Part 9

Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen, olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet. Ei löytänyt hän _sieltä_ selvää _oikeaa_ perustusta rikkauden ja köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.

Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä selvä vastaus", -- mietti hän.

Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!..."

Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution korven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat uomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten... järvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden mudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat käpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.

Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat vastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä... Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät kanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.

Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin... etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.

Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.

Sitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he toistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja, tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina, kuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä... Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat hongikossa.

Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti...

Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin. Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi...

* * * * *

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa... hymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä. Se koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin lumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa... lumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä... Kansassa herää _isänmaanrakkaus_... Morsian on voittanut. Kihlat on annettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja nuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista, manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa... Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja pyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa...

-- "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko rikkaiden?" -- kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle rajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi: jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä. Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen, jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue, mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja ja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa... soutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa vedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen rikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita... karpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä... Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen outoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin rantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä. Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä nostaneet Suomen rikkautta vedestä.

Mies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se antaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä kansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä kukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot... koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy siihen itse enemmän...

Isänmaanrakkaus nousee...

Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli elinkeinona. _Koko_ kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka sopi teokseen: Kansa _itse_ koristi maatansa, puki sitä morsiameksi ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: _hyvettä _... Se oli hänelle jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.

* * * * *

Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden välähdyksellä Harhamalle:

-- "Näet nyt: Ihmiset ripustavat _omat_ helmensä, itsensä luoman hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole _pakanuutta_?... Eivätkö he koristele _mielikuvaa_ koruilla, kuin pakana puujumalaansa?..."

Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt aistillisuudentunne...

* * * * *

Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:

On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee miehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan kulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee. Kansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä edellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen koivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä. Suomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä... Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa kukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa lorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen iloksi... Se nostaa kansan lempeä.

Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se tuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia... re'enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki, hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita. Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa... valistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen iloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät... Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä ratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa. Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä...

-- "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" -- kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

-- "Elämän tarkotus ei olekaan _sen_ kysymyksen selvittäminen... Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä _Jumalaa_... Etsi siis historian vyyhdestä _sitä_ lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden avua: _hyvettä!_..."

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen, oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

* * * * *

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee kaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa. Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo taas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa nokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja savun seassa...

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha liinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode... Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He kokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta. Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla. He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun... Koivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan lempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä... Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa... pukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn mökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona... Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin luo kansa itse hyvettä itsessänsä...

-- "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea polttaessa, tarvepuita kootessa?" -- kyseli Harhama.

-- "Kaikki saman", -- sai hän vastaukseksi. Hän värjäili historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä kaikkivaltiaita.

Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat vakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa loitsuja kasvun suojaksi.

Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä... Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä leikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut... oravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat... Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto. Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät karjaa paimenessa.

Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja, jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.

Ja isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa pukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat purot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa suonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä...

Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se kuiskaili ja selitteli:

-- "Se kauneus on suurimmaksi osaksi _kansan_ luoma: Kansa on herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla. Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa täys-ikään kehkeyttämistä..."

Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja, koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen kalleimpia jalokiviä.

Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut, harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta. Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja valituillensa. "Tyttöni", -- laulavat he -- "me tulemme toimeen kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen." Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.

Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden, uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin, joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren. Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa ajatukset:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi, uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!"

Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa. Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta...

Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset marja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!..."

Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu, maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää, uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.

Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.

Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat, hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta osottaen:

-- "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen _itse_... Sillä onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes _käskettykään_ rakastamaan isänmaata?..." Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: _olemattomuuden_, Iiranto jatkoi silloin:

-- "Eihän _olematon_ ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata... Ihminen on sen hyveen _itse_ luonut... Tahdotko senkin ripustaa olemattoman Jehovan helyiksi?..."

Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli rajaton.

Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja, teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja, erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä...

* * * * *

Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara, toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa. Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:

-- "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!"

Mutta vaimo vastaa:

-- "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi, kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu! Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille. Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle..."

Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia isäntiä...

Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude. Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.

Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä, kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:

-- "Näetkö?... _Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä_ luovat ihmiset rakkauden katkeamattomia siteitä... _Yhteinen kärsimys_ sitoo vaimoa mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen _itse_ hyvettä..."

Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto jatkoi kuiskailuaan:

-- "Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa puolustavia ihmisiä, tulivat tänne _Jehovan risti_ kädessä... Sen nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille..."