Part 10

"Tämä pieni vesilätäkkö valtamereltä! Hulluutta, Magneetti; suoraa järjettömyyttä on, että tyttö, jonka suvussa on ollut oikeita merimiehiä, puhuu noin. Mitä kehumisen arvoista siinä on ja mikä osoittaa, että se on meri?"

"Mikäkö? Näkee vain vettä -- vettä -- vettä -- ei mitään muuta kuin vettä niin kauaksi kuin silmä kantaa."

"Ja eikö ole vain vettä -- vettä -- vettä -- eikä mitään muuta kuin vettä penikulmittani näissä joi'ssa, joita nyt olemme kulkeneet ihan -- niin kauaksi kuin silmä kantaa -- summakaupalla?"

"Onpa kyllä, eno; mutta joi'lla on rantavallit ja puut kahden puolen ja ne ovat ahtaita."

"Ja eikö tämä, jolla seisomme, ole rantavalli? Eivätkö nuo soturit sano tätä rantavalliksi? Eikö tuolla kasva tuhansia puita? Ja eikö kaksikymmentä penikulmaa ole kyllin ahdas liikkuma-ala? Kuka ihme on kuullut puhuttavan valtameren valleista, ellei ajatella vedenalaisia valleja?"

"Mutta, eno, emme kuitenkaan voi nähdä tämän ulapan yli, kuten näemme yli joen."

"Nyt menit pussiin, Magneetti. Eivätkö Amazon, Orinoco ja La Plata ole jokia? ja voitko sinä nähdä niiden yli? Kuulkaas, Haukansilmä, minä suuresti epäilen, onko tämä vesipoukama tässä edes järvi, minusta se on ihan kuin joki. Ette tunne erittäin tarkoin maantiedettä näissä metsissä -- se minun täytyy todeta."

"Nyt _te_ olette pussissa, herra Cap. Täällä on joki, kelpo joki onkin -- täällä ovat molemmat. Tämä tässä edessänne on vanha Ontario, ja vaikka eivät lahjani viittaakaan vesille, uskallan väittää, että tätä parempia järviä on harvassa."

"Ja, eno, jos me seisoisimme Rockawayn niemellä, mitä muuta saisimme nähdä, ellemme samaa kuin nytkin katselemme? Siellä on ranta toisella puolella, tai valli, ja puita myöskin, kuten täälläkin."

"Sitä pahuutta, Magneetti! Te nuoret tytöt voitte itsepäisyydessänne hyvällä omallatunnolla väittää mustan valkeaksi. Ensiksikin valtamerellä on rannat, mutta ei valleja, ellemme ajattele Suuria Valleja -- kuten olen sanonut -- joita ei maalle näy. Etkä suinkaan voine väittää, etteivät nämä vallit näkyisi maalle tai olisivat vedenalaisia."

Kun Mabel ei helposti voinut kumota tätä kerskuvaa lausuntoa, Cap sai pitää ajatuksensa ja iloita, että oli voittajana selviytynyt väittelystä, ja hän jatkoi:

"Ja niitä rannikkoja ei voi verrata näihin. Meren rannalla on taloja, kaupunkeja, kyliä ja muutamissa maailman osissa luostareja ja linnoja ja majakoita -- ai, ai, majakoita -- huomatkaa erittäinkin ne. Ei, ei, Haukansilmä, en ole kuullut puhuttavan merestä, jonka rannalla ei olisi majakoita. Mutta mitä täällä on, ei edes merkkitulia!"

"Täällä on, mikä on vieläkin parempi, vielä paljoa parempi -- metsä ja uljaat puut, jotka muodostavat Jumalan temppelin."

"Voinee olla hyvä, että järveä ympäröi metsä, mutta mitä hyödyttäisi valtameri, jos sen rannoilla olisi vain metsää? Laivoja ei tarvittaisi, jos rakennusaineita voitaisiin kuljettaa lautoissa ja se tekisi liikenteestä lopun. Mutta mitä olisi maailma ilman yhdysliikettä? Minä ajattelen aivan samoin kuin suuret viisaustieteilijät, että ihmisen korkein nero ilmenee liikenteessä. -- Magneetti, minua hämmästyttää, että sinusta tuo vesi näyttää merivedeltä! Uskallanpa vielä väittää, ettei teidän järvessänne ole edes sellaisia eläimiä, joita valaiksi kutsutaan."

"En ole koskaan kuullut niistä puhuttavan, sen tunnustan, mutta minä en voi tietää kaikkia eläimiä, mitä vedessä asuu, paitsi niitä kaloja, jotka elävät joi'ssa ja puroissa."

"Ei tuurakaloja eikä merisikoja -- puhumattakaan kirotuista haikaloista?"

"En uskalla väittää, että siellä olisi yhtään niistä. Minun tietoni eivät ulotu niin pitkälle, herra Cap."

"Ei sillejä, ei myrskylintuja, ei lentokaloja?" tiedusteli Cap katsellen tiukasti opasta silmiin huomatakseen, kuinka pitkälle voisi mennä. "Ei edes sellaista kalaa, joka voisi lentää, eikö?"

"Lentävä kala! Herra Cap, herra Cap, älkää hullutelko, me olemme metsien asukkaita, emmekä tunne kaikkia luonnon oikkuja, mitä ihmeitä se on suvainnut keksiä. Tiedän kyllä, että orava voi lentää --"

"Orava lentää! Mitä hittoa, herra Haukansilmä. Luuletteko, että teillä tässä nyt on poikanen ensimmäisellä retkellään?"

"En tunne teidän retkiänne, herra Cap, vaikka otaksun, että olette kulkenut paljon, mutta kerron siitä, mitä metsän luonto on minulle opettanut, vaikka kuulija onkin mies."

"Ja tahdotteko saada minut ymmärtämään, että orava lentää?"

"Jos tahdotte oppia ymmärtämään Jumalan ihmeitä, herra Cap, saatte uskoa sen ja paljon muuta samanlaista, sillä saatte olla ihan varma, että se on tosi."

"Entäs te, Haukansilmä", sanoi Mabel katsellen niin suloisesti opasta silmiin, että tämä sydämensä pohjasta olisi antanut anteeksi, vaikka hän olisi sanonut mitä, "kuinka te, joka puhutte niin kunnioittavasti Luojan ihmeistä, kuitenkin voitte epäillä, että kala voisi lentää?"

"Enhän ole sitä sanonutkaan, en ole sanonutkaan ja jos herra Cap vakuuttaa sen todeksi -- niin uskomattomalta kuin se näyttääkin -- minä koetan uskoa sen. Jokaisen ihmisen velvollisuus on uskoa Jumalan ihmeihin, tuntukoon se kuinka vaikealta tahansa."

"Ja miksi minun kalallani ei voisi olla siipiä yhtä hyvin kuin teidän oravallannekin?" kysyi Cap loogillisemmin kuin hänen tapansa oli. "Että kala voi lentää, on yhtä totta kuin järjellistäkin."

"Ei, sitä on hirveän vaikea uskoa", väitti opas. "Näyttää ihan järjettömältä, että eläin olisi saanut siivet, joista sille ei ole mitään hyötyä."

"Ja otaksutteko te, että kalat, joilla on siivet, lentelevät vain veden alla?"

"En, siitä en voi sanoa yhtään mitään; mutta että kala voisi lentää ilmassa, tuntuu minusta vieläkin mahdottomammalta kuin se, että ne voisivat lentää omassa valtakunnassaan."

"Niin lyhytjärkistä, Magneetti. Kala lentää pois vedestä paetessaan vihollisiansa, ja siinä sinun ei tarvitse nähdä vain totuutta, vaan suurta viisauttakin."

"Sitten kai se täytyy uskoa", sanoi opas vaatimattomasti. "Kuinka pitkät ovat sen siivet?"

"Ehkeivät olekaan niin pitkät kuin kyyhkysellä, mutta hyväpä niinkin. Luulen, että niiden lento on samanlaista kuin teidän oravienne, herra Haukansilmä, ja siksi voimme sen asian jättää. Mutta mikä tuo esine on, joka on ankkuroituna tuolla mäen alla?"

"Se on Jasperin kutteri, eno", sanoi Mabel vilkkaasti, "ja kaunis alus se minun mielestäni onkin. Sen nimikin on Lokki."

"Hm, se voi ehkä kelvata järvillä, mutta ei muuten ole paljon arvoinen. Siinä on liikkumaton kokkapuu, mutta kuka hurja ennen olisi nähnyt kutterin, jossa olisi liikkumaton kokkapuu?"

"Mutta eiköhän se ole viisaasti rakennettu sellaista järveä varten kuin tämä, eno?"

"Ehkäpä. Minun täytyy muistaa, ettei tämä ole meri, vaikka se siltä näyttää."

"Ai, eno! Ontario _näyttää_ sittenkin mereltä?"

"Tarkoitan sinun ja Haukansilmän silmissä, ei vähintäkään minun. Te saatte viedä minut mitä pimeimpänä yönä pienimmällä kanotilla keskelle tätä vesilätäkköä, ja minä sanon teille, että vaaratta osaan rannalle. Sen huomaisi _Dorothy_" -- hänen laivansa nimi -- "yhtä helposti kuin minä itsekin. Enpä usko, että prikinkään tarvitsisi tehdä enempää kuin pari kierrosta huomatakseen eron Ontarion ja vanhan Atlantin välillä. Kerran me laskimme sillä muutamaan Etelä-Amerikan suurimpaan lahteen ja se käyttäytyi kuin tolvana kirkossa. Ja Jasper käyttää tuota venettä? Minun täytyy saada tehdä pieni retki sillä pojan kanssa, ennenkuin minä jätän teidät, jos ei muun niin sen nimen vuoksi. En koskaan tahtoisi sanoa, että olen nähnyt tämän lätäkön koettamatta sen tapoja."

"Hyvä, hyvä, sitä teidän ei tarvitse kauan odottaa" vastasi Haukansilmä, "sillä kersantti on juuri lähdössä pienen joukkueen kanssa Tuhatsaaristoon vahdin muuttoon ja, kuten olen kuullut, Mabel saa seurata mukana. Tehän voitte liittyä joukkoon."

"Onko se totta, Magneetti?"

"Niinpä luulen", vastasi tyttö ja hänen toverinsa huomasivat, miten äkillinen puna lehahti hänen kasvoilleen, "sillä minä olen saanut puhella niin vähän rakkaan isäni kanssa, etten ole oikein tyytyväinen. Mutta tuollapa hän tuleekin, niin että saatte kysyä häneltä itseltään."

Huolimatta kersantti Dunhamin vaatimattomasta asemasta oli hänen käytöksessään ja koko olennossaan sellaista, joka ehdottomasti herätti kunnioitusta: pitkä, komea ryhti, varma, vakava esiintyminen ja ajatuksen täsmällisyys ja selvyys vaikutti myöskin Capiin, niin ettei hän -- niin saivarteleva viisastelija kuin olikin -- koskaan ottanut vapautta kohdella tätä vanhaa sotaurosta yhtä yliolkaisesti kuin muita ystäviänsä. Olihan usein huomattava, että yksin Duncan of Lundie, skotlantilainen loordi, joka oli ylipäällikkönä, pani enemmän arvoa kersantti Dunhamin sanoille kuin muun alipäällystön, sillä kokemus ja uskollinen palvelus hänen mielestään oli arvokkaampaa kuin raha ja korkea syntyperä. Kun kersantti ei ajatellutkaan kohota upseerin asemaan, oli hän tyytyväinen siihen, mitä oli saanut ja seurustellessaan niin paljon alemman upseeriston kanssa hän oli oppinut pitämään turhat pyyteet kaukana mielestään ja luonteensa sellaisessa kurissa, että harvat kykenivät vastustamaan sen vaikutusta. Kun ylimmät päälliköt kohtelivat häntä huomaavasti, kuten vanhaa toveria ainakin, eivät alemmat koskaan uskaltaneet vastustaa hänen mielipidettään, ja varsinkin monet kunniamerkit antoivat hänelle aivan erikoisen arvon. Ei ole siis ihme, että Mabelin huomautus lopetti kokonaan sen vaatimattoman keskustelun, jota juuri olemme kuvanneet, vaikkakin Haukansilmä oli ainoa rajaseutulainen -- kuten monesti olemme huomauttaneet -- joka kohteli kersanttia tutunomaisella toveruudella ja ystävyydellä.

"Hyvää huomenta, veli Cap", sanoi kersantti tervehtien sotilaallisesti, hitaasti ja arvokkaasti astellessaan vallille. "Minusta tuntuu, että aamuvelvollisuuteni ovat pakottaneet minut unohtamaan sinut ja Mabelin, mutta nyt meillä on pari tuntia ottaaksemme vahingon takaisin. Etkö, veli, ole ihastunut tyttöön, jota olemme niin kauan kaivanneet?"

"Mabel on ilmetty äitinsä kuva, kersantti, kuten olen aina sanonut, jonka muodossa on osa teidänkin olemustanne, vaikkakin ulkomuodosta ja käytöksestä huomaa, että myöskin Cap on sukua."

Mabel loi pikaisen katseen isänsä ankariin, totisiin kasvoihin joissa hän oli kuvitellut huomaavansa kaukaisten vanhempiensa hellän rakkauden, ja huomattuaan lihasten värähtelevän ulkonaisesta jäykkyydestä huolimatta hänen sydämensä vaati häntä heittäytymään hänen rinnoilleen ja päästämään valloilleen kauan pidättämänsä kyynelvirrat. Mutta isän ulkomuoto oli niin kylmä, jäykkä ja kaukainen, ettei hän olisi uskaltanut, vaikka he olisivat olleet kahden.

"Sinä olet tehnyt pitkän, vaivalloisen matkan minun vuokseni, veli, ja me koetamme tehdä olosi luonamme niin mukavaksi kuin suinkin."

"Kuulin, että olet saanut määräyksen, lanko, nostaa ankkurisi ja vaihtaa pesäsi toiseen, jossa sanovat olevan tuhannen saarta?"

"Haukansilmä, nyt sinä taas olet unohtanut."

"Ei, ei, kersantti, minä en ole mitään unohtanut, mutta en katsonut olevan mitään syytä peittää aikomustanne niin tarkasti teidän omalta lihaltanne ja vereltänne."

"Kaikista sotilassuunnitelmista on puhuttava niin vähän kuin suinkin", sanoi kersantti taputtaen opasta olalle ystävällisesti, mutta nuhtelevin ilmein. "Sinä olet oleskellut liian kauan ranskalaisten rintamalla, ettet ymmärtäisi vaitiolon arvoa. Mutta ei vaaraa; asia tulee kyllä pian tunnetuksi eikä paljoa hyödytä koettaa sitä enää salata. Meidän täytyy mennä vahdinvaihtoon eräälle asemalle tämän järven rannalle, vaikka en sano, että se on Tuhatsaarilla, ja minun on mentävä mukana. Joka tapauksessa Mabel saa tulla keittämään minun soppani. Toivon, veli, ettet halveksi soturin tarjousta viettää jonkun kuukauden meidän luonamme."

"Meidän olisi kai vietettävä se marssivalla jalalla. Minä en rakasta metsiä enkä soita."

"Me purjehdimme Lokilla. Koko homman pitäisi olla tuttua ja matkan pitäisi huvittaa sellaista, joka on tottunut liikkumaan vesillä."

"Suolaisilla vesillä -- totta kyllä -- mutta ei suolattomilla. Mutta ellei sinulla ole ketään, joka kuljettaa tuota kutterin tapaista, niin ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, että teemme pienen matkan, vaikkakin pidän ajan tuhlauksena purjehtia tällä vesilätäköllä."

"Jasper osaa erittäin taitavasti ohjata Lokkia emmekä siis tarvitse siinä suhteessa palvelustasi, vaikkakin iloitsemme seurastasi. Sinä et voi palata kotiisi, ennenkuin sinne lähetetään sotaväkeä eikä se tapahdu, ennenkuin minä tulen takaisin. -- No, Haukansilmä, tänään tapahtuu ensimmäistä kertaa, että ajetaan mingoja takaa, etkä sinä ole ensimmäisenä."

"Ollakseni teille rehellinen, kersantti", vastasi opas hieman kömpelösti samalla kuin voimakas puna kohosi hänen ahavoituneille kasvoilleen, "minusta tuntui, ettei minun pitäisi tänä aamuna lähteä mukaan. Ensiksikin hyvin tiedän, etteivät 55:nnen rykmentin soturit ole niitä poikia, jotka yllättävät irokeesit metsissä, eivätkä ne riiviöt odottaneet piiritystä, kun näkivät, että Jasper pääsi linnaan. Saahan mies sitäpaitsi hieman levätä kesän ankaran työn jälkeen joutumatta syytetyksi mielivaltaisuudesta. Sen lisäksi Suuri Käärme on heidän mukanaan, ja jos ne lurjukset ovat ollenkaan tavattavissa, saatte luottaa hänen vaistoonsa ja näköönsä -- edellinen voimakkaampi ja jälkimmäinen melkein, vaikk'ei ihan, yhtä terävä kuin minun. Hän rakastaa niitä kierteleviä konnia yhtä vähän kuin minäkin, ja siinä suhteessa voin vakuuttaa, että minun tunteeni mingoja kohtaan eivät ole paljoa raivokkaammat kuin delawarelaisen vaistot, joita kristityn taito on terästänyt. Ei, ei; ajattelin, että voisin jättää kunnian, jos siitä nyt kunniaa tulee, komentavalle, nuorelle luutnantille, joka -- ellei menetä päänahkaansa -- kerskuen kertoo siitä sankariretkestään ensi kirjeessään äidilleen. Ajattelin, että minäkin kerran elämässäni voisin näytellä laiskurin osaa."

"Eikä kenelläkään ole parempaa oikeutta, jos kerran pitkä, uskollinen palvelus oikeuttaa saamaan loman", vastasi kersantti kohteliaasti. "Mabel ei voi pitää pahana, että olet valinnut hänen seuransa mieluummin kuin villien takaa-ajon, ja uskallan sanoa, että hän on onnellinen saadessaan tarjota sulle paikan aamiaispöydässään, jos et vielä ole syönyt. Et saa kuitenkaan ajatella, tyttö, että Haukansilmä antaa villien hiiviskellä linnan ympärillä antamatta niiden tuntea hänen aseensa kantavuutta."

"Jos luulisin hänen niin tekevän, niin, vaikka en paljoa välitäkään juhlaparaadeista, heittäisin hirvenkaatajani olalleni ja jättäisin linnan, ennenkuin hänen kaunis otsansa ehtii rypistyä. Ei, ei; Mabel tuntee minua paremmin, vaikka tuttavuutemme onkin lyhyt eikä minun ole tarvinnut kaataa mingoja sen lyhyen marssin aikana, jonka suoritimme yhdessä metsän läpi."

"Tarvittaisiin paljon todistuksia, Haukansilmä, että minä oppisin ajattelemaan mitään pahaa teistä, ja kaikista vähimmän tässä suhteessa", vastasi Mabel punastuen korvia myöten, joka todisti enemmän kuin sanat hänen ajatustensa vilpittömyyden. "Sekä isä että tytär ovat teille elämästään kiitollisuuden velassa ja uskokaa minua: kumpikaan ei sitä unohda."

"Kiitän teitä, Mabel -- kiitän koko sydämestäni. Mutta minä en tahdo käyttää teidän viattomuuttanne hyväkseni, vaan vakuutan, etteivät mingot olisi taivuttaneet hiuskarvaakaan teidän päästänne, jos heidän olisi onnistunut saada teidät käsiinsä. Minun päänahkani ja Jasperin ja Capin -- niin, ja Käärmeenkin olisi luonnollisesti tarkastettu, mutta kersantin tyttären -- en todellakaan usko, että he olisivat taittaneet hiuskarvaakaan hänen päästään."

"Mutta kuinka minä voisin otaksua, että viholliset, jotka eivät säästä naisia eivätkä lapsia, olisivat antaneet minulle armoa paremmin kuin muille? Minä tunnen, Haukansilmä, että olen teille velkaa elämästäni."

"Minä sanon, ei, Mabel. Niillä ei olisi ollut sydäntä loukata teitä. Ei, ei; raivokkainkaan mingo-riiviö ei olisi voinut taittaa hiustakaan teidän päästänne. Niin pahoja kuin ne verenhimoiset peikot minun mielestäni ovatkin, eivät ne olisi kuitenkaan voineet ryhtyä niin pirulliseen tekoon. Ne olisivat pyytäneet, ei, pakottaneet teidät jonkun päällikkönsä vaimoksi ja siinä olisi ollut kärsimystä kylliksi nuorelle kristitylle naiselle, mutta sen pitemmälle eivät edes mingot olisi voineet mennä."

"Vaikkapa niinkin, olen kuitenkin päänahastani teille kiitollisuuden velassa", sanoi Mabel ottaen hänen kovan kätensä omiinsa niin reippaasti ja sydämellisesti, että se sanomattomasti ihastutti rehellistä opastajaa. "Minusta kuolema olisi ollut helppoa sen rinnalla, että olisin joutunut jonkun intiaanin vaimoksi."

"Se on hänen olemuksensa mukaista", huudahti Haukansilmä kääntyen vanhaan toveriinsa, ja kiitollinen ihastus loisti hänen rehellisten kasvojensa jokaisesta juonteesta, "eikä se voi muuksi muuttua. Olen sanonut Suurelle Käärmeelle, ettei kristinusko voi tehdä delawarelaisesta valkoista miestä yhtä vähän kuin huuto ja kirkuna voi muuttaa valkoihoista punanahaksi. Sellainen on nuoren, kristityistä vanhemmista syntyneen naisen luonne ja sitä on kunnioitettava ja puolustettava."

"Olet oikeassa, Haukansilmä; kuinka kauaksi Mabel Dunham kulkeneekin, häntä on aina puolustettava. Mutta nyt on aamiaisen aika: ja jos tahdot seurata minua, veli Cap, niin näytän sinulle, miten vaatimaton soturi elää näissä kaukaisissa rajaseuduissa."

IX LUKU.

"Maanpako-kumppanit ja ystävät, tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp' on loiston kiiltoa. Nää metsät eikö vapaammat vaarasta kuin viekas hovi?"

_Miten haluatte_.

Kersantti Dunham ei kerskunut turhia lausuessaan viime luvun lopussa kertomamme sanat. Huolimatta tämän raja-aseman kaukaisesta etäisyydestä näiden seutujen asukkaat voivat kattaa pöytänsä herkuilla, joita kuninkaat ja prinssit olisivat kadehtineet. Niinä aikoina, joista kerromme, vieläpä puolisen vuosisataa myöhemminkin nämä autiot seudut, joita sanotaan Länneksi tai "uusiksi maakunniksi", olivat jokseenkin asumattomia kukoistaen täynnä luonnonrikkauksia ja -tuotteita, joita tämä ilmanala niin runsaasti kehittää sekä ihmisten että eläinten tarpeiksi. Ne vähälukuiset intiaanit, jotka kiertelivät näissä metsissä, eivät voineet sanottavasti vähentää riistan paljoutta, eivätkä ne harvat metsästäjät ja suojelusjoukot, joita sinne tänne oli vaatimattomiin linnoihin sijoitettu, voineet tällä äärettömällä alueella saada aikaan enempää kuin mehiläiset apilaskentällä tai kolibrit kukkatarhoissa.

Sitä perimätietoa, joka on kertonut siitä eläinten, lintujen ja kalojen paljoudesta, joita eli näissä metsissä ja suurissa järvissä ja joka on herättänyt meissä niin suurta ihmettelyä, tukevat siellä mukana-eläneitten miesten kertomukset. Ja nähtyämme omin silmin monia näistä ihmeistä voimme vakuuttaa ne tosiksi. Oswego sijaitsi juuri parhaalla paikalla täyttääkseen suurimmankin elostelijan ruokasäiliön häntä tyydyttävällä tavalla. Kalastajan tarvitsi vain heittää pyydyksensä jokeen, ja hän sai nostaa mielensä mukaan kuhia ja ahvenia tai muita veden asukkaita, joita uiskenteli näissä vesissä yhtä runsaasti kuin tiedetään surisevia hyönteisiä lentelevän näiden seutujen hyllyvillä soilla. Muiden muassa saatiin kaikenlaisia näiden järvien lohilajeja, jotka laatunsa puolesta vetävät vertoja Pohjois-Euroopan ihastuttaville lajeille. Suunnattomat lintuparvet täyttivät ohi kulkiessaan metsät ja vedet, niin että satojen aarien aloilla suurissa lahdissa ja rantamilla ei nähnyt muuta kuin uiskentelevia sorsa- ja ankkaparvia. Peurat, karhut, jänikset ja oravat sekä muut nelijalkaiset, kuten saksanhirvet ja hirvet täydensivät eläinten parvea, jota vartioväki mielin määrin käytti hyväkseen halulla tai halutta viettäessään aikojaan näillä kaukaisilla rajamailla.

Täällä oli harvinaisia ruokavaroja niin runsaasti, ettei kukaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, vaikka niitä muualla maailmassa olisi pidetty mitä ylellisimmän elämän merkkinä. Halvinkin Oswegon seudun asukkaista nautti riistasta, joka olisi ylpeydellä voitu asettaa parisilaisen loistosalin pöydälle. Kukin tyydytti ruokahaluansa mielensä mukaan, eikä kenenkään johtunut mieleen kadehtia eikä nureksia toisen maun omituisimpiakaan oikkuja. Tavallista armeijan ruokaa, jota täytyi kulkuneuvojen vaikeuden vuoksi pitää erittäin säästävästi, korvasivat hirvet, ankat, villihanhet ja lohet, joilla saattoi pitää herkullisemmat juhlat kuin suolatuilla siankyljyksillä, kevätnauriilla tai puolikeitetyillä kaaleilla.

Kersantti Dunhamin pöytä hämmästytti siis loistollaan yhtä paljon kuin erikoisuudellaankin. Herkullisesti paistettu lohi höyrysi komealla vadilla, kuuma hirvipaisti herätti ruokahalua tuoksullaan ja mitä erilaisimpia kylmiä liharuokalajeja oli asetettu vastasaapuneitten tarpeiksi ja todistukseksi vanhan soturin vieraanvaraisuudesta.

"Sinä et näytä viettävän kieltäytyvää elämää tässä kaukaisessa maanääressä, kersantti", sanoi Cap tutustuttuaan näihin harvinaisen keittotaidon uusimpiin saavutuksiin. "Yksinpä skotlantilainenkin lienee tyytyväinen näihin lohiin."

"Niitä ne eivät -- sen pahempi -- kuitenkaan ole, veli Cap. Niistä parista kolmesta sadasta pojasta, jotka tässä linnassa asustavat, on tuskin puolta tusinaa, jotka eivät vannoisi, että tämä kala on kelvotonta syödä. Yksinpä sellainenkin poika joka ei ole maistanut hirveä muulloin kuin silloin, kun salametsästäjän on onnistunut se varastaa, nostelee nenäänsä nähdessään lihavimman hirven reiden, mitä täällä on saatavissa."

"Niinpä niin, siinä ilmenee kristityn luonne", pisti Haukansilmä väliin, "eikä se ole hänelle eduksi. Punanahka ei koskaan nureksi, vaan on aina kiitollinen, olkoonpa hänen ravintonsa sitten lihavaa tai lihaa, hirveä tai karhua, villin hanhen täkkää tai villisorsan siiven kappaletta. Valkoisten miesten häpeäksi on sanottava, että me nautimme runsauden sarvesta tyytymättöminä ja annamme pienille ikävyyksille niin hirveän suuren arvon."

"Niin paljon voin sanoa 55:nnen pojista, vaikka en voi yhtä paljoa sanoa heidän kristillisyydestään", vastasi kersantti. "Yksinpä vanha Duncan Lundilainenkin joskus vannoo, että kaurapuuro on parempaa ravintoa kuin Oswegon kuha, ja jos saisi edes nähdä Skotlannin vettä, tyynnyttäisi se hänen janoansa paremmin kuin jos joisi koko Ontarion kuiviin."

"Onko majuri Duncanilla vaimo ja lapsia?" kysyi Mabel, jonka ajatukset luonnollisesti kääntyivät hänen omaan sukupuoleensa, näissä uusissa oloissa.

"Ei, tyttö, vaikka sanotaan, että hänellä on morsian kotona. Neiti näyttää mieluummin odottavan kuin suostuvan kärsimään tämän villin erämaan vaivoja. Kaikki tuo ei ole kuitenkaan sopusoinnussa minun ajatukseni kanssa naisen velvollisuuksista. Sinun sisaresi, veli Cap, ajatteli toisin."

"Toivon, kersantti, ettet ajattelisi Mabelia sotilaan vaimoksi", vastasi Cap vakavasti. "Meidän sukumme siinä suhteessa on täyttänyt velvollisuutensa ja nyt on taas aika muistaa merta."

"Enpä luule löytäväni tytölle sopivaa 55:nnestä tai jostakin toisesta rykmentistä, sen voin sulle, veli, luvata, vaikkakin ajattelen, että pian on aika, jolloin lapsen on hyvä joutua kunnialliseen avioliittoon."

"Isä!"

"Ei ole heidän tapaistaan puhua niin avoimesti näistä asioista", sanoi opas, "sillä kokemuksesta tiedän, että se, joka tahtoo saavuttaa immen suosion, ei saa lakkaamatta ahdistella häntä huutaen julki ajatuksiansa. Siksipä, jos suvaitsette, muutamme puheenaihetta."

"Hyvä, veli Cap, toivon, että tämä kylmä porsas miellyttää sinua; sinähän et ollenkaan syö."

"Kyllä, kyllä; anna minulle ihmisten ruokaa, jos minun vielä täytyy syödä", vastasi parantumaton merimies, "se voi olla kyllin hyvää sisävesien purjehtijoille, mutta me merimiehet syömme sellaista ravintoa, jonka alkuperän voimme tuntea."

Haukansilmä laski veitsen ja haarukan kädestään ja purskahti nauramaan hiljaisella tavallaan. Sitten hän kysyi hieman uteliaasti:

"Ettekö kaipaa nahkaa, herra Cap? ettekö kaipaa nahkaa!"

"Ehkä se olisi ollut paras paistaa nahkoineen, ajattelen, Haukansilmä. Mutta kai täällä metsissä on tapana tarjota se noin laitettuna."

"Hyvä, hyvä, mies voi kulkea maailman ympäri oppimatta mitään. Jos te olisitte nylkenyt tätä sikaa, niin olisitte haavoittanut kätenne. Sehän on piikkikala!"