Part 22

Katsottuaan pitkään ja tutkistellen selälle Jasper antoi uusia määräyksiä tavalla, joka ilmaisi hänen täysin ymmärtävän hetken vaatimukset. Kaksi värppäysankkuria oli asetettu kannelle ja ankkurit oli pantu niihin, ja ne oli siirretty aukkoihin sakarat jo läpi aukkojen, ja kaikki odotti valmiina soveliasta hetkeä. Saatuaan suoritetuksi nämä valmistelut Jasper muuttui kiihkeästä toimijasta rauhalliseksi katsojaksi ja hätiköimättä teki havaintoja. Hän jätti kokan, joka peittyi kokonaan veteen joka kerta kun se puhkaisi aallon -- työskennellessään laivamiehet melkein lakkaamatta olivat olleet kokonaan veden sisässä -- ja asteli kuivemmalle osalle kantta, perälle. Täällä hän tapasi Haukansilmän, joka seisoi lähellä Mabelia ja majoitusmestaria. Melkein kaikki muut paitsi tässä mainitut olivat kadonneet kannelta etsiäkseen lievitystä vuoteellansa ruumiillisille tuskillensa, tai kuten toiset, hidastellen miettien syntejänsä. Ensi kertaa sen jälkeen kuin Lokin köli oli lähtenyt halkomaan Ontarion kirkasta vettä, kuiskaili rukouksen ääni jossakin sen nurkassa.

"Jasper", virkkoi hänen ystävänsä opas, "minusta on tänä aamuna ollut sangen vähän hyötyä, sillä minun taipumukseni eivät juuri viittaa merielämään, kuten tiedät, mutta jos Jumala sallisi kersantin tyttären päästä elävänä maihin, niin minun metsäntuntemukseni auttaisi minua varmasti kuljettamaan hänet turvallisesti sen läpi linnalle."

"Sinne on hirvittävä matka, Haukansilmä", vastasi Mabel, sillä ryhmät olivat niin lähellä, että toiseen kuului, mitä toisessa sanottiin. "Minä pelkään, ettei meistä yksikään elävänä palaa linnaan."

"Se olisi vaivalloinen ja mutkallinen matka, Mabel; vaikkakin monet teidän sukupuolestanne ovat antautuneet vaikeampiinkin koettelemuksiin erämaissa. -- Mutta, Jasper, toisen meistä, sinun tai minun, taikkapa molempien, on astuttava kanottiin. Mabelin ainoa pelastus on, että hän pääsee yli rantahyrskyjen."

"Minä tekisin mielelläni mitä tahansa pelastaakseni Mabelin", vastasi Jasper surumielisesti hymyillen, "mutta yksikään ihmiskäsi ei voi kuljettaa tuota kanottia noiden hyrskyjen läpi. Minä sittenkin toivon ankkuroinnin auttavan meitä, sillä kerran ennenkin olemme pelastaneet siten Lokin melkein yhtä vaarallisesta tilanteesta kuin tämä."

"Jos meidän on ankkuroitava, Jasper", kysyi kersantti, "niin miksi ei tehdä sitä heti paikalla? Jokainen jalka, minkä kuljemme vähentää sitä välimatkaa, jonka aiomme saada pidetyksi ankkuroinnin avulla."

Jasper siirtyi lähemmäksi kersanttia, otti hänen kätensä ja puristi sitä lujasti ilmaisten siten voimakasta, melkein selittämätöntä tunnetta.

"Kersantti Dunham", hän virkkoi juhlallisesti, "te olette kunnon mies, vaikka olettekin tässä asiassa kohdellut minua kovakouraisesti. Rakastattehan tytärtänne?"

"Sitä teidän ei tarvitse epäillä, Vesikoira", vastasi kersantti yskähdellen.

"Tahdotteko pelastaa hänet -- meidät kaikki -- siitä vaarasta, johon olemme joutuneet?"

"Mitä te käskette minun tehdä, poika, mitä te käskette minun tehdä? Tähän asti minä olen toiminut oman harkintani mukaan; mutta mitä te pyydätte minua tekemään?"

"Auttamaan minua viisi minuuttia herra Capia vastaan ja kaikki, mitä ihminen voi, tulee tehdyksi Lokin pelastamiseksi."

Kersantti epäröi, sillä hän luotti liiaksi kurin voimaan, voidakseen noin vain ilman muuta myöntää menettelynsä vääräksi. Hän ei myöskään pitänyt siitä, että horjuttiin sinne tänne, ja sen lisäksi hänen kunnioituksensa sukulaisensa merimiestaitoon oli vieläkin horjumaton. Juuri hänen punnitessaan asiaa saapui siihen Cap perältä, jossa hän oli hetkisen viivytellyt perämiehen luona.

"Herra Vesikoira", sanoi hän niin pian kuin hänen ääntänsä saattoi kuulla, "olen tullut kysymään, ettekö voisi keksiä mitään paikkaa tässä lähellä, johon kutterin voisi laskea matalalle. On tullut hetki, jolloin meidän tulee koettaa sitä viimeistä keinoa."

Tämä Capin neuvottomuus takasi Jasperille voiton. Katsoessaan kersanttiin hän päännyökkäyksellä sai myönnytyksen kaikkeen, mitä pyysi eikä hän enää hukannut ainoatakaan hetkeä, josta riippui niin paljon.

"Saanko minä tarttua peräsimeen", hän kysyi Capilta, "ja koettaa etsiä täällä vastarannalla jonkun sopivan niemekkeen tai lahdenpoukaman?"

"Tehkää niin, tehkää niin", vastasi toinen kakistellen kurkkuansa tuntien edesvastuun painon hartioillansa sitä raskaampana, kuta vähemmän huomasi tietävänsä. "Tehkää niin, Vesikoira, sillä ollakseni teille rehellinen, en näe mitään parempaa keinoa. Meidän täytyy päästä johonkin matalalle tai hukkua."

Jasper ei kysynyt enempää. Juosten perälle hän tarttui ruoritankoon omin käsin. Luotsi piti varalla, mitä nyt seurasi, ja nuoren päällikkönsä viittauksesta hän irroitti purjeen riekaleet, jotka niin kauan olivat olleet paikoillaan. Siitä hetkestä Jasper piti vaarin ja käänsi peräsimen; haruspurjeen yläosa löyhtyi, kevyt kutteri käännähti hiukan aivan kuin olisi tuntenut, että sitä nyt johti tuttu käsi, ja joutui pian aallon pohjaan. Tästä vaarallisesta asemasta pelastuttiin kuitenkin turvallisesti ja seuraavana hetkenä pieni alus kiisi kohti kivikkoa, ja perikato näytti joka silmänräpäys tulevan yhä varmemmaksi. Välimatka oli tullut niin lyhyeksi, että Jasper viidessä tai kuudessa minuutissa pääsi toivomalleen kohdalle, ja pyöräyttäen peräsimen toisaalle hän käänsi Lokin vastatuuleen, huolimatta aaltojen hirveästä raivosta, niin joustavankevyesti kuin hanhi muuttaa suuntaa välkkyväntyynellä lammella. Jasperin merkki pani kaikki kokalla liikkeelle ja ankkuri heitettiin keulan kummaltakin puolelta, ja ankkuriköysien annettiin mennä melkein loppuun. Ei ollutkaan kovin vaikea asia pysäyttää niin kevyt alus kuin Lokki, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Jasper tarttui peräsimeen, Lokki keinui ankkurissa kokka selälle päin ja ankkurinuorat tiukalla kuin pingoitetut rautalangat.

"Tämä ei ole hyvin tehty, herra Jasper!" virkkoi Cap vihaisesti heti, kun oli huomannut, mikä kepponen hänelle oli tehty -- "tämä ei ole hyvin tehty, herraseni. Minä käsken teitä heti paikalla päästämään ja kuljettamaan kutterin matalalle rannalle."

Yksikään ei kuitenkaan näyttänyt välittävän hänen määräyksestään, sillä niin kauan kuin Vesikoira esiintyi komentajana, hänen oma väkensä ei halunnut totella ketään muuta. Huomattuaan, että miehet yhä virottelivat toimettomina, Cap, joka luuli, että he olivat mitä suurimmassa vaarassa, astui kiivaasti Jasperin luo ja uudisti määräyksensä.

"Te ette laskenutkaan siihen luuloteltuun lahdenpoukamaan", hän lisäsi karjuttuaan muutamia kiukkuisia lauseita, joita emme katso tarpeelliseksi toistaa, "vaan jäitte tähän, jossa jok'ikinen laivassaolija joutuu tuhon omaksi, jos menemme rantaan."

"Ja kuitenkin te haluatte päästää irti ja mennä rantaan juuri tässä paikassa!" vastasi Jasper hieman tylysti.

"Heittäkää luotinuora järveen ja koetelkaa vauhtia!" Cap nyt pauhasi kokkapuolen miehille. Jasperin viittaus hyväksyi tämän määräyksen ja silmänräpäyksessä sitä toteltiin. Kaikki kannella-olijat katselivat nyt niin kiihkeästi, että tuskin hengittivät, tämän kokeen tulosta. Niin pian kuin luoti oli pohjassa huomattiin, että nuora osoitti sen jäävän kokalle päin, ja parin minuutin kuluttua nähtiin kutterin soluneen pituutensa jyrkännettä kohti. Jasper katsoi huolestuneena, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään voisi pysäyttää alusta, jos se joutuisi rantahyrskyihin, ja ensimmäiset kalliot näkyivät ja taas katosivat noin kaapelin päässä suoraan heidän alapuolellaan.

"Kavaltaja!" karjaisi Cap puistaen sormeansa nuorelle komentajalle, ja kiihko sai hänen äänensä vapisemaan. "Teidän täytyy elämällänne vastata tästä!" hän lisäsi pienen väliajan kuluttua. -- "Jos minä olisin tämän retkikunnan päällikkönä, kersantti, niin hirttäisin hänet päämaston huippuun, ettei hän karkaisi, jos me muut hukumme."

"Hillitse tunteitasi, veli -- tyynny vähän, minä pyydän sinua. Jasper näyttää ilmeisesti tehneen parhaansa eikä vaara liene niin suuri kuin näyt luulevan."

"Miksi ei hän mennyt sinne lahteen, josta hän puhui? Miksi hän toi meidät tähän juuri tuulen puolelle kallioita, jossa hyrskyt taittuvat, ihan kuin saadakseen hukutetuksi meidät mitä pikimmin."

"Minä pysähdyin kallioitten edustalle juuri siitä järkevästä syystä, että hyrskyt tässä kohden ovat suppeammat", vastasi Jasper rauhallisesti, vaikka toisen käyttämä kieli sai hänen sisunsa kuohahtamaan.

"Tahdotteko te opettaa minunlaiselleni vanhalle merimiehelle, että kutteri voi säilyä ehyenä tuossa kuohukossa?"

"En, herra. Minä ajattelen, että se heti täyttyy ja uppoaa, jos se joutuu noihin rannempana oleviin hyrskyihin. Olen melkein varma, ettei se milloinkaan pääse rannalle, jos se menee niihin. Mutta minä aion estää sen sinne joutumasta."

"Silläkö, että se kulkee pituutensa minuutissa?"

"Ankkurin sakarat eivät vielä ole painuneet kyllin syvään, enkä minä usko, että ne täydellisesti voivat pidättääkään alusta."

"Mihin te sitten luotatte? Kiinnittää alus kokalta ja perältä hyvään uskoon, toivoon ja armeliaisuuteen?"

"Ei, herra, minä luotan pohjavirtoihin. Minä laskin lähelle jyrkännettä, koska tiedän, että se siinä paikassa on voimakkaampi kuin missään muualla ja koska siten pääsimme lähimmä maata joutumatta rantahyrskyihin."

Tämä sanottiin varmasti, vaikkakaan sillä ei ilmaistu mitään vihan merkkejä. Se tehosi Capiin voimakkaasti ja ilmeisin hänessä huomattava tunne oli hämmästys.

"Pohjavirrat!" hän kertasi, "kuka hitto nyt on kuullut, että pohjavirrat olisivat pelastaneet jonkun aluksen ajautumasta rannalle?"

"Se ei voine koskaan tapahtua valtamerellä, herra", vastasi Jasper kohteliaasti, "mutta tiedämme täällä kyllä tapahtuneen sellaista."

"Poika on oikeassa, veli", pisti kersantti väliin, "sillä vaikka minä en paljoa ymmärrä sitä, olen kuitenkin usein kuullut merimiesten puhuvan jostakin sellaisesta. Me teemme parhaiten luottaessamme siinä täydellisesti Jasperiin."

Cap murisi ja kirosi, mutta kun hän ei mitään voinut hänen täytyi kuitenkin tyytyä. Pyydettynä Jasper selitti, mitä tarkoitettiin pohjavirroilla. Vesi, jonka myrsky ajaa maalle, koettaa välttämättä löytää jonkin salaisen tien päästäkseen järveen takaisin. Se ei kuitenkaan voi palata pinnan kautta, koska tuuli ja aallot lakkaamatta hyökkäävät sitä vastaan, ja sen vuoksi se muodostaa jonkinlaisen vedenalaisen luoteen päästäkseen takaisin oikeaan paikkaansa. Tällaisia huomaamattomia veden kulkuteitä on ruvettu sanomaan pohjavirroiksi, ja kun se luonnollisesti vaikuttaa samalla aluksen pohjaan, joka kulkee niinkin syvällä kuin Lokki, Jasper oli luottanut sen apuun, että se työskentelee myrskyn voimaa vastaan ja estää köydet katkeamasta. Lyhyesti, yliset ja aliset virrat hävittävät toistensa vaikutusta.

Niin yksinkertainen ja älykäs kuin tämä teoria olikin, ei sitä näyttänyt kuitenkaan voivan hyväksensä käyttää. Mutta virta vaikutti kuitenkin ja ankkuriköydet, jotka äsken olivat äärimmilleen pingoittuneet, löyhtyivät hiukan. Hetkisen kuluttua mies, joka luotinuoralla kokeili, huudahti ihastuneena ja toivokkaasti, että ankkurit vetivät alusta selälle päin! Tänä hetkenä ensimmäiset vedenalaiset kalliot olivat noin sadan jalan päässä Lokin perästä, mutta näyttivät olevan paljon lähempänä, kun aallot heittelivät vaahtoa edestakaisin, myöskin selälle päin. Jasper juoksi kokalle ja heitettyään silmäyksen köysiin hymyili voitonriemuisesti ja viittasi merkitsevästi toisille. Merimiehen vaistolla hän tajusi, että alus keinui edestakaisin aalloilla, mutta ei enää ajautuisi kallioihin.

"Se on pohjavirta!" hän huudahti ihastuneena astuessaan kantta pitkin perälle tarttuakseen peräsimeen, jotta kutteri pitäisi oikean suunnan. "Kohtalo on asettanut meidät juuri sen uomaan eikä enää ole vähintäkään hätää."

"Niin, niin, Kohtalo on hyvä merimies", mörisi Cap, "ja usein auttaa laiskureita hädästä. Pohjavirrat tai pintavirrat, myrsky on asettumassa ja ankkurit ovat löytäneet oikean kiinnekohdan. Sitäpaitsi tällä kirotulla suolattomalla vedellä on omat luonnottomat tapansa."

Miehet riitelevät harvoin hyvää onneansa vastaan, mutta hätä tekee heidät suuriäänisiksi ja arvosteleviksi. Melkein kaikki laivassa-olijat uskoivat kuitenkin ihan arvelematta, että Jasperin tieto ja taito oli pelastanut heidät varmasta haaksirikosta, eikä kukaan kiinnittänyt vähintäkään huomiota Capin vastaväitteisiin.

Epävarmuus ja epäilys kesti kyllä puolisen tuntia, se on kyllä totta, ja sen aikana levottomina tarkattiin luotinuoraa, mutta sitten täytti jokaisen mielen horjumaton turvallisuuden tunne ja väsyneitä kun olivat he pian vaipuivat syvään uneen vähintäkään uneksimatta enää kuolemasta.

XVIII LUKU.

"Se kyyneleet ja huokaukset povellensa sulkee, se väsymättä palvellen tietänsä kulkee, luo unelmille siivet ja herättävi hengen, jos sieluus' sen saanut oot, siit' tuntenet sa lemmen."

_Shakespeare_.

Oli melkein puolessa päivä, kun myrsky lakkasi, ja silloin sen voima taittui yhtä äkkiä kuin sen raivo oli noussut. Tuskin kahta tuntia oli kulunut vihurien taukoamisesta, kun järven selältä oli vaahto kadonnut, vaikkakin se vielä keinui levottomasti; ja kun vielä kului toiset pari tuntia, järven pinta välkehti kuten tavallisesti eikä näyttänyt muistavankaan, että myrsky oli sen rauhaa häirinnyt. Vieläkin tosin aallot vyöryivät lakkaamatta rantaan, mutta usma oli hävinnyt, ja niiden liike oli tyynempi muistuttaen vain kuin kaukaisena kajastuksena tuulen raivoa, joka nyt oli lannistunut.

Vaikkakin myrsky oli asettunut, kävi kuitenkin navakka itätuuli ja järvi kuohui niin, ettei ollut vielä ajattelemistakaan ulapalle. Jasper, joka nyt äänettömällä päätöksellä oli ottanut Lokin päällikkyyden, laittoi kuitenkin kaikki kuntoon matkaa varten niin pian kuin ilma suinkin sallisi. Sill'aikaa joutilaat huvittelivat, miten parhaiten voivat näissä oudoissa olosuhteissa.

Kuten aina laivastoelämään tottumattomat, Mabel katseli kaihoten rannalle eikä kestänyt kauaa, ennenkuin hän ilmaisi toivonsa saada pistäytyä maissa, jos se voisi käydä päinsä. Haukansilmä sattui silloin olemaan lähellä häntä ja vakuutti, ettei mikään olisi sen helpompaa, koska heillä oli laivassa mukana kaarnakanotti, jolla vaaratta voi päästä aallokossa kulkemaan. Hetkisen epäilyksen ja pelon jälkeen ilmoitettiin asia kersantille. Hän suostui heti ja matkavalmistelut pantiin viivyttelemättä toimeen.

Joukkoon, jonka oli mentävä maihin, kuului kersantti Dunham tyttärineen ja Haukansilmä. Tottuneena kanotteihin Mabel otti paikan vakavasti ja horjumatta keskelle, hänen isänsä asettui kokalle, kun taas opas otti johdon käsiinsä ja istuutui perään. Airojen apua kanotin kuljettamiseen ei juuri tarvittu, sillä aallot kuljettivat sitä liiankin joutuin, kunhan vain ohjauksesta pidettiin huoli. Ennenkuin päästiin rantaan Mabel katui useammin kuin kerran hurjapäisyyttänsä, mutta Haukansilmä rohkaisi häntä ja osoitti itse niin suurta mielenmalttia, kylmäverisyyttä ja voimaa, että mikä nainen tahansa olisi ujostellut ilmaista vauhkoa pelkoansa. Mutta meidän sankarittaremme ei ollutkaan pöllö; ja kun hän tunsi sen uutuuden viehätyksen, jota veneellä kulku kuohukossa tarjosi, hän tottui siihen ja nautti täysin rinnoin sen suomasta villistä sulosta. Hetkittäin kuitenkin hänen sydämensä oli haljeta, kun laine heitti kanotin aallolta toisen harjalle, jota se tuntui vain hipaisevan kuin lentävä pääskynen, mutta sitten hän punastui ja nauroi aivan kuin häveten, että oli antanut ilakoivan luonnonvoiman itseänsä niin pahasti säikyttää. Tätä ihastuttavaa menoa kesti jonkun minuutin, sillä vaikka välimatka kutterilta rantaan saattoi olla noin neljännespenikulma, se kesti vain aivan muutaman minuutin.

Astuttuaan maalle kersantti suuteli kohteliaasti tytärtään, sillä hän oli niin paljon soturi, että tunsi olevansa kovalla kamaralla paremmin kotonaan kuin vesivarassa, ja ottaen pyssynsä hän sanoi aikovansa koettaa tunnin ajan metsästys-onneansa.

"Haukansilmä jää sinun luoksesi, tyttöseni ja epäilemättä tahtoo kertoa sinulle näiden seutujen elämästä ja omista kokemuksistansa mingojen kanssa."

Opas nauroi, ja lupasi pitää huolta Mabelista, ja muutamassa minuutissa isä oli kiivennyt jyrkännettä ylös ja kadonnut metsään. Toiset lähtivät päinvastaiselle suunnalle ja kavuttuaan jonkun minuutin jyrkännettä he joutuivat korkealle, puuttomalle kallioniemekkeelle, josta silmää kohtasi mitä omituisin ja viehättävin näköala. Täällä Mabel istahti kallion halkeamalle tyynnyttääkseen kiihtynyttä hengitystään, kun taas hänen toverinsa, jonka jäntereitä ei ponnistus näyttänyt ollenkaan rasittaneen, seisoi hänen rinnallaan nojaten omalla miehekkäällä tavallaan pitkään pyssyynsä. Kului useita minuutteja eikä kumpikaan puhunut -- Mabel erittäinkin oli kokonaan antautunut ihailemaan suurenmoista näköalaa.

Näiden kahden eteen avautui nyt tuo koilliseen päin rannattomalta näyttävä ulappa, jonka pinnalla iltapäivän auringon säteet kilvan leikittelivät ja joka vieläkin levottomasti keinui muistuttaen äskeistä myrskyä ja heidän kokemiaan kauhuja. Suunnaton metsä rajoitti sitä puolikuunmuotoisena kaarena, jonka sakarat kaakossa ja pohjoisessa pistivät syvälle veteen ja kaaren selkä ulottui vihreänä vaippana taivaanrannan taa, eikä näkynyt pienintäkään merkkiä ihmiselämästä, joka olisi rajoittanut luonnon juhlallista suuruutta. Myrsky oli ajanut Lokin niille rajaseuduille, joita ranskalaiset koettivat kaikin voimin riistää pois englantilaisilta. Seuraten luonnollisia kulkuväyliä suurista järvistä toisiin, olivat ranskalaiset varustaneet Niagaran rannat, mutta meidän seikkailijamme olivat nyt useita ranskan penikulmia näistä seuduista länteen. Kutteri keinui ankkurissa vähän ulompana aivan kuin leväten sen suurenmoisen ponnistuksen jälkeen, minkä se juuri oli saanut kestää, kun taas kanotti oli vedetty kuivalle tasaiselle pengermälle juuri tässä kallion alla.

"Me olemme täällä sangen kaukana inhimillisistä asumuksista!" huudahti Mabel katseltuaan kauan näköalaa ja saatuaan vilkkaassa mielessään jonkunlaisen käsityksen sen omituisista yksityiskohdista. "Tällaista nyt on olla rajaseuduilla."

"Ovatko nämä näköalat miellyttävämpiä kuin lähempänä merta ja suurten kaupunkien ympärillä?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, kuten aina tällaisesta asiasta puhuttaessa.

"En tahdo sanoa juuri sitä. Siellä ne ehkä muistuttavat enemmän kanssaihmisistä kuin täällä, mutta vähemmän Luojan suuruudesta."

"Niin, Mabel, minun oma tunteeni sanoo aivan samaa. Minä olen vain köyhä metsästäjä, sen tiedän, ilman opetusta ja oppia, mutta Jumala on yhtä lähellä minua tässä minun kodissani kuin hän on lähellä kuningasta hänen linnassaan."

"Kuka voisi sitä epäillä?" vastasi Mabel kääntäen katseensa näköalasta toverinsa päivettyneihin, mutta rehellisiin kasvoihin ja hämmästyen niiden ilmeen jaloutta. "Tällaisessa paikassa tuntee olevansa lähempänä Jumalaa, luulisin, kuin kaupungeissa, joissa tuhannet pikku seikat kiinnittävät ajatuksen kaikkeen muuhun."

"Te puhutte, Mabel, aivan samaa kuin tahtoisin itsekin sanoa, vaikkakin niin selvästi, että minä ihan häpeän, kun en voi toisille lausua tunteitani tällaisesta asiasta. Minä olen kierrellyt näitä rantoja metsästysmatkoillani ennen sotaa, täälläkin olen ollut -- en juuri tässä paikassa, vaan me nousimme maihin tuolla tuon tuuhean tammen luona, joka kohoaa lehtikuusien yli --"

"Kuinka, Haukansilmä, voitteko te muistaa kaikki retkenne noin tarkkaan?"

"Nämä ovat meidän katujamme ja talojamme, kirkkojamme ja palatsejamme. Kuinka ei niitä muistaisi! Kerran me teimme Suuren Käärmeen kanssa sopimuksen tavata toisemme kuuden kuukauden kuluttua kello 12 päivällä muutaman kuusen juurella, vaikka kumpikin oli kauempana kuin kolmensadan penikulman päässä siitä. Kuusi oli ja on vieläkin, ellei Luoja ole sitä kaatanut, keskellä metsää, johon on enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa lähimmiltä varustuksilta, ja mitä runsaimman majavaseudun lähettyvillä."

"Ja kohtasitteko toisenne siinä paikassa ja sillä hetkellä?"

"Nousee ja laskeeko aurinko? Tullessani puun luo tapasin Käärmeen nojaamassa puunrunkoon jaloissaan risaiset säärystimet ja likaiset mokkasiinit. Delawarelainen oli joutunut vetelälle suolle, josta oli suurella vaivalla päässyt pois, mutta yhtä varmasti kuin aurinko kultaa aamuisin ensiksi itäisen taivaan ja laskee illalla länteen, hän tiesi ajan ja paikan. Chingackgookiin saa luottaa, olkoonpa kysymyksessä ystävä tai vihollinen. Kumpaankin nähden hän on yhtä varma."

"Mutta missä delawarelainen nyt on? Miksi hän ei ole meidän kanssamme tänään?"

"Hän on tiedusteluretkellä tutkimassa mingojen jälkiä, niinkuin minunkin pitäisi olla, ellei inhimillinen heikkous olisi pidättänyt minua siitä."

"Te näytätte olevan kaikkien heikkouksien yläpuolella, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut ketään, jossa olisin huomannut niin vähän vikoja kuin teissä."

"Jos tarkoitatte terveyttä ja voimaa, niin on Luoja ollut minulle hyvä, vaikka ajattelenkin, että raitis ilma, pitkät metsästysmatkat, ainaiset tiedusteluretket, metsäin antama ravinto ja hyvän omantunnon suoma lepo voinevat pitää tohtorit kaukana. Mutta kaikesta huolimatta minä olen, kuten muutkin ihmiset; niin, huomaan, että monet minun tunteistani ovat sangen inhimilliset."

Mabel näytti hämmästyneeltä, ja kuvaisimme vain totuudenmukaisesti hänen sukupuolensa luonnetta, jos lisäisimme, että hänen suloisten kasvojensa ilme osoitti tavatonta uteliaisuutta, vaikka hän hillitsikin kielensä.

"Tässä teidän villissä elämässänne, Haukansilmä, on jotakin lumoavaa", huudahti Mabel ja innostuksen puna lehahti hänen kasvoilleen. "Minä tunnen, että minustakin vähitellen tulee rajaseutujen tyttö, ja minä varmastikin opin rakastamaan näiden metsien juhlallista hiljaisuutta. Kaupungit tuntuvat masentavan minua; ja kun minun isäni mahdollisesti jää lopuksi iäkseen tänne, jossa hän jo niin kauan on ollut, alkaa minusta tuntua, että olisin onnellinen, jos saisin jäädä hänen luokseen eikä tarvitsisi enää palata meren rannalle."

"Metsä ei ole, Mabel, koskaan hiljaa sille, joka ymmärtää sen kieltä. Sangen usein olen päiviä kierrellyt saloja kaipaamatta mitään inhimillistä seuraa. Siellä voi jutella mielin määrin eikä kaipaa muuta puhetoveria."

"Minä luulenkin, että te olette, Haukansilmä, onnellisempi yksin kuin joutuessanne toisten seuraan."

"Sitä en tahdo sanoa, en tahdo sanoa juuri sitä. Olen elänyt aikoja, jolloin olen ajatellut, että Jumala yksin on minulle tarpeeksi metsissäni enkä ole kaivannut mitään muuta kuin Hänen armoansa ja huolenpitoansa. Mutta sittemmin ovat toiset tunteet nousseet etualalle, ja minä otaksun, että luonto sittenkin vaatii osansa. Kaikki olennot elävät parittain, Mabel, ja sama lienee tarpeellista ihmiseenkin nähden."

"Ja ettekö, Haukansilmä, ole ajatellut etsiä itsellenne vaimoa, joka jakaisi teidän kohtalonne?" kysyi Mabel suoruudella ja yksinkertaisuudella, joka ilmaisi puhdasta ja vilpitöntä sydäntä, vaikkakin ajatuksessa saattoi huomata naissuvun synnynnäistä kaksimielisyyttä. "Minusta näyttää, että tarvitsisitte vain kodin, johon saisitte retkiltänne palata tunteaksenne elämänne täysin onnelliseksi. Jos minä olisin mies, minun suurin onneni olisi kierrellä näissä metsissä tai risteillä tuolla loistavalla ulapalla."

"Minä ymmärrän teitä, Mabel, ja Jumala siunatkoon teitä toivoessanne meille onnea ja menestystä niin vaatimattomia kuin olemmekin. Meillä on huvimme ja ilomme, mutta me voisimme olla onnellisempia; niin, minä ajattelen, että me voisimme olla onnellisempia."

"Onnellisempia! Millä tavalla, Haukansilmä? Tässä puhtaassa ilmassa, kuljeksia läpi viileitten, varjoisien metsien, katsella ja purjehtia tuolla loistavalla ulapalla, tyydyttää puhtaalla omallatunnolla kaikki tarpeensa, pitäisipä silloin olla niin onnellinen kuin vajavainen ihminen suinkin voi."