Part 11

"No, enkös arvannut, ettei se ikinä ole oikea porsas!" vastasi Cap. "Mutta sitten minä ajattelin, että yksin sikakin menettää oikeasta muodostaan näissä metsissä. -- Eiköhän, kersantti, sinulle täällä ollessasi liene käynyt samalla tavalla?"

"Mutta minä en voi nahkaani muuttaa. -- Haukansilmä, eihän vain Mabel esiintynyt ymmärtämättömästi matkallanne?"

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan. Jos Mabel on puoliksikaan niin tyytyväinen Haukansilmään ja Jasperiin kuin Haukansilmä ja Jasper ovat häneen, niin olemme tulleet ystäviksi lopuksi iäksemme."

Puhuessaan opas käänsi silmänsä punastuvaan tyttöön aivan kuin vaistomaisesta halusta saada tietää hänen mielipiteensä, mutta painoi samassa katseensa lautaseensa, sillä hänen synnynnäinen vaistonsa sanoi hänelle, että hänen kiihkeä halunsa olisi saattanut loukata hienotunteisen naisen mieltä ja hän ilmeisesti katui omaa rohkeuttaan.

"Hyvä, hyvä, täytyy muistaa, ystäväni, että naiset eivät ole miehiä", vastasi kersantti, "ja luonne ja kasvatus ovat aina otettavat lukuun. Rekryytti ei ole koskaan veteraani. Jokainen tietää, että hyvän soturin kasvatus vaatii aikaa enemmän kuin mikään muu."

"Se on uutta oppia, kersantti", vastasi Cap hieman kiihkeästi. "Me vanhat merimiehet ajattelemme, että kuusi soturia -- ei kokonainen sotajoukko opetetaan helpommin, kuin yksi merimies on saanut kasvatuksensa."

"No, no, veli Cap, minä olen kyllä kuullut paljonkin siitä, mikä käsitys merenkulkijoilla on itsestään", vastasi lanko hymyillen niin omituisesti, että toinen selvästi tajusi, mitä hän tarkoitti, "sillä olen monta vuotta palvellut rantavarustuksissa. Olen sinun kanssasi monesti puhunut tästä asiasta ja pelkään, ettemme koskaan pääse yksimielisyyteen. Mutta huomataksesi eron oikean soturin ja luonnontilassa olevan välillä sinun tulee vain tarkastaa 55:nnen pataljoonan marsseja tänä iltana ja verrata niitä Yorkiin palattuasi nostoväen parhaimpiinkin yrityksiin."

"Hyvä, hyvä, minun silmissäni, kersantti, siinä on sangen vähän eroa -- ei enempää kuin kahden sotaherran välillä. Minusta ne näyttävät ihan samanlaisilta -- molemmat ovat koreita, pyntättyjä ja töyhtöpäitä."

"Niin kyllä sinun arviosi mukaan herraseni", vastasi kersantti arvokkaasti, "mutta ehkäpä et tiedä, että kestää vuosia, ennenkuin oikea soturi oppii edes syömään."

"Sen pahempi hänelle. Nostoväki syö ihan alussakin, sillä olen kuullut, että retkillään he syövät, mitä hengestä irti saavat, vaikk'eivät tekisi mitään muuta."

"Niillä on omat tapansa, luulisin, kuten muillakin ihmisillä", huomautti Haukansilmä rakentaen rauhaa, joka hänen mielestään näytti järkkyvän sen kautta, että molemmat hellittämättä näyttivät tahtovan puolustaa omaa kutsumustaan, "ja kun ihminen saa Luojalta taipumuksensa, on turhaa käydä taistelemaan niitä vastaan. 55:s, kersantti, on syönnissäkin ymmärtäväinen rykmentti, sen voin vakuuttaa seurusteltuani niin kauan sen kanssa, vaikka uskallan sanoa, että nostoväki siinäkin suhteessa jättää paljonkin toivomisen varaa."

"Eno", sanoi Mabel, "jos olet jo syönyt, pyydän minä sinua toverikseni uudestaan valleille. Emme kumpikaan ole puoliksikaan nähneet Suuren Järven salaisuuksia ja tuntuisi hieman omituiselta, jos nuori nainen kuljeksisi ihan yksin ensimmäisenä päivänä saapumisensa jälkeen."

Cap ymmärsi hyvin Mabelin ajatuksenjuoksun ja ollen pohjaltaan kaikesta huolimatta lankonsa hyvä ystävä, hän mielellään jätti väittelyn sikseen, kunnes he olisivat pitempään olleet yhdessä, eikä tällainen kiista koskaan loukannut häntä, niin itsepäinen ja mahtipontinen kuin hän olikin. Ystävällisesti hän siis seurasi sisarensa tytärtä jättäen kersantin ja hänen ystävänsä, Haukansilmän, kahden. Niin pian kuin hänen vastustajansa oli poistunut, kersantti, joka ei oikein hyvin ymmärtänyt tyttärensä arkatuntoisuutta, kääntyi toveriinsa kasvoillaan voitonvarma hymy ja sanoi:

"Armeija, Haukansilmä, ei ole koskaan ennen saanut oikeutta sen kautta, että joku olisi pitänyt sen puolta, ja vaikka vaatimattomuus on hyve, käyttäköön mies sitten punaista tai valkeata nuttua tai ommelkoon merkkinsä paitansa hihoihin, kuten tässä tapauksessa, en kuitenkaan salli, että sen hyvä maine joutuisi huonoon huutoon pahojen sanojen vuoksi. No, ystäväni", sanoi hän tarttuen Haukansilmän käteen ja puristaen sitä sydämellisesti, "mitäs pidät tytöstä?"

"Teillä on syytä olla hänestä ylpeä, kersantti. Minä olen nähnyt monta hänen sukupuolestaan ja moni on ollut kaunis ja suurta sukua, mutta en milloinkaan ennen ole nähnyt, että kohtalo yhdelle olisi niin runsaasti tuhlannut erilaisia lahjoja."

"Ja minä voin sanoa sinulle, Haukansilmä, että mieltymys on molemminpuolinen. Hän kertoi minulle viime yönä paljon sinun rohkeudestasi, kylmäverisyydestäsi ja kohteliaisuudestasi -- erittäinkin viimeksimainitusta, sillä kohteliaisuus, ystäväni, naisten mielestä on miehen paras avu -- ensimmäinen vaikutelma tyydyttää siis molempia. Harjaa takkisi ja pane hieman enemmän huomiota ulkomuotoosi, Haukansilmä, ja sinä voitat tytön sydämen ja käden."

"Ei, ei, kersantti; minä en ole unohtanut mitään, mitä olette minulle puhunut, enkä katso maksavan vaivaa koettaa tekeytyä hänen silmissään puoliksikaan niin rakastettavaksi kuin hän on minun. Puhdistin ja kiilloitin hirvenkaatajani tänä aamuna auringon noustessa eikä lepo mielestäni koskaan ole tuntunut paremmalta kuin tällä hetkellä."

"Se on sopusoinnussa sinun metsämiesajatustesi kanssa, Haukansilmä. Ampuma-aseen tuleekin kiiltää ja välkkää auringossa. Ruosteinen pyssyn piippu ei koskaan ole kaunis."

"Lord Howe ei siitä välittänyt ja häntä pidettiin kuitenkin hyvänä soturina."

"Se on totta. Hänen lordi-arvonsa on ruostuttanut kaikki hänen armeijansa pyssyt, ja mitä hyvää siitä on ollut? Hänen arvomerkkinsä ovat Albanian englantilaisessa kirkossa! Ei, ei arvoisa ystävä; soturin tulee olla soturi eikä hän saa koskaan hävetä kantaa niitä vertauskuvia, jotka hänen elämäntyönsä on hänelle hankkinut. Keskustelitko sinä paljon Mabelin kanssa veneessä tullessanne?"

"Siihen ei ollut paljon tilaisuutta, kersantti, ja sitäpaitsi huomasin mielipiteeni monessa suhteessa niin paljon arvottomammiksi kuin hänen, että tuskin uskalsin mennä omaa alaani etemmä."

"Siinä olet, ystäväni, osaksi oikeassa, osaksi väärässä. Naiset pitävät lörpöttelystä ja kuulevat mielellään, että heidät otetaan huomioon. Tiedäthän, etten minä ole turhan puhuja, mutta oli kuitenkin aika, jolloin Mabelin äiti ei ajatellut minusta sen pahempaa, vaikkakin joskus siinä suhteessa unohdinkin miehekkyyteni. On kyllä totta, että silloin olin kaksikymmentäkaksi vuotta nuorempi kuin nyt, ja sen sijaan, että nyt olen rykmentin vanhin kersantti, olin silloin nuorin. Arvokkuus on hyvä ja hyödyllinen ominaisuus eikä kukaan tule mieheksi ilman sitä; mutta jos haluat päästä hyviin väleihin naisten kanssa, on välttämätöntä tehdä vähän poikkeuksia säännöstä."

"Turha vaiva, kersantti, luulen, ettei se minulle koskaan onnistu."

"Miksi sinä keksit kaikenlaisia verukkeita, vaikka minä luulin, että me tässä asiassa olimme yksimieliset?"

"Me olisimme yksimieliset, jos Mabel olisi sellainen kuin te sanoitte ja jos tyttö huolisi raa'asta metsästäjistä ja oppaasta, ja jos minä voisin luopua kiertelevästä elämästäni ja tottua ajattelemaan itseäni perheeni isänä. Mutta nähtyäni tytön, minun täytyy tunnustaa, että minussa on syntynyt pahoja epäilyksiä."

"Kuinka niin?" keskeytti kersantti terävästi, "enkö minä ollut ymmärtävinäni, että olit mieltynyt tyttöön? ja onko Mabel sellainen neitonen, joka pettää kaikki toiveet?"

"Oi, ei suinkaan, kersantti, Mabel, vaan minä itse epäilen itseäni. Mutta minä olen vain oppimaton metsänkävijä kaikesta huolimatta, enkä itse asiassa ehkä ole niin hyvä kuin itse pidän ja ehkä tekin luulette."

"Jos sinä epäilet omaa arvosteluasi, niin pyydän, ettet epäile minun. Enkö minä ole tottunut arvostelemaan ihmisen luonnetta? ja enkö usein ole osunut oikeaan? Kysy majuri Duncanilta, herraseni, jos tarvitset tässä suhteessa lisätodistuksia."

"Mutta, kersantti, me olemme olleet kauan ystäviä, olemme otelleet rinnan enemmässä kuin tusinassa taistelussa, jolloin olemme tehneet toisillemme monia palveluksia. Kun näin on asia, tehdään helposti toisen ansiot liian suuriksi, ja kovin pelkään, ettei tytär anna taitamattomalle metsästäjälle yhtä suurta arvoa kuin hänen isänsä."

"Turhaa, turhaa, Haukansilmä; et tunne itseäsi, poika, ja siksi pyydän luottamaan täydellisesti minun arvosteluuni. Ensiksikin sinulla on kokemusta; ja kun kaikki tytöt vaativat sitä, ei mikään viisas neitonen voi sitä halveksia. Sitten sinä et ole mikään narri, joka olisi liittynyt armeijaan vain pöyhkeilläkseen sen kunnolla, vaan mies, joka on tehnyt lukemattomia palveluksia ja koko olemus ja ilmeet todistavat miehuutta ja kuntoa. Uskallan sanoa, että olet ottanut osaa kolmeen-, neljäänkymmeneen taisteluun suorittaen taistelut ja vakoilut, kuten mies."

"Vaikkapa niin, kersantti, vaikkapa niin, mutta mitä se hyödyttää, kun tahtoo voittaa hyvän, helläsydämisen puolison?"

"Siitä riippuu kaikki. Taistelukokemus on yhtä arvokas rakkaudessa kuin sodassa. Sitäpaitsi sinä olet niin rehellinen ja uskollinen, kuin kuningas -- Jumala häntä siunatkoon -- ikinä voi toivoa."

"Saattaa olla niinkin; mutta minä pelkään olevani liian raaka, liian vanha ja liian villinnäköinen miellyttääkseni sellaista nuorta, suloista tyttöä kuin Mabel, joka ei ole tottunut meidän erämaamme tapoihin ja joka luonnollisesti katsoo linnaelämän soveltuvan paremmin hänen taipumuksillensa."

"Siinä on taas uusia epäilyksiä, ystäväni, ja ihmettelen, etten ennen ole niitä huomannut."

"Koskaan en ole tuntenut arvottomuuttani, ennenkuin sain Mabelin nähdä. Olen kulkenut monen kanssa ja olen johtanut monta tyttöä metsän läpi, nähnyt heidän viehätyskykynsä ja iloisuutensa, mutta ne tuntuivat olevan niin paljon alempana minua, etten ajatellut heitä muuna kuin heikkoina astioina, joita tulee puolustaa ja suojella. Asia on nyt vallan toinen. Mabel on niin erikoinen, että tunnen raskaan kuorman hartioillani huomatessani välillämme olevan suuren eron. Toivon, kersantti, että olisin kymmenen vuotta nuorempi, kauniimpi ja kaikin puolin miellyttävämpi voidakseni kelvata nuorelle kauniille tytölle."

"Rohkeutta vain kelpo ystäväni, ja luota, että isä tuntee naisten taipumukset. Mabel rakastaa jo sinua puoliksi ja parin viikon saaristoretki, kohtelias käyttäytyminen itsestään vaikuttaa toisen puolen. Mabel melkein sanoi sen minulle viime yönä."

"Voisiko se olla mahdollista, kersantti?" sanoi opas, ja hänen nöyrä, vaatimaton luonteensa tuntui ihmeellisesti kutistuvan hänen kuunnellessaan itseään kuvattavan niin rakastettavin värein. "Voisiko se olla totta? Minähän olen vain köyhä metsästäjä ja minusta Mabel erinomaisesti soveltuu jonkun upseerin rouvaksi. Luuletteko, että tyttö suostuisi luopumaan rakkaista tottumuksistansa ja taipuisi elämään vaatimattoman oppaan kanssa täällä metsissä? Eiköhän hän lopuksi kuitenkin toivoisi takaisin entistä elämäänsä ja parempaa miestä?"

"Parempaa miestä, Haukansilmä, on vaikea löytää", vastasi isä. "Kaupunkilaistavat unohtuvat pian metsien vapaudessa ja Mabel on kyllin rohkea elääkseen rajaseuduissa. En ole suunnitellut tätä avioliittoa tarkasti ajattelematta kaikkia seikkoja, kuten kenraali ajattelee ennen taistelua. Ensin ajattelin johtaa sinut säännölliseen sotaväkeen, että voisit täyttää minun paikkani, kun minä ennemmin tai myöhemmin siirryn pois, mutta sittemmin minä ajattelin, että sinä et mielelläsi suostuisi siihen. Sitäpaitsi, vaikka sanan mukaan et olekaan soturi, olet sinä kuitenkin soturi mitä parhaimmassa merkityksessä, ja tiedän, että kaikilla upseereilla on mitä parhaimmat ajatukset sinusta. Niin kauan kuin minä elän, Mabel voi asua luonani ja sinulla on aina koti, kun palaat retkiltäsi."

"Se ajatus olisi äärettömän ihana, kersantti, jos vain tyttö voisi siihen mielellään suostua. Mutta siinäpä se on! Ei tunnu uskottavalta, että minunlaiseni mies voisi miellyttää hänen suloisia silmiänsä. Jos minä olisin nuorempi ja sievempi, kuten esimerkiksi Jasper Western, silloin voisi olla -- varmasti olisi jotakin toivoa."

"Jasper Vesikoira ja kaikki linnan nuorukaiset yhteensä!" vastasi kersantti näppiä lyöden. "Vaikka sinä todellisuudessa et olekaan nuorempi, _näytät_ sinä nuoremmalta ja kauniimmalta kuin _Lokin_ kapteeni --"

"Mitä?" sanoi Haukansilmä katsoen epäilevin ilmein toista aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.

"Minä sanon, että vaikka et päiviltäsi ja vuosiltasi olekaan nuorempi, sinä näytät voimakkaammalta ja terävämmältä kuin Jasper ja kaikki muut. Ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua sinusta on enemmän jäljellä kuin niistä kaikista yhteensä. Hyvä omatunto voi säilyttää sinun muotosi poikamaisempana koko elämäsi ajan."

"Jasperilla on yhtä puhdas omatunto kuin kellään tuntemallani nuorukaisella, kersantti, häntä voi verrata kehen nuorukaiseen hyvänsä näissä siirtomaissa."

"Sitäpaitsi, sinä olet minun ystäväni", -- puristaen toisen kättä -- "minun koeteltu, uskollinen ystäväni."

"Kyllä, me olemme olleet ystäviä enemmän kuin kaksikymmentä vuotta -- ennenkuin Mabel oli syntynytkään."

"Se on totta. Ennenkuin Mabel oli syntynyt, me olimme koeteltuja ystäviä; ja tyttöharakka ei koskaan unelmoinekaan kieltäytyä menemästä naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen isänsä ystävä, ennenkuin hän oli syntynytkään."

"Emme tiedä, kersantti, emme tiedä. Rakkaus ei lakia lue. Nuoret vaativat nuoria toverikseen ja vanhat vanhoja."

"Ei vaimoksi, Haukansilmä. En ole ikinä tavannut vanhaa miestä, joka ei tahtoisi saada nuorta vaimoa. Sitäpaitsi kaikki linnan upseerit pitävät arvossa ja kunnioittavat sinua, kuten olen jo sanonut, ja luonnollisesti häntä miellyttää mies, josta kaikki pitävät."

"Toivon, ettei minulla ole muita vihollisia kuin mingot", vastasi opas vakavasti pyyhkäisten vaatimattomasti hiuksia otsaltaan. "Olen _koettanut_ aina tehdä oikein ja se tekee ystäviä, vaikka siinä joskus erehtyykin."

"Ja sinut saa aina nähdä hyvässä seurassa, sillä itse vanha Duncan Lundilainen näkee sinut mielellään luonaan ja sinä vietät tuntikausia hänen seurassaan. Kaikista oppaista hän luottaa enimmän sinuun."

"Totta kyllä, ja vielä suuremmatkin herrat ovat marssineet päiväkausia rinnallani ja keskustelleet, kuten toverit ainakin kanssani. Mutta, kersantti, heidän seuransa ei ole voinut tehdä minua ylpeäksi, sillä tiedänhän, että metsät usein asettavat miehensä sellaiseen asemaan, johon hän ei muuten olisi kelvollinen."

"Ja sinä olet opetellut parhaaksi pyssymieheksi, mikä milloinkaan on pyssyä käsitellyt näillä main."

"Jos Mabel arvostelisi miestä sen mukaan, ei suinkaan minulla silloin olisi syytä pelätä. Mutta joskus minä luulen, kersantti, että se on yhtä paljon Hirvenkaatajani ansio kuin minun omani. Se on ihmeellinen ase ja olisi yhtä hyvä kenen muun kädessä hyvänsä."

"Siinäkin ilmenee sinun vaatimaton käsityksesi itsestäsi, Haukansilmä, mutta minä olen nähnyt liian monen laskevan vikaan samalla aseella ja sinun taas onnistuvan muillakin niin hyvin, etten voi olla kanssasi samaa mieltä. Meidän täytyy jonakin päivänä järjestää ampumakilpailu, jolloin voit näyttää taitoasi, ja Mabel saa oikean käsityksen sinun todellisesta luonteestasi."

"Olisiko se rehellistä peliä, kersantti? Jokainen tietää että Hirvenkaataja harvoin erehtyy, ja jos me sillä tavalla kävisimme kokeilemaan, tietää jokainen jo etukäteen, mikä on tulos."

"Turhaa, turhaa, mies. Minusta näyttää, että minun täytyy tämän verran tehdä sinun hyväksesi. Sillä se, joka aina on haistellut taistelun ruudin savua, pitää sinua hienotunteisimpana kosijana, mitä milloinkaan on kohdannut. Huomaa: tyttö saa antaa palkinnon, ja hän varmasti ihailee miehuutta yhtä suuresti kuin hänen äitinsä ennen."

Tässä kersantti nousi ja lähti suorittamaan loputtomia velvollisuuksiansa lausumatta mitään anteeksipyyntöä -- jättäen oppaan miettimään, mitä hän viime sanoillansa tarkoitti.

Lukija lienee juuri kerrotusta keskustelusta saanut selville yhden kersantti Dunhamin suunnitelmista saada tyttärensä jäämään tänne rajaseudulle. Vaikka hänen mielestään luonnollisesti oli haihtunut se sydämellinen hellyys, jolla hän oli lastansa kohdellut parina ensimmäisenä vuotena leskenä ollessaan, rakasti hän kuitenkin häntä ainoana kalleutenaan. Kun hän itse oli tottunut tottelemaan yhtä hyvin kuin käskemäänkin kyselemättä itseltään tai muilta virkakirjelmien oikeutusta, hän ehkä oli liian varma, että hänen tyttärensä heti ottaisi hänen valitsemansa miehen eikä hän katsonut olevan syytä ottaa lukuun tytön omia toivomuksia eikä vaatimuksia. Tosiasia olikin, että harvat tunsivat Haukansilmää lähemmin salaisesti ajattelematta, että hän oli aivan erikoinen ihminen. Aina sama -- vaatimaton, uskollinen, peloton ja viisas, ensimmäinen kaikissa rohkeissa yrityksissä, ja yleisen mielipiteen mukaan hänen ei koskaan tarvinnut punastua, jos hänen tekojansa arvosteltiin ja siksi ei kukaan voinut kauan seurustella hänen kanssaan tuntematta rajatonta luottamusta ja kunnioitusta, joka ei ollut ollenkaan riippuvainen hänen vaatimattomasta asemastaan elämässä. Hänellä oli mitä omituisimpia arveluja miehestä, joka sai kunniamerkkejä ilman huomattavia persoonallisia ansioita eikä hän antanut niille mitään arvoa. Tottumuksesta hän kohteli ylempiänsä kunnioituksella, mutta usein hän oli voinut korjata heidän vikojansa ja huomauttaa heidän erehdyksiänsä niin rohkeasti ja pelkäämättä, että se todisti hänen terävää arvostelukykyänsä, jota ei väärä kasvatus ollut himmentänyt, lyhyesti: epäilykset miehen kyvystä voida erottaa paha hyvästä ilman kasvatuksen apua, joutuivat häpeään, kun tutustui tämän erikoisen erämaan lapsen luonteeseen. Eläen suurimman osan ajastaan metsissä hänen tunteensa säilyttivät luonnon ja metsän tuoreuden eikä viisastelijakaan olisi voinut tarkemmin erottaa oikeata väärästä. Kuitenkaan hänkään ei ollut ennakkoluulojansa vailla, jotka -- vaikkakin harvat -- olivat häneen syvälle syöpyneet ja muodostaen osan hänen luonteestaan, antoivat sille värin ja yksilöllisen leiman. Huomattavin Haukansilmän siveyskäsitteistä oli hänen erehtymätön oikeudentuntonsa. Tämä ylevä ominaisuus -- jota ilman yksikään mies ei tule todella suureksi, eikä sen omattuaan voi jäädä kunnioitusta vaille -- vaikutti huomaamatta voimakkaasti kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, sillä tavallinen, tarkoitukseton lörpöttely leirissä muuttui säädylliseksi hänen tullessaan, koska sellainen näytti loukkaavan hänen tunteitaan, yksinpä kielikin muuttui hiotummaksi hänen esimerkkinsä kautta. Kuten odottaa sopii sellaiselta mieheltä -- oli hänen uskollisuutensa horjumaton kuin kallio -- petos oli julistettu mahdottomien asioitten joukkoon, ja kun hän harvoin pakeni vihollistansa, ei koskaan tiedetty hänen minkäänlaisissa olosuhteissa hylänneen ystäväänsä hädässä. Tällainen luonne ilmeisesti saarnasi kaikille: mitta mitasta. Hänen toverinsa ja seuralaisensa -- niin monenlaisia kuin lienevät olleetkin -- omasivat yleensä tavallista korkeammat ajatukset siveellisistä velvollisuuksista, sillä hänellä näytti olevan vaistomainen kyky, joka johti häntä valitsemaan ystävikseen sellaiset, joiden luonne näytti parhaiten ansaitsevan hänen ystävyytensä. Lyhyesti, Haukansilmä oli oikean, puhdassydämisen miehen perikuva, kuten eräs, joka oli hänen elämäänsä lähemmin tutustunut, lausui. Vaikka hän ei ollut kokenut uskottomuutta eikä kunnianhimo häntä kiusannut, hän ymmärsi kuitenkin ihmisvoiman rajallisuuden ja Kaikkivaltiaan suuruuden, joka määrää ihmiskohtalot niin erämaissa kuin kaupungeissakin.

Sellainen oli se mies, jonka kersantti Dunham oli valinnut tyttärelleen. Tätä vaalia tehdessään hän ei ollut ajatellut niin paljoa tyttärensä loistavaa asemaa kuin omaa mielihaluansa, eikä kukaan tuntenut Haukansilmää yhtä hyvin kuin hän ja omassa mielessään hän oli tottunut antamaan mitä suurimman arvon tämän hyveille. Että tytär voisi keksiä joitakin järjellisiä syitä avioliittoansa vastaan, sitä tämä vanha soturi ei voinut ymmärtää. Hän tunsi vain hämärästi päiviensä kallistuvan iltaan ja unelmoi saavansa viettää iltahetkensä jälkeläistensä parissa, jotka olisivat hänelle rakkaat molempien vanhempiensa vuoksi. Ensiksi hän oli esittänyt suunnitelmansa ystävälleen, joka oli kohteliaasti häntä kuunnellut, mutta joka -- se kersantille alkoi vähitellen selvitä -- suuresti epäili tulevaisuutta, etupäässä sen vuoksi, että hänen ajatuksensa hänestä itsestään olivat niin pienet.

X LUKU.

"En häntä rakasta, vaikk' kosin puolestaan. Ärtyinen se poika on, vaikk' puheensa on huoleton, en huoli sanoistaan."

Viikko kului tavallisessa linnan hälinässä. Mabel tottui vähitellen asemaansa, joka aluksi oli tuntunut ei vain uudelta, vaan myöskin ikävältä. Upseerit ja miehet vähitellen tottuivat ajattelemaan, että heillä oli lähettyvillään nuori, kukoistava tyttö, jonka koko olennossa ja esiintymisessä ilmeni sellainen ylimyksellinen arvokkuus ja samalla vaatimattomuus, että hänen kasvattajansa joutui mitä edullisimpaan valoon. Heidän huonosti salattu ihailunsa kiusasi häntä vähemmän, kun hän kokemattomuudessaan ajatteli, että heidän kunniatervehdyksensä tarkoitti hänen isäänsä, vaikka ilmeisesti hänen koruton, reipas esiintymisensä viehätti heitä enemmän kuin kersantin arvokas totisuus.

Tässä metsäisessä seurapiirissä ja tällaisten olosuhteitten vallitessa seuran jäsenet pian tutustuivat toisiinsa. Viikon oleskelu Oswegon rannalla oli ehtinyt saada Mabelin selvittämään itselleen, ketä hänen tulisi lähentyä ja kenen seuraa karttaa. Se tavallaan puolueeton asema, joka hänen isällään oli, koska hän ei kuulunut upseereihin, vaikka olikin paljon enemmän kuin tavallinen soturi, piti häntä erossa kummankin suuren puolen sotilaallisesta elämästä ja vähensi niiden lukua, joihin hänen teki mielensä tutustua tehden samalla valitsemisvelvollisuuden suhteellisen helpoksi. Pian hän myöskin vaivatta sai selville, että harvat saivat oikeuden saapua komendantin pöytään ja että tämä mieluummin näki hyvin kehittyneen vartalon ja kauniit, viehättävät kasvot kuin ahavoituneita ja parroittuneita pyssymiehiä, ja parin kolmen päivän kuluttua hänellä oli ihailijoita myöskin herrojen puolella. Erittäinkin majoitusmestari, keski-ikäinen soturi, joka jo enemmän kuin kerran oli nauttinut avioliiton siunausta ja oli nyt leski, koetti yhä enemmän ja enemmän lähestyä kersanttia, varsinkin, kun heidän tehtävänsä usein veivät heitä yhteen; ja nuorimmat hänen pöytätovereistaan julistivat, että tämä komea järjestyksen mies, joka oli Skotlannista kotoisin ja nimellään Muir, kävi nyt lakkaamatta vierailulla alipäällikkönsä luona. Nauru ja pila joskus lievittivät heidän arvosteluansa "kersantin tyttärestä", ja "Mabel Dunhamin" illalliset olivat niin haluttuja, etteivät vänrikit ja luutnantit suinkaan niitä halveksineet.

Eräänä iltana viikon lopulla nimenhuudon jälkeen kutsutti Duncan of Lundie kersantti Dunhamin luokseen keskustelemaan eräästä asiasta, joka ilmeisesti vaati tällaista salaperäisyyttä. Tämä vanha veteraani asui liikkuvassa parakissa, joka oli asetettu väkipyörille ja jota saatettiin siirtää, mihin hän milloinkin suvaitsi pysähtyä. Tällä kertaa hän oli asettunut melkein keskelle, ja täällä hänen alipäällikkönsä tapasi hänet noudattaessaan viivyttelemättä päällikkönsä kutsua. Itse asiassa ero päällystön ja miehistön asuntojen välillä oli sangen pieni, vaikkakin edellisten huoneet olivat hieman suurempia.

"Astukaa sisään, kersantti, astukaa sisään, hyvä ystäväni", sanoi vanha Lundie sydämellisesti, kun hänen vieraansa pysähtyi kunnioittavan välimatkan päähän tämän puoliksi kirjastona ja makuusuojana käytetyn huoneen ovelle, "astukaa sisään ja istukaa tähän tuolille. Olen pyytänyt teidät luokseni keskustellakseni kanssanne tänä iltana jostakin muusta kuin palvelusvuoroista ja maksuluetteloista. Siitä on monia vuosia, kun olen ollut teidän toverinne, ja 'olosuhteet' asettavat jotakin majurin ja hänen päivystäjänsä skotlantilaisen ja amerikkalaisen välille. Istukaa, veikko, ja olkaa kuin kotonanne. On ollut ihana päivä, kersantti."