon tyttöhupakko olisi tuskin sovelias toveri rohkeimmalle tiedustelijalle ja uskollisimmalle erämaitten metsästäjälle."

"Siinäpä se vika onkin! Pelkään, että olen koettanut juurruttaa intiaanin tapoja valkoihoisen luonteeseen! Kai sellaisen miehen olisi haettava morsian intiaanikodasta."

"En tiedä, Haukansilmä, en tiedä, mutta te ette suinkaan voi ajatella valita vaimoksenne niin oppimatonta, arvotonta, turhamaista ja kokematonta kuin minä?" Mabel olisi voinut lisätä: "ja niin nuorta", mutta vaistomainen tunne pysäytti nämä sanat hänen huulilleen.

"Ja miksi en, Mabel? Jos te olette tietämätön rajaseudun elämästä, te osaatte kuitenkin enemmän kuin me muut miellyttäviä juttuja ja tunnette kaupunkien tapoja. Turhamaisuutta minä en ymmärrä, mutta jos se merkitsee kauneutta, ei se suinkaan ole vika minun silmissäni! Arvoton te ette myöskään ole, vaan koko teidän olemuksenne puhuu arvoista, jotka minulle merkitsevät enemmän kuin mikään muu, ja kokemus taas tulee vuosien mukana. Sitäpaitsi, Mabel, minä luulen, että miehet ajattelevat sangen vähän näitä asioita, kun aikovat ottaa itselleen vaimon. Minä en ainakaan ajattele."

"Haukansilmä, teidän sananne -- katseenne -- ja kaikki ilmaisee, että laskette leikkiä; te teette pilaa."

"Minä olisin mielelläni aina teidän luonanne, Mabel, ja nukkuisin levollisemmin tulevan yön, kuin olen tehnyt viikkomääriin, jos tietäisin, että tämä keskustelu teistä on yhtä mieluista kuin minusta."

Emme voi sanoa, ettei Mabel Dunham olisi kuvitellut oppaan häntä ihailevan. Sen hänen tarkka naisellinen vaistonsa oli sangen pian tajunnut, ja ehkä hän toisinaan oli ajatellut, että oppaan osoittamassa kunnioituksen sekaisessa kohteliaisuudessa ilmeni sitä miehekästä hellyyttä, jota vahvempi sukupuoli ei voi salata, vaikk'ei saisikaan tilaisuutta ilmaista hellempiä tunteitansa. Mutta tietoisuus, että hän vakavasti ajatteli häntä vaimokseen ei milloinkaan ollut välähtänyt tämän vilkkaan ja nerokkaan tytön mieleen. Nyt se kuitenkin silmänräpäyksessä selvisi hänelle, vähemmin hänen toverinsa sanojen kuin käytöksen kautta. Katsoessaan vakavasti oppaan karkeihin, rehellisiin kasvoihin, Mabelin oma ilme muuttui vakavaksi ja surulliseksi, ja kun hän puhui, oli siinä lämpöä ja hellyyttä, jotka vaikuttivat enemmän kuin sanat.

"Teidän ja minun pitäisi ymmärtää toisiamme, Haukansilmä", sanoi hän vakavalla suoruudella, "eikä meidän välillämme saisi olla mitään pilviä. Te olette liian suora ja rehellinen, että teitä voisi kohdella muuten kuin suoruudella ja rehellisyydellä. Varmasti, varmasti ei merkitse mitään -- ellei teidän tunteissanne ole muuta kuin ystävyyttä, jota teidän harkitseva sydämenne ja jalo luonteenne luonnollisesti voi tuntea minunlaistani tyttöä kohtaan."

"Minä uskon, että se on luonnollista, Mabel -- niin, niin se on. Kersantti sanoo, että hän on tuntenut samaa teidän omaa äitiänne kohtaan, ja samaa luulen huomanneeni kaikissa niissä nuorissa ihmisissä, joita olen opastanut erämaan läpi. Niin, niin, uskallan sanoa, että se on luonnollista, ja siksi se on herännyt niin helposti ja tuntuu minusta niin suloiselta."

"Haukansilmä, sananne kiusaavat minua. Puhukaa selvemmin tai jätetään se puheenaihe ainaiseksi. Te ette -- te ette voi tarkoittaa -- ette voi toivoa, että minä ymmärtäisin teitä --" Mabel oli niin kiihtynyt, että hänen kielensä sammalsi ja naisellinen kainous kielsi häntä lisäämästä, mitä hän vakavasti olisi tahtonut sanoa. Rohkaisten mielensä hän päätti kuitenkin tietää kaikki niin selvästi ja pian kuin mahdollista. Sentähden hän hetkisen epäröityänsä virkkoi: "Minä tarkoitan, Haukansilmä, että te ette voi saada minua uskomaan, että te ihan vakavasti ajattelette saada minut vaimoksenne."

"Kyllä, Mabel, sitä minä juuri tahdon. Te olette ymmärtänyt sen paremmin kuin minä metsäläistaipumuksineni ja erakkotapoineni voin sen selittää. Kersantti ja minä olemme puhuneet asiasta ja toivomme, että te voisitte suostua siihen, vaikkakin epäilen omaa kykyäni voida miellyttää tyttöä, joka ansaitsee parhaimman Amerikasta löytyvän puolison."

Mabelin kasvojen ilme muuttui kiusaantuneesta hämmästyneeksi, ja sitten vielä sukkelammin hämmästyneestä tuskalliseksi.

"Minun isäni!" hän huudahti -- "minun rakas isänikö olisi ajatellut minua teidän vaimoksenne, Haukansilmä?"

"Niin, niin on, Mabel -- niin hän on ajatellut. Hän on myöskin toivonut, että se voisi teitä miellyttää, ja on aina rohkaissut minua kuvittelemaan, että se voisi olla mahdollista."

"Mutta te itse -- te ette suinkaan voi vähääkään välittää siitä, olisiko tuo otaksuma toteutettavissa vai ei?"

"Kuinka?"

"Tarkoitan, Haukansilmä, että te olette puhunut tästä asiasta vain miellyttääksenne isääni, välittämättä sen enempää siitä, ettei teidän tunteenne voisi sitä hyväksyä olkoonpa minun vastaukseni mikä hyvänsä."

Opas katsoi vakavasti Mabelin kauneihin kasvoihin, joihin lämpö ja tilanteen omituisuus oli kohottanut hehkuvan punan, eikä saattanut erehtyä siitä kiihkeästä ihastuksesta, joka loisti hänen ylevien kasvojensa jokaisesta piirteestä.

"Olen usein pitänyt itseäni hyvin onnellisena, Mabel, kierrellessäni tuottavilla metsästysretkilläni, hengittäessäni vuoristojen raikasta ilmaa täynnä voimaa ja terveyttä. Mutta nyt minusta tuntuu, että kaikki on ollut vähäistä ja turhaa sen ilon rinnalla, mitä minulle tuottaisi se tieto, että te ajattelisitte minusta hieman parempaa kuin useimmista muista."

"Parempaa teistä! Minähän ajattelen teistä, Haukansilmä, parempaa kuin useimmista muista. En voi ihan varmaan sanoa, enkö minä ajattele teistä parempaa kuin kenestäkään muusta, sillä teidän uskollisuutenne, rehellisyytenne, yksinkertaisuutenne, oikeudenmukaisuutenne ja rohkeutenne voittavat vertailussa kenen tahansa."

"Oi, Mabel, ne ovat suloisia ja rohkaisevia sanoja, ja ehkäpä ei kersantti ollutkaan niin väärässä kuin luulin!"

"Ei, Haukansilmä; sen nimessä, mikä on totta ja oikeaa, älkäämme ymmärtäkö toisiamme väärin näin tärkeässä asiassa. Vaikka minä annan arvoa, ei, kunnioitan teitä, melkein yhtä paljon kuin rakasta isääni, on kuitenkin mahdotonta, että minä milloinkaan tulisin teidän vaimoksenne -- että minä --"

Muutos hänen toverinsa kasvojen ilmeessä oli niin suuri ja äkillinen, että Mabel saattoi ihan selvään huomata, miten musertavasti hänen sanansa vaikuttivat Haukansilmään, vaikkakin hän kiihkeästi halusi saada ratkaistuksi kerralla tämän vaikean asian, joka tuotti tuskaa heille molemmille. Kumpikaan ei puhunut mitään vähään aikaan, mutta oppaan karkeille kasvoille lankesi niin synkkä pettymyksen varjo, että se suretti ja peloitti hänen toveriansa. Samalla näytti Haukansilmän kurkkua kuristavan niin kauheasti, että hän tarttui siihen molemmin käsin ihan kuin lievittääkseen ruumiillisilla keinoilla ruumiillista tuskaa. Ne suonenvedon tapaiset liikkeet, joilla hänen sormensa työskentelivät hänen kurkussaan, täyttivät pelästyneen tytön kauhulla.

"Ei, Haukansilmä", lisäsi Mabel innokkaasti heti, kun sai äänensä kuuluviin, "minä taisin sanoa enemmän kuin tahdoin, sillä kaikkihan tässä suhteessa on mahdollista, ja naiset -- kuten sanotaan -- eivät ole koskaan omasta itsestään varmoja. Minä tahtoisin saada teidät ymmärtämään, miten vaikeata on oppia ajattelemaan meitä miehenä ja vaimona ja voisimmeko me koskaan ajatella toisistamme niinkuin miehen ja vaimon tulee."

"Minä en -- minä en milloinkaan enää ajattele mitään sellaista, Mabel", läähätti Haukansilmä aivan kuin juuri olisi päässyt vapaaksi jostakin tukahduttavasta aineesta. "Ei, ei, minä en milloinkaan ajattele teistä enkä muistakaan samaa."

"Haukansilmä, rakas Haukansilmä, ymmärtäkää minua; älkää panko sanoihini suurempaa merkitystä kuin minä itse panen. Tällainen avioliitto olisi epäviisas -- luonnoton ehkä."

"Niin, luonnoton -- vastoin luontoa, ja niin minä sanoin kersantillekin, mutta hän tahtoi sen toisin."

"Haukansilmä! Oh, tämä on pahempaa kuin ikinä olisin saattanut kuvitella! Ottakaa minun käteni, parahin Haukansilmä, ja luvatkaa minulle, ettette vihaa minua. Jumalan tähden, hymyilkää taas minulle."

"Vihata teitä, Mabel, hymyillä teille, voi kuitenkin!"

"Ei, antakaa minulle kätenne, teidän kova, uskollinen, miehekäs kätenne. Molemmat, molemmat, Haukansilmä, sillä minä en ole levollinen ennenkuin olen varma, että olemme ystäviä jälleen ja että tämä on ollut kauhea erehdys."

"Mabel!" virkkoi opas katsellen tytön levottomia, hämmästyneitä kasvoja pitäen kovissa ja päivettyneissä käsissään hänen kauniita, hienoja sormiansa ja nauraen omituisella, hiljaisella tavallansa, vaikka tuska vääristi jokaista piirrettä silloinkin, kun hän koetti miehekkäästi mielenliikutustaan hillitä -- "Mabel, kersantti oli väärässä!"

Järkytetyt tunteet eivät sallineet jatkaa, ja kyynelet vierivät tulvana hänen poskiansa pitkin. Hänen sormensa työskentelivät taas suonenvedon tapaisesti kurkussa, ja hänen rintansa kohosi kuin siellä olisi ollut jättiläinen, josta hän koetti taistellen päästä eroon, vaikka onnistumatta.

"Haukansilmä! Haukansilmä!" Mabel melkein huusi, "mitä muuta tahansa, mutta ei tätä -- ei tätä! Puhukaa minulle, Haukansilmä, hymyilkää minulle -- sanokaa yksi ainoa sana, joka osoittaa, että te voitte minulle antaa anteeksi."

"Kersantti oli väärässä", selitti opas nauraen hirveissä sieluntuskissaan tavalla, joka sekä kauhistutti että huvitti samalla hänen toveriansa. "Tiesin sen, tiesin sen ja sanoin sen; niin, niin, kersantti oli sittenkin väärässä."

"Me voimme olla ystäviä, vaikka emme voi olla mies ja vaimo", virkkoi Mabel melkein yhtä levottomana kuin toverinsakin, tuskin tietäen, mitä sanoi, "me voimme aina olla ystäviä, ja tahdomme aina olla."

"Minä ajattelin, että kersantti erehtyi", jatkoi Haukansilmä, kun hän äärettömällä ponnistuksella kykeni hillitsemään itsensä, "sillä minä tiesin, etteivät kykyni voisi miellyttää kaupunkilaistyttöä. Olisi ollut parempi, Mabel, ellei hän olisi voinut saada käännetyksi ajatustani toiseksi; ja varmasti olisi ollut myöskin parempi, jos te ette olisi ollut niin suloinen ja luottavainen, niin olisi ollut."

"Jos minä ajattelisin, että joku minun erehdykseni olisi herättänyt teissä, Haukansilmä, vääriä toiveita, vaikkakin olisin tehnyt ne ihan tietämättäni, niin en antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, sillä uskokaa minua: minä mieluummin tahtoisin tuottaa itselleni tuskaa kuin näkisin teidän kärsivän."

"Sepä se on Mabel -- se se juuri on. Nuo sanat ja ajatukset lausuttuna niin pehmeällä ja suloisella äänellä jollaista en ole tottunut metsissä kuulemaan, ne ne juuri ovat pahan saaneet aikaan. Mutta nyt minä näen selvästi ja alan ymmärtää eron meidän molempien välillä, ja koetan hillitä ajatuksia ja löytää huvini, kuten ennen, eräretkiltä ja taistelurintamilta. Toden totta, Mabel! Minä olen ollut väärillä jäljillä aina siitä asti kuin me kohtasimme toisemme."

"Vähässä ajassa te unohdatte minut tai ajattelette minua vain, kuten ystävää, joka elämästään on teille kiitollisuuden velassa."

"Se voi olla kaupunkien tapaista, mutta epäilen, olisiko se luonnollista täällä metsissä. Meillä on sellainen tapa, että silmä nähdessään suloisen ilmestyksen, tahtoisi kauan sitä katsella, tai kun sydämessä herää todellinen voimakas tunne, siitä ei tahdota mielellään luopua."

"Te unohdatte sen kaiken, kun vakavasti ajattelette, että minä olen sopimaton teidän vaimoksenne."

"Niinhän minä sanoin kersantille, mutta hän tahtoi sen toisin. Minä tiesin, että te olitte liian nuori ja liian kaunis jollekin keski-ikäiselle, kuten minä, joka ei ole kaunis katsella, ei edes nuorena. Sitten teidän tapanne eivät ole minun tapojani, eikä metsästäjän maja ole sopiva asunto sille, joka on kasvatettu ylimysten joukossa. Jos minä olisin nuorempi ja kauniimpi, vaikkapa vain kuten Jasper Vesikoira --"

"Älkää puhuko Jasper Vesikoirasta", keskeytti Mabel kärsimättömästi, "me voimme puhua jostakin muusta."

"Jasper on kelpo poika, Mabel, -- niin, ja kaunis", vastasi vilpitön opas katsellen vakavasti tyttöä aivan kuin epäillen hänen arvostelukykyänsä, kun hän saattoi niin ylimielisesti puhua hänen ystävästään. "Jos minä olisin puoliksikaan niin komea kuin Jasper Western, minun epäilykseni tässä asiassa ei olisi ollut niin suuri eikä tosi."

"Me emme halua puhua Jasper Westernistä", kertasi Mabel punastuen hiusmartoa myöten, "hän voi olla kyllin hyvä myrskyssä ja ulapalla, mutta hän ei ole kyllin hyvä puheenaiheeksi täällä."

"Minä pelkään, Mabel, että hän on parempi kuin se mies, joka haluaisi tulla teidän mieheksenne, vaikka kersantti sanoo, että hän ei koskaan saisi sitä ajatella. Kersantti oli kuitenkin kerran väärässä ja hän saattaa olla niin kahdestikin."

"Ja kuka on se mies, joka haluaisi tulla minun miehekseni, Haukansilmä? Se on jokseenkin yhtä outo kuin sekin, mitä juuri on tapahtunut meidän välillämme."

"Luonnollista on, että vertaiset etsivät vertaisiansa, ja ne, jotka ovat seurustelleet paljon upseerinrouvien kanssa, haluavat varmaan itsekin tulla upseerinrouviksi. Mutta, Mabel, saanhan puhua teille suoraan? Minä tiedän, minä toivon, etteivät sanani tuota teille mielipahaa, sillä nyt kun minä tiedän, mitä on pettyä sellaisissa tunteissa, en haluaisi tuottaa edes mingolle surua siinä suhteessa. Mutta onnea ei voine aina olla upseerinteltassa enempää kuin halvassa majassakaan, ja vaikka upseerien asunnot näyttävät houkuttelevammilta kuin muut soturimajat, on siellä usein sisällä kurjuutta ja epäsopua miehen ja vaimon välillä."

"Sitä minä en vähintäkään epäile, Haukansilmä, ja jos minun olisi valittava, niin mieluummin seuraisin teitä johonkin metsämajaan ja jakaisin teidän kohtalonne, olkoonpa se sitten hyvä tai huono, kuin menisin jonkun tuntemani upseerin asuntoon ajatellen jäädä sen isännän vaimoksi."

"Mabel, se ei ole sitä, mitä Lundie toivoo tai Lundie ajattelee."

"Ja mitä minä Lundiesta välitän? Hän on 55:nnen majuri ja voi komentaa ja marssittaa miehiänsä mielensä mukaan, mutta hän ei voi pakottaa minua valitsemaan miehekseni ei arvokkainta eikä halvinta miehistään; sitäpaitsi, mistä te voitte tietää, mitä Lundie toivoo tässä asiassa?"

"Lundien omasta suusta. Kersantti oli ilmaissut hänelle toivovansa minua vävyksensä, ja majuri vanhana, uskollisena ystävänä puhui minulle asiasta. Hän koetti saada minut ymmärtämään, eikö olisi viisaampaa antaa upseerin onnistua, kuin tehdä teistä metsästäjän vaimo. Minä myönsin sen todeksi, sen tein -- ja se minusta olisi ollut oikeinkin; mutta kun minä kuulin, että hänen ehdokkaansa oli majoitusmestari, minä en ollenkaan voinut hyväksyä hänen ajatustansa. Ei, ei, Mabel; minä tunnen Davy Muirin hyvin ja vaikka hän voi tehdä teistä rouvan, hän ei milloinkaan voi tehdä teistä onnellista naista, yhtä vähän kuin itsestään herrasmiestä."

"Minun isäni on tehnyt hyvin väärin, jos hän on sanonut tai toiminut niin, että siitä on johtunut teille, Haukansilmä, surua; ja niin suuri on minun kunnioitukseni, niin vilpitön minun ystävyyteni, että vaikka hän olisi ainoa mies -- kenenkään ei tarvitse otaksua, että se ainoa olisi luutnantti Muir -- minä teidän toivostanne mieluummin jäisin kuolemaani asti siksi, mikä olen, kuin haluaisin tulla rouvaksi hänen vaimokseen menemisen hinnalla."

"Minä en luule, että sanoisitte noin, ellette siten tuntisi, Mabel", vastasi Haukansilmä vakavasti.

"En tällaisena hetkenä, tällaisesta asiasta ja kaikista vähimmän teille. Ei, luutnantti Muir saa etsiä vaimonsa, mistä löytää, minun nimeni ei saa milloinkaan olla niiden luettelossa."

"Kiitos, kiitos siitä, Mabel, sillä vaikka minulla itselläni ei enää ole vähintäkään toivoa, minä en kuitenkaan voisi olla koskaan onnellinen, jos tietäisin, että majoitusmestari on saanut teidät omakseen. Pelkään, että tätä retkeä varten määräyksiä annettaessa on otettu joitakin seikkoja lukuun ja minä tunnen miehen. Toista olisi, jos ajattelisitte jotakin kelvollista nuorukaista, -- sellaista kuin Jasper Western esimerkiksi --"

"Miksi aina mainitsette Jasper Vesikoiran, Haukansilmä? Hän ei ole millään tavalla osallinen meidän ystävyysliitossamme. Puhukaamme mieluummin teistä ja siitä, miten aiotte viettää alkavan talven."

"Mitä minusta! Minä en ole parhaimman arvoinen, Mabel, ellei ole kysymyksessä ampuminen tai väijyntä, ja vieläkin vähemmän nyt, kun olen saanut selville kersantin erehdyksen. Siksipä minusta ei tarvitse mitään puhua. On ollut tavattoman hauska olla teidän lähellänne niin kauan ja kuvitella, että kersantti oli oikeassa, mutta se on nyt ohi. Minä menen Jasperin kanssa järville, ja siellä voi olla touhua meille molemmille niin paljon, että hyödyttömät ajatukset pysyvät mielestä kaukana."

"Ja te tahdotte unohtaa minut -- tai ei unohtaa -- Haukansilmä, vaan koettaa päästä entiseen mielialaanne ja ajatella kärsivällisyydellä tyttöä, joka on teidän rauhaanne häirinnyt?"

"Ennen minä en sitä tiennyt, Mabel, mutta nyt minä tiedän, että tytöt voivat kääntää koko elämän nurin. Niinpä ennenkuin minä tunsin teitä, vastasyntynyt lapsi ei voinut nukkua suloisemmin kuin minä. Tuskin olin laskenut pääni jonkun puun juurelle, kivelle tai vaikkapa nahalle, kun kaikki oli hävinnyt minun mielestäni, ellen yöllä unessa elänyt päivän toimia uudelleen; ja siinä minä lepäsin, kunnes tuli nousun hetki, eikä pääskynen lähde päivän sarastaessa lentoon varmemmin kuin minä olin jaloillani sinä hetkenä kuin halusin. Se oli minun luonteeni mukaista eikä se pettänyt minua, vaikka nukuin mingoparvien keskellä, sillä aikoinani minä olen kierrellyt ihan niiden riiviöitten kylissä."

"Ja se kaikki palaa vielä, Haukansilmä, sillä niin suora ja rehellinen yksilö ei milloinkaan ikuisesti voi kiintyä turhaan haavekuvaan. Te uneksitte vielä metsästysretkistänne, kaatamistanne hirvistä ja majavista, joiden turkin olette riistänyt."

"Mitä vielä, Mabel, minä en halua enää koskaan uneksia: ennenkuin minä tapasin teidät, minulla oli tapana mielikuvituksissani kiitää koirien jäljissä tai etsiä irokeesien piilopaikkoja -- ei, minä jouduin otteluun ja väijyin heitä ajatuksissani saaden siitä tyydytystä, koska luulin, että se oli minun lahjojeni mukaista, mutta se kaikki on menettänyt viehätyksensä sen jälkeen kuin tutustuin teihin. Niin, nyt minun unelmissani ei ole enää mitään loistoa, mutta viime yönä minä näin unta, että olimme olevinamme linnalla ja minulla oli oma sokeritopan muotoinen asunto, ja joka puun juurella oli Mabel Dunham, kun taas puiden oksilla lauloivat linnut ihania virsiänsä tuhansin sävelin, niin että hirvikin pysähtyi kuulemaan. Minä koetin ampua fasaanin, mutta Hirvenkaatajani ei lauennut ja lintu lähti lentoon nauraen minulle vasten silmiä ilakoiden kuin nuori tyttö, ja sitten se lensi tiehensä katsellen jälkeensä aivan kuin innostaen minua seuraamaan."

"Ei enää siitä, Haukansilmä -- me emme enää halua puhua siitä", sanoi Mabel pyyhkien kyyneleitä silmistänsä, sillä se yksinkertainen, vakava tapa, jolla tämä karaistunut metsien mies ilmaisi, miten syvän haavan hänen tunteensa oli saanut, tuotti melkein liian suurta tuskaa hänen omalle, paatumattomalle sydämelleen. "Etsikäämme nyt minun isäni, hän ei voi olla kaukana, koska kuulin hänen pyssynsä paukahtavan tässä aivan lähellä."

"Kersantti oli väärässä -- niin, hän oli väärässä; eikä ole mitään järkeä koettaa viedä kyyhkystä asumaan suden luolaan."

"Tuolla tulee minun rakas isäni", keskeytti Mabel, "näyttäkäämme onnellisilta ja huolettomilta, kuten hyvien ystävien tulee ja säilyttäkäämme toistemme salaisuus."

Seurasi äänettömyys; kersantin askelten ääni kuului raskaana ja kuivat oksat ritisivät. Pianpa hänen muotonsa ilmestyi esille, kun hän taivutti pensaita syrjään aivan heidän lähellään. Kun hän pääsi aukealle paikalle, tutki vanhan soturin silmä tytärtään ja tämän toveria ja hyvätuulisesti hän virkkoi: "Mabel, lapseni, sinä olet nuori ja kevytjalkainen, etsipä lintu, jonka ammuin, se putosi juuri lehtikuusikkoon rannalle, ja koska Jasper näyttää antavan merkkejä, että voisimme lähteä liikkeelle, ei sinun tarvitse kiivetä tänne takaisin, vaan me tapaamme kanotilla muutaman minuutin kuluttua."

Mabel totteli ja asteli alas rinnettä niin kevyesti ja joustavasti kuin nuoruus ja terveys suinkin sallivat. Mutta vaikka askel oli kevyt, oli kuitenkin tytön sydän raskas, ja heti kun oli kadonnut näkyvistä kuusikkoon, hän heittäytyi puun juurelle ja itki kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Kersantti katseli häntä, kunnes hän katosi, isän ylpeydellä, ja sitten hän kääntyi toveriinsa niin kohteliaasti ja tuttavallisesti kuin luonteensa suinkin salli.

"Hänessä on äitinsä joustavuutta ja hilpeyttä ja isänsä voimaa, ystäväni", hän virkkoi. "Hänen äitinsä ei tainnut olla noin kaunis, ajattelen; mutta Dunhameja on pidetty kauniina, olkoonpa kysymys miehistä tai naisista. No, Haukansilmä, pidän varmana, että otit tilaisuudesta vaarin ja puhuit suoraan tytölle? Naiset pitävät suoruudesta tällaisissa asioissa."

"Uskokaa minua, kersantti, Mabel ja minä ainakin ymmärrämme toisemme", vastasi toinen katsellen toisaalle välttääkseen soturin katsetta.

"Sitä parempi. Jotkut arvelevat, että pieni epäilys ja epävarmuus tekee rakkauden vaikuttavammaksi, mutta minä kuulun niihin, jotka ajattelevat, että kuta selvempää kieltä käyttää, sitä helpommin saavuttaa tarkoituksensa. Oliko Mabel hämmästynyt?"

"Pelkään, että hän oli, kersantti; pelkään, että hän oli pois suunniltaan hämmästyksestä -- niin, sitä pelkään."

"Niin, niin, hämmästys rakkaudessa on kuin väijytys sodassa ja yhtä luvallinen; mutta ei ole yhtä helppoa sanoa, milloin nainen on hämmästynyt kuin huomata se vihollisesta. Mabel ei juossut tiehensä, kelpo ystäväni, vai juoksiko?"

"Ei, kersantti, Mabel ei koettanut karata, _sen_ minä voin sanoa hyvällä omallatunnolla."

"Mutta minä toivon, ettei tyttö ollut myöskään liian valmis. Hänen äitinsä oli kaunis ja odotutti ainakin yhden kuukauden, mutta suoruus sittenkin on eduksi sekä naiselle että miehelle."

"Niin on, niin on, ja arvostelukyky myöskin."

"Sinun ei pidä odottaa liian paljon arvostelukykyä kaksikymmenvuotiaalta, Haukansilmä, mutta se tulee kokemuksen kanssa. Jos esimerkiksi sinä tai minä tekisimme erehdyksen, sitä ei niin helposti voisi sivuuttaa, mutta Mabelin ikäisiä tyttöjä ei voi moittia, vaikka he nielaisisivat kamelin."

Lukijan tulee muistaa, ettei kersantti Dunham ollut uskonnoltaan hebrealainen.

Hänen kuulijansa kasvojen lihakset värähtelivät aivan kuin hän olisi tahtonut nauraa, vaikka itku pyrki väkisinkin esille. Hetkisen taisteltuaan hän virkkoi:

"Puhutte totta, kersantti; sellaisen miehen kuin teidän erehdyksenne on vakavampi asia."