Part 8

Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja, joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin, kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä. Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän...

Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä... Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se ainainen: "Antaa mennä!..." Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus, Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui, sanoen: "Tule!..." Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä jokapäiväisen elämän _totuutta_ ja sen _rehellisyyttä_, erottaa ne valheesta ja etsiä _totuutta_ ja _vakaumusta_ elämänsä johdoksi. Ne kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja... Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna vaalipuheita pitämään.

Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.

Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala, maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi, joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu...

Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti, teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun. Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.

Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän toki voi kulkea _valitsematta_ edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea, jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", -- ajatteli hän ja punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.

Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.

* * * * *

Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat tulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni vesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet laineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia lumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta pinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan alla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki loistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa...

Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan, joka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä, kauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi kukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat pisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat... huikaisevat... hohtavat...

Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat koreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat kauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat laaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät lammikkoihin...

Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei polta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo on valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat lemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat keskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja kirkkautta...

Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.

Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden emo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus, keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on kepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin lapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti hartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti hieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana, kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on kaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina...

Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin siellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille... Ne ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-... huikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia... Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen herkkua... sen iloa ja onnea...

Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö ne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä... koreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä...

Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan... Se sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin tauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa kaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus... kevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin enemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan kanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa höyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa... sormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta...

* * * * *

Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa, ihaellen itseänsä.

Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:

-- "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni... Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin Judas Jeesuksen opetuslapseksi..."

-- "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä _olevinansa_", -- tarttui puheeseen Paholainen.

Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:

-- "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi, niin he uskoisivat..."

-- "Nyt me ymmärrämme", -- kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi selitystänsä:

-- "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani nousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen omien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen..."

Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:

"Sulla keinoista on tiedot, Sinä omat miekkas kiedot vihollises väen vöihin. Siksi käskystäsi töihin käyvät Hänen armeijansa. Sua kuulee maa ja kansa."

Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:

-- "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat lyönnit. Nähkää!"

Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä, sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno harso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta...

Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia niiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat Jumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli...

Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut, kelpaako se Jumalalle...

Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat sadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit vetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat kyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi... hytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet notkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä... Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan...

Uhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi keskenänsä puhellen... Perkele selitti:

-- "Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat..."

Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi taas vihjauksen ja uusi näky avautui:

Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut kohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti äärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi... tuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti tuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä helmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu... kuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin lähestyvän kuoleman surullinen silmä...

Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin itki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa puolesta... Se sääli samalla mullanlapsia...

Yö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten huolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja murheet... Hän näki maailmantuskan...

Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle kalkkia ja sanoi:

-- "Juo se!... Muutoin täytyy _ihmisten_ se juoda."

Ja rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten juotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta otsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa maailmantuskan kalkin...

Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät... loistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo ja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi:

-- "Katsokaa! Jehovan _valituimpien_ joukosta putoavat minun iskuni... Hänen _opetuslapsensa_ jakavat Hänelle minun suudelmani... Kun Hänen _opetuslapsensa_ niin tekevät, niin ihmisten _täytyy_ uskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä..."

Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja enkelit veisasivat:

"Ei kukaan käy mukaan kiertääkseen pirun paulaa. Muu turtuu ja murtuu, vaan sulle kiitosta laulaa kaikkeus. Sä, kirkkaus, oot ainut, joka kestää. Ken voi sun voittos' estää!"

Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas enkeleillensä:

-- "Kun _Jehovan_ mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa Jehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä... Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet ja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi..."

-- "Se on minun iloni ja elämäni", -- lupasi Oorali. Perkele jatkoi:

-- "Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa ajattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua, hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin hottentotti puujumalallensa..."

-- "Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia Jumalan käteensä", -- huomautti Piru.

Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:

-- "Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani... Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut _polvillensa_ minun eteeni ja rukoillut minua..."

Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat läikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:

"Kaikki polvet taipuvat, kaikki maahan vaipuvat. Edessäs ei seiso kukaan. Kaikki käy sun käskys mukaan... Olet jumala ja luoja, kaiken herra, kaiken suoja."

Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta. Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:

-- "Iiranto luokseni!"

Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa säestäessä:

-- "Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot. Nouse ylös ja käytä taitoasi!..."

Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus enkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona... auringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa ihanat piirteet...

Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät herransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He veisasivat:

"Sinulla on kaikki valta, viisaus ja voima suuri. Sulle huokuu kaikkialta soiton, kiittelyjen tuuli.

Vaikka loppuis olematon, niin ei sinun voimas lopu, Sinussa, sä tutkimaton, kaiken ydin on ja sopu."

Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän puhui enkeli Iirannolle:

-- "Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen ajatus _teokseensa_..."

-- "Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

-- "Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa _teokseen_. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi, että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta... Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla hetkellä..."

-- "Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen silmänsä", -- vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

-- "Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!"

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele antoi hänelle ohjeita:

-- "Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa sinuun..."

Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:

"Laulu, soitto sekä kaiku kunniaasi kerratkoot! Maailmoiden pauhu, raiku julistakoon, että oot olevista ainut, suuri, kaiken runko, huippu, juuri. Missä varjosikaan häilyy siellä vuoretkin jo järkkyy. Valtasi se pysyy, säilyy. Suotta vihollises kärkkyy murskatakseen sinun pääsi, joka itse loi ja sääsi kaikkivallan itselleen, turman vastustajalleen."

Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.

Historian lankoja ja nykyisyyttä.

Elämä on tuskaa ja vaivaa...

Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo...

-- "Jyyrrr!" -- kaikui pauhu vuoristossa.

-- "Jyy-yrrr", -- kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja pimeissä rotkoissa.

Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa. Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen. Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa, ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana...

-- "Rrrräy-yy!" -- rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä ja vapaana, kiusotellen ikimetsää... "Tu-huu!" -- tohahteli vapaa, korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.

Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat vilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä heimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka nyt alkoi keriytyä kerälle.

Torvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen hautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa, ennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen... korkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän. Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona, lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana ilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja kantamus elämän suruja...

Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.

Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä pohjallinen langoilla keräksi.

Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä...

* * * * *

Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.

Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia, jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä paperille.

Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja. Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.

Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta, kuin kysymyksensä kaiun.

Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden _etsintä_. Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, _nähdäksensä_ sen eikä _seurataksensa_ sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken, kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman suuren kysymyksen selitystä.