Part 10

Laurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin Peuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät pullistuvat tapille, piru vie.

Ajavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat Peuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.

Sinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.

* * * * *

Hannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii tytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan kerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei vieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina, hän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto pysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka tahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy pakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.

Mutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata pidättää nyyhkytystä.

-- Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.

-- Mikäpäs minut...

Nyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja itkee tytär.

-- Ovat kai olleet sinulle hyviä... muutkin tarkoitan? -- kysyy äiti.

-- Ovat toki, ovat.

Ja tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä kuivaa silmiään.

Hannukselasta tuntuu oudolta.

-- Mitäs tuosta nyt, -- sanoo hän vaimolleen. -- Ohihan se jo on.

Jokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty itselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.

Keskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat hänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja harmajaksi.

-- Vähemmästäkin, -- sanoo hän hymyillen.

-- Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, -- virkahtaa Hannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.

-- Niinhän se on.

Ollaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja. Peuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo ihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he ovat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.

Silloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron. Hän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta tunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.

-- Ajattelin tässä istuessani, -- sanoo hän aivan kuin tuoden esiin kauan hautomansa ajatuksen, -- että kun Peuraniemi ja Hannuksela kuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan rakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko joukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa. Tuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan...

Erik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen vaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.

-- Kyllä se käy liian kalliiksi... toistaiseksi, änkyttää hän viimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.

-- Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela yksinkertaisesti.

Erik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa katseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka vapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.

* * * * *

Kauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika tyhjin kiesein takaisin.

-- Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan kysymykseen.

Sitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.