Part 7

Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki Pietarin opetuslapsena.

-- "Kyllähän se olisi ihana aika", -- kuului ihastuneiden kuulijoiden joukosta. Torvela jatkoi:

-- "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla, kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi..."

Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:

-- "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys: komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää. Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda..."

Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse aavistakaan.

Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat. Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman ensimäinen".

Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.

Torvela lopetti puheensa:

-- "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän huoneemme täytyy palvella Herraa."

Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:

-- "Niin... Kyllä se Jumala olla pitää..."

Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa täyttäessään lausui:

-- "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää olla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata..."

Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa, Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta, karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa. Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään, sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä, joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä, koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen: hänen teoksensa aatteesen.

Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama Torvelalta hiljaa:

-- "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on vaikea löytää puolueen henkeä..."

-- "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", -- vastasi Torvela jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä."

Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin. Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina, pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon säteitten kirkastama autuuden kukka.

* * * * *

Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan. Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.

Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia rantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän tapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen aistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän hopeakirkkaudella.

Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.

Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä ihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui luolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja, turmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä, ei sukuperäänsä...

Sadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa, kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus, vaikka se ei sitä tajua...

Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden ylimmäksi ilmestykseksi...

Se oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta kivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät... Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden kielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan olemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen _kaipuu..._ Ihminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä...

Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen _voiman_... Se on oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä...

Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:

Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä tietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo temppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta... Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden kehityksen syntymäperkkeenä...

Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään aikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon kehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko ja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi puristetusta sienestä...

Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta... Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta... sammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi kirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata yön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat aukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti niiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta synnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden olemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla, tai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi jumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen...

Ja Israel löysi jo jumaluuden _yhtenä_ voimana, vaikka _vääränä_: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti _mielikuvan_... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä... Profeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä... uhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat psalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät...

Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa. Harhama kuvaili sitä _tieteestä välittämättä_... _Runo_ ja sen vapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta _oikea_ tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä loistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja tutkimiset... Sen aatteiden piti _runoloistollansa_ imeytyä ihmiseen, kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun...

Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa: Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista. Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille... Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat kauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät arimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille parastansa...

Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa...

Jumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat samaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa tietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle harhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen tajusi jo että Jumala on _henki_... Vanhat aineen temppelit sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset lajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta _henkenä_... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa... Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle, jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan jumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä...

Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä _kuvaista_... omassa itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa...

Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: _hyve_. Ihminen erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus oman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman: sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja rikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa ne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion, joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen... vaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden... omaan käsivarteensa luottamisen...

Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden ja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin... helmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin... narrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin...

Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi... Se lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa jumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda, joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!"

Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan päällä.

Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa, entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle jumalalle" ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta, etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi siinä... "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi... elostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta ja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta... Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä tehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun... koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia: luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien ohjaksia...

Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:

Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat äärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat itseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä, kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien kokoon supistuessa.

Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se tajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia... oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi vapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: _hyve_ ja _oman jumaluutensa tunteminen_... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo _oikeaa_ jumalaa: _ihmistä... Maa_ oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa, juutalaisten Jehovaa...

Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti. Harhama kuvaili sitä:

Oli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin esikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän hiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat sen puhkeamista salaisilla voimilla...

Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin _sama_... minä, ihminen, olenkin _Jumala..."_

Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: _hyveen_... kullan ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä kiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen... Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden jalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja... jalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito, josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi jaloutta...

Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava ihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:

-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi."

Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja lausui:

-- "Minä ja _isä_ olemme _yhtä_... _Minä_, ihmisenpoika, olen _Jumala_..."

Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä, tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa, jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti...

Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:

-- "Mitä teette yhdelle _noista_, sen teette _minulle_, jumaluudelle!..." Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen _minä_, ja minä olen _isä_... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan kehittymisensä on _mahdoton_, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy neulansilmän läpi...

Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.

Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä... Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin paimenille!

-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen ihmisille hyvä tahto!"

Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa riemuhuudoksi:

-- "Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen..."

Harhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:

-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!"

Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi...

* * * * *

Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä...

Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.