Part 9

-- Se oli aivan oikein, -- nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan. -- Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut populääriksi, herra Wegener.

Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy niinkuin käy.

-- Ah, meillä on se asia kesken, -- lausui konsuli Björklöf hetken kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.

Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja mietti.

-- No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti. -- Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen: Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?

-- En Töttermannille, -- vastasi Erik Wegener tuntien lievää huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.

-- No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli Björklöf, -- vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella. Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.

-- Apropos, herra Wegener, -- sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi niitä Grönforsin osakkeita.

-- Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.

-- Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru vieköön.

Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.

Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.

* * * * *

Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää, hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka, joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin, ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä muiston ja -- kenties -- kohottanut omaakin arvoansa.

Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.

-- Teilläkö on rahat mitassanne?

-- Niin.

-- Antakaa ne kassaan.

Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat, sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.

Kaikki selvää.

XXIII

Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen tuli Hannukselan talon sisäiseen elämään jonkunlaista sisäistä rikkinäisyyttä. Vaikka se ei millään tavalla ulkonaisesti näyttäytynyt, aavisti kuitenkin jokainen sen olemassaolon. Tunnelma oli jokseenkin samanlainen kuin Esterin lähdettyä Peuraniemen pojan kanssa.

Emäntä oli muutamassa päivässä taas ikäänkuin vanhentunut vuosia. Vastaukset tulivat entistä pitemmän odotuksen jälkeen ja olivat entistä hiljaisempia, käynti oli entistä raskaampaa ja vaivalloisempaa. Isäntä pysytteli enimmäkseen ulkosalla, hänen huomattiin karttelevan emäntääkin, ja kerran oli pikkurenki nähnyt hänen seisovan ja pitkään tuijottelevan Peuraniemen leveneviä vainioita.

Jotakin oli siis kieltämättömästi tapahtumassa, ja jokainen saattoi huomata, että sen oli vaikuttanut inspehtori Lundgrenin käynti.

-- Mitähän se oikein oli puhunut? -- kyseltiin tuvassa.

-- Jos lie ollut jotakin siitä Esterin kohdasta. Silloin pääkarjakko, roteva, punainen ihminen, joka oli tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi, tiuskaisi:

-- No sitä ne nyt vihoittelevat! Mistähän ne muka paremman miehen olisivat Esterille löytäneet?

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kirkaisten juoksi ovesta ulos. Isäntä oli seisonut tupakamarin ovella ja kuullut koko keskustelun. Jo nyt tuli lähtö Hannukselasta marraskuulta.

Seuraavat päivät puhuttiin Hannukselassa vain kuiskailemalla.

* * * * *

Tulee sitten helteinen, puolihämärä elokuun yö, eikä emäntä saa nukutuksi. Kääntelehtii ja vääntelehtii vain vuoteellaan ja viimein nousee istumaan vuoteen reunalle.

-- Etkö sinä nuku vielä? -- kysyy isäntä.

-- En, -- vastaa emäntä. -- Tukahduttavaa on.

-- Avaa ikkuna sitten, kun olet lähempänä. Emäntä avaa ikkunan, ja tuoksuva yö-ilma virtailee sisään. Hän heittäytyy taas vuoteelle, mutta uni ei tule, niinkuin ei ole tullut moneen yöhön. Hetken kuluttua hän nousee taas ja juo lasillisen vettä.

-- Et suinkaan sinä voi huonosti? -- tiedustelee isäntä ja nousee hänkin istumaan.

-- Enpä sen erikoisemmin. Päätä hiukan kivistää.

-- Kyllä kai se asettuu, kun pääset uneen kiinni.

Isäntä laskeutuu taas pitkäkseen, emäntä istuu paikallaan, ja isäntä kuulee, että häneltä pääsee lyhyt, tukahdutettu huokaus.

-- Sitä Esteriä kai tullut viime aikoina liiaksi mietityksi, -- sanoo vihdoin emäntä ja tuntee kummallista keventymistä, kun se nyt viimeinkin on tullut sanotuksi.

Isäntä ei vastaa mitään, mutta emäntä kuulee, kuinka hän liikahtaa vuoteessaan.

-- Suotta mietiskelet, -- kuuluu viimein rauhallisesti, -- hyvä kai hänen on olla.

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Tuskin meitä muistaakaan.

-- Muistaa, -- vastaa emäntä hiljaisesti, kyllä minä Esterin tiedän.

-- Sen parempi sitten.

-- Ja on mieskin muistanut joka vuoden viimeisenä päivänä, -- lisää emäntä melkein kuin kiivastuen.

-- Taitaa sillä tavoin muistaa koko loppuikänsä.

Isäntä haukottelee. Alkaa jo olla aamupuoli yötä.

-- Älä sano, -- virkahtaa emäntä äskeiseen tapaansa, -- Mäenpään emännältä kuulin, että Peuraniemen kiinnitys on jo maksettu ja tulee kuoletettavaksi. Kyllä sinäkin pian saat osasi.

Hän sanoi: sinä saat pian osasi. Tämä koskee isäntään, ja hän nousee kyynärpäälleen ja nojaa päätään käteensä.

-- Vai olet sinä taas kuullut? -- kysyy hän. Ääni on tavallista korkeampi, ja siinä soi melkein kuin uhkaa.

-- Olen, -- vastaa emäntä kiinteästi. Mutta uhka jäi tulematta. Isäntä tuntui saavan kiinni jostakin ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Vai maksettu ja kuoletetaan, -- toistaa hän itsekseen. -- Pianpa se kävi, kovin pian.

-- Pian, -- huokaa emäntä. Sitten hän lisää kovemmin: -- Näkihän sen hommista ja näkeehän sen nyt viljelyksistä.

Ja hän ratkeaa nyyhkytyksiin.

-- Mitä tuosta nyt, -- tokaisee isäntä kärsimättömästi.

Hannukselan isäntä ja emäntä ovat olleet tyynessä avioliitossa lähes neljäkymmentä vuotta. Heidän kohdalleen sattui hyvin, he rakastivat, olivat rikkaita ja menivät naimisiin. Kaikki niinkuin olla pitikin. Jos jommallakummalla oli ollut aikaisemmin pieni katkelmansa, niin sitä ei toinen toiselta udellut. Kaksi omaisuutta lyötiin yhteen, he kokosivat lisää tavaraa, heistä tuli kihlakunnan rikkaimmat. Mutta kaksi vanhinta lapsista, poikia molemmat, kuolivat jo lapsina. Se oli heidän onnettomuutensa, Hannuksela jäisi ilman perillistä. Sitten syntyi Esteri. Kumpikin rakasti Esteriä omalla tavallaan ja piti häntä loitolla syrjäisistä. Isä kasvatti hänestä rikasta, äiti kasvatti hänestä ylpeätä. Ja sitten Esteri meni Peuraniemeen ja tuli köyhäksi.

Hannukselan aviopuolisoilla ei ollut koskaan ollut sanaharkkaa keskenään. Ei tullut Esterinkään menon jälkeen. Kun Esteri meni, niin sai mennä. Kylläpähän katuu. Mutta katumuksesta ei kuulunut mitään.

Hannukselan vanhukset surivat, mutta sitä surua ei kukaan syrjäinen huomannut. He olivat molemmat suljettuja, molemmat olivat ylpeitä, syrjäisen katse ei ulottunut Hannukselan harmaiden seinien sisäpuolelle.

Ja mikä vika oli sitten Peuraniemen pojassa? Jos asiat olivat, niinkuin niiden olisi pitänyt olla; niin ei mikään. Mutta nyt oli asia niin, ettei Hannukselan omaisuutta oltu koottu kenenkään velkojen maksamista varten eikä Hannukselan tytärtä kasvatettu ensimmäistä vastaantulijaa varten. Vaan kun nyt meni, niin menköön. Ei Hannukselan kunnia siitä riipu. Alettiin odottaa Peuraniemen lopullista luhistumista, -- hyvä, että saa heidät pois silmiensä edestä. Virkoihinhan se poika oikeastaan on valmistunutkin.

Sitten Peuraniemen poika aikoo maksaa isänsä velan Hannukselaan. Hannuksela punnitsee rahoja kädessään, ja samalla ylpeys ja kunniantunto hänessä nostavat päänsä. "Vie takaisin, kyllä Peuraniemessä tarvitaan, ja sano, etteipä koske köyhään." Se oli tarkoitettu piiskaniskuksi, mutta se otettiin vastaan almuna, ja nyt -- pian -- kunniantuntoinen köyhä maksaa almun takaisin, niinkuin on maksanut korotkin. Hannuksela ei tahdokaan kieltää itseltään, että se tosiasia vielä on kokematta. Ellei tänään, niin huomenna, ellei huomenna, niin viikon, kuukauden, vuoden kuluttua. Ja silloin ovat hänen sanomisensa kaikki.

Hannukselan haltijaparilla ei, niinkuin sanottiin, ollut koskaan ollut erimielisyyttä keskenään, ei leikillä eikä todella. Inspehtori Lundgrenin käynnin jälkeen se kuitenkin oli hiljaisesti ja näkymättömästi alkanut. Erik Wegener oli ollut mies, sitä ei voinut kieltää. Hänet oli nähty joskus ja hän oli tullut vanhaksi, kumaraksi ja tuikeaksi. Ja Esterin vastauksessa Lundgrenille oli Hannuksela tuntenut oman itsensä. Se oli heidän Esterinsä, sama, jonka he olivat kasvattaneet. Emäntä oli kerran nähnyt Esterin etäältä, jokirannassa, ja hänen heikontunutta sydäntään oli vihlaissut. Se, tuo ihminen haalistuneissa vaatteissaan, joka otti kurikan pyykkärin kädestä ja näytti, miten on lyötävä, se oli heidän tyttärensä. Mutta Peuraniemessä ei kuulosteltu mitä tapahtui Hannukselassa, ja Hannukselassa käännettiin puhe toisaalle, kun tuli kysymys Peuranientä koskevasta. Sellaiset olivat lapsen ja vanhempien välit.

Ja nyt emäntä istui makuukamarissa ja nyyhki valkenevana elokuun yönä. Linnut olivat jo heränneet visertämään, ja auringon ensimmäiset säteet heijastuivat vastapäätä olevan Peuraniemen jyrkkään sinkkikattoon ja silmänkantamattomille ruispelloille, jotka kumpareella, maantien tuolla puolla, näyttivät ikäänkuin yhtyvän aamu-taivaaseen.

-- Ei siinä mitään huonoa ollut, -- itkee hän. -- Yhdeksättä vuotta jo... eikä lapsia...

Isäntä on myöskin noussut vuoteeltaan ja vetänyt housut jalkaansa. Ei tänä yönä enää nukkumisesta mitään tule.

-- Siihen voisi vastata, -- sanoo hän, -- että kyllä herrat konstinsa tietävät...

-- Häpeä, Hermanni! -- huudahtaa emäntä lentäen punaiseksi kasvoiltaan.

-- Kyllä minä ymmärrän... -- jatkaa hän sitten surullisesti ja alakuloisesti... -- eivät ole uskaltaneet... velkautuneeseen taloon... ettei viaton lapsi mieron tielle... Kun muutenkin on ollut kovaa ja me olemme vain katselleet... on ollut olemista muutenkin kurjuudessa...

Mahtaneeko isäntä sitten hävetä, ainakaan hän ei hetkeen vastaa mitään. Istuu vain pää käsien varassa ja kuuntelee emännän yltyvää itkua.

-- Älähän nyt tuossa! -- puhuu hän vihdoin. -- Eivätpä nuo ole millään tavalla osoittaneet masennusta ja nöyryyttä.

-- Ja mistä me sen tiedämme. Sen me tiedämme, kuinka olisi käynyt, jos olisivat... nenänsä tänne pistäneet. Kuin kerjäläiskakara pantiin Esteri menemään... Tunnolle käy ja on jo pitkän aikaa käynyt...

-- Itse niin tahtoi mennä, ja saihan se seitsemänkymmentäviisituhatta...

-- Kyllä tiedät, miten sai. Ja kyllä me omamme saamme takaisin. Aivan kuin vieraat ihmiset. Oma lapsi, sydämen alla kannettu...

Aurinko on jo korkealla, ja väki alkaa liikkua pihassa. Peuraniemen puolella ajaa kärryjono maantielle, ja savupiipusta alkaa nousta ohut, sininen savu. Ruohikko kimmeltää ja välkkyilee, mutta Hannukselan emännän itku yltyy. Ajatukset, kauan aikaa pakkautuneet, saavat ylivallan, hän alkaa jo vavista.

-- Mitäpä me niistä rakkauden asioistakaan ymmärsimme... Omaa ylpeyttämme vain... Sanassa sanotaan, että vaimon pitää isästänsä ja äidistänsä eroaman ja mieheensä sidottu oleman...

Isäntä on vetänyt kengät jalkaansa ja kävelee edestakaisin. Lääkäri on sanonut, että emännällä on heikko sydän, että pitää varoa mielenliikutuksia. Nyt alkaa hänenkin mielessään käydä.

-- Tokkopa Peuraniemessä olisi tätä vauhtia edistys kulkenut, -- sanoo hän, -- jos olisi ollut valmis kassa, mihin nojautua.

-- Voi, eihän se meitä olisi liikuttanut...

-- Ei kylläkään, mutta koski se vain, se Esterin ynseys...

-- Ei se mitään ynseyttä ollut. Nöyränä lähti...

-- Hm... tiedä...

Hannukselan isäntä on karttanut näiden asioiden ajattelemista. Vastoin tahtoaan on joskus ajatellut mitä on ajatellut. Elämä Hannukselassa on mennyt tavallista menoaan. Nyt hän ei saata ajatuksiaan estää. Lukemattomat pikkuseikat ja yksityiskohdat elämästä, kaukaa ja läheltä, tunkeutuvat esiin, piirittävät hänet ja uhkaavat tukehduttaa. Esteri, niin, se oli heidän pikku tyttönsä. Nyt hän on emäntänä Peuraniemessä, tuolla vastapäätä... Erik Wegener, Peuraniemen poika, vei hänet. Se samainen poika on aikaansaanut yhtä ja toista muutakin... Peuraniemen manttaali ja Hannukselan manttaali, se oli musertava yhdistelmä ympäröiville... Ja olihan hän, Hannuksela, tavallaan auttanut alkuun...

-- Kentiespä olimme liian kovia, -- myöntää hän. -- Mutta kun ei tuntenut tarkemmin...

-- Tunsimmehan me Esterin...

Eikä emännän nyyhkytys ota tauotakseen.

Päivän työt ovat jo joku aika sitten alkaneet. Puhe ja huudot kantautuvat avoimesta ikkunasta sisään. Joku vieras ajaa pihaan, aika taitaakin jo olla melko pitkällä. Vähäistä myöhemmin avaa palvelustyttö oven:

-- Tääll' ois Peuraniemen isäntärenki.

Emäntä pyyhkäisee silmiään, isäntä vavahtaa ja seuraa palvelijaa, mutta tulee heti takaisin kirjekuori kädessä. Hän on kuolemankalpea, ja kirjekuori hänen kädessään vapisee huomattavasti.

-- Mitä? -- kysyy emäntä säikähtyneesti.

-- Peuraniemestä vain tuli suoritus, -- vastaa isäntä oudon rauhallisesti. -- Kirjoittaa, että se on nyt viimeinen.

-- Esterikö kirj...?

-- Ei, vaan mies.

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei.

Emäntä kiljaisee ja kätkee päänsä käsiinsä. Mutta isännän kasvoille alkaa vähitellen väri palata ja hän menee vaimonsa luo ja sivelee hänen päätään hellästi ja hiljaa niinkuin silloin nuoruuden päivinä.

-- Älä nyt suotta kiusaa itseäsi, -- puhuu hän hiljaa. -- Eihän mitään ole mennyt.

Hänen järeä leukansa vavahtaa, ja kirkas kyynel välkähtää silmissä, muttei vierähdä poskelle.

-- Älä nyt, -- jatkaa hän. -- Mennään Peuraniemeen yhdessä, mennään.

-- Niin, nyt, -- valittaa emäntä. -- Kyllä nyt kelpaa mennä. Niinkuin kiittämään hevosia kilpa-ajon jälkeen, että hyvinpä te juoksittekin. Lapselleen...

Nyt isännän kyynelhelmi jo vierähtää poskelle.

-- Etpä sinäkään sitä aikaisemmin ole sanonut, -- lausuu hän vavahdellen. -- Mutta ei se nytkään myöhäistä ole, sen puolesta... Kyllä ne... Esteri, tarkoitan... käsittävät. Minä menen sanomaan, että valjastavat...

Vanhasta Hermanni Hannukselasta tuntuu kovin oudolta. On melkein kuin hän lähtisi jollekin nöyryytyksen retkelle, mutta on siinä jotakin muutakin, ikäänkuin aamuista.

Portailla hän, tapansa mukaan, hetkeksi pysähtyy, mutta sitten hän hitain, määrämittaisin askelin kävelee tallin ovelle.

XXIV

Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.

Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä me ole tuon enempää vanhentuneet.

-- Meillä ei ole ollut siihen aikaa, -- sanoo hänen veljensä.

-- Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta mahdollisesti tulee vanhapiika, -- huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen nenäänsä. -- Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.

Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:

-- Ole huoletta. Et jää.

-- Voi olla, koska niin väität.

-- On.

-- Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet kurituksessa. -- Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena. Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.

-- Ehkäpä, -- vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja niellen kyyneleensä.

Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.

Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla, peläten, -- on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa, joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen, toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen, äänettömään rukoukseen.

Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia. Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.

-- Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut, olisin antanut kaiken mennä.

-- Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.

-- Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan, vanhempasi, joita rakastit...

-- Älä puhu siitä.

-- Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en ole uskaltanut sitä tehdä.

-- Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.

Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama, jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan, valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä? Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.

Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut. Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli ollut erikoisen siunausrikasta.

Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa, mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen nyyhkytys.

Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja valvotaan Hannukselassakin.

-- Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, -- sanoo Esteri pitkän ajan kuluttua.

-- Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, -- vastaa hänen miehensä.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Ajattelen, että kuinkahan meidän sitten olisi käynyt, ellei isäsi silloin olisi lähettänyt takaisin! Varmasti siinä oli joku tarkoitus.

-- Saattoi olla sitäkin. Mutt'ei hän muutenkaan ole köyhiltä koskaan vienyt heidän viimeistään.

-- Aamulla varhain vie isäntärenki hänelle velkani. Päivemmällä menen sinne itse.

-- Niin, mene mutta mene nöyränä, sillä vikaa on meissäkin... minussakin...

Hannukselan Esteri on tullut isäänsä. Hän säilyttää viimeiseen asti malttinsa, mutta nyt hän sen menettää. Ajatukset, järjestelmällisesti tukahdutetut ja kätketyt rauhallisen ulkokuoren alle, ja tunteet, jotka väkipakolla on estetty purkautumasta nähtäviksi, vaativat osansa. Onhan hän sentään vanhempiensa lapsi, samalla kertaa onnellinen ja onneton. Ensi kerran, vuosikausien kuluessa, vaipuu Hannukselan tytär itkuun, hillittömään ja monivivahteiseen.

Kaikkea tätä saattaa tapahtua elokuun yönä. Mutta nyt alkaa jo olla kirkas aamu, ja sama lintu, joka sen valkenemisen ilmoitti Hannukselan haltijaväelle, sama lintu ilmoittaa sen Peuraniemenkin asujamille. Niin se on tehnyt vuosikausia, mutta vaikka se olisi huomattukin, ei siitä kukaan ole maininnut. Tarkemmin ajatellen ei siihen ole mitään syytäkään. Mitä siitä, jos joku taivaan lintu lentää siipiään yön jälkeen virkistelläkseen ja Hannukselan väen herätettyään Hannukselan puutarhasta Peuraniemen puistoon tai päinvastoin. On paljon suurempiakin asioita, joista ei mainita, yhteisiä: sama aurinko paistaa molempien vainiolle, samat tähdet tuikkivat yhtä lempeästi molemmille. Ja sama lintu, joka molemmille yhtä suurella alttiudella helähdyttää iloisen, toivoja antavan aamulaulun, helähdyttää sen muutaman kuukauden kuluttua yhtä suurella antaumuksella jollekin murjaanille Afrikan rannikolla.

Ei lepää Hannukselan haltijaväki, mutta eivät lepää Peuraniemenkään omistajat. He heittäytyvät vuoteelle, mutta kumpikin valvoo, huumautuneena siitä ajatuksesta, että eräs päämääristä on nyt saavutettu, ja odottaen, mitä alkava päivä tuo tullessaan.

Eikö aurinko tänä aamuna sittenkin tervehtinyt kirkkaammin kuin tavallisesti ja eikö lintujen laulu kuulostanut iloisemmalta? Nyt alkaa pian kaikkialla elonleikkuun korkea aika.

XXV

Hannukselan haltijat ajavat Peuraniemeen!

Musta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu vieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu takaistuimella siimaruoska pystyssä.

Vastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän. Hannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.

Ori kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä, ajoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.

Hannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella, Hannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän nyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta Peuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei syrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei syrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä täst'edes saavuta Peuranientäkään.

Aamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti hämmästyy, -- niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, -- onko kuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta Hannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa. Sopiiko? -- Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa itkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin vaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin... Loppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä vuosikausiin...

Puolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia myöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä ihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.

-- Nyt ne tulevat!

Hannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä passaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi. On tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin vastaan.

-- Kyllä sinun nyt sopii mennä, -- sanovat kirkonkylän kauppiaat, jotka ovat jotakin tietävinään.

Pientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin uskallatte.