Part 6

Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli nykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa... Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin erotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui vielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena...

Teos jatkui.

Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan ympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä... vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla ylpeästi, kerskaten:

-- "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen _maailman herra_..."

Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:

-- "Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja hallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani anastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen _maailman herra_..."

Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä, sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:

-- "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä missä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen _maailman herra_..."

Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se puheli suuruudellansa:

-- "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani hävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän rotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen _maailman herra_..."

Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.

Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa... Se ajoi kuohuvan merenselän yli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli ikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:

-- "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi minua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä olen _maailman herra_..."

Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia... sen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne puhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä...

Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät jo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, _hyve_, vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele _samaa_ lajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä: vainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia kohti...

Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä alemmista: Eläimestä kehittyy _ihminen_, jumaluuden nykyinen korkein kehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy tietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia, kuten lapsessa ihmis-avut...

Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä, käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen jumala-sikiön: _ihmisen_... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän puhtaalle valoliinalle...

Ihminen, _Polo_, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen... Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein ilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa merta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia... Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen salamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien kuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa...

Korkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä ja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko olemuksellansa, rauhallisena:

-- "Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... _Minä olen maailman herra_..."

Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti siipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:

-- _"Sinä maailman herra!..."_

Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön nykykehittymäksi...

Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden tietoisuuttansa:

-- "Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni..."

Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana, kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja kyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta...

Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että joku _muu_ olisi muka käskenyt hänen "vallita kalat meressä ja taivaan linnut ja karjan ja koko maan"... Mutta hän imi äitinsä rinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli päivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni tietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia... kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän ja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua mies-ikäänsä päin...

Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne. Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:

"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!"

* * * * *

Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä... Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta, mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin valossa.

Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.

* * * * *

Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.

Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin ijankaikkisuuden ovella.

Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina. Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.

Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen kellon kilahdus.

Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla, voimakkaalla äänellä:

-- "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita, joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme kannattajia..."

Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet. Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena, kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä. Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus. Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden... Jotain sanoaksensa virkkoi hän:

-- "Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni."

-- "Ei, ei", -- vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu varma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet..."

Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:

-- "Minkä vastauksen minä saan viedä?"

Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä mitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa... Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.

Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:

-- "Sanokaa nyt ajatuksenne!"

Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä vielä. Hän vastasi ajatellen:

-- "En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika miettiä..."

-- "Lähde sinä vaan!" -- lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi häntä ystävällisesti olalle.

-- "Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä", -- vastasi Harhama mietteissänsä.

Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:

-- "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?"

-- "Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", -- vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.

Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari, näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa. Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä, kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut, mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen. Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä, joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä ja estää näkymästä.

Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:

-- "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä, taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan valituksi kansaksi."

Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia. Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja jatkoi:

-- "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja vajonnut paheeseen?..."

Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela jatkoi:

-- "Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen tietä kulkien hävitämme itsemme?"

-- "Kyllä se niin on", -- kuului joukosta. Torvela jatkoi:

-- "Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen? Voivatko kenellekään talon _perintökirjat_ turvata talon, jos omistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?"

Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa, joka ei uskaltanut nousta _omille_ jaloillensa, vaan etsi olemattoman Jumalan tukea. Torvela jatkoi:

-- "Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus, että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä _uskon_, että kaikki hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla."

Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:

-- "_Minä_ uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja masentuneeseen mielenrohkeus..."

Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä, oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:

-- "Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki ihmis-opit himmenevät."

Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta, oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille, kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:

-- "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo."

Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" -- kyseli hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:

-- "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. _Koko elämä on Jumalan armossa jakamaa kuritusta_... Hänen antamansa hartiankumara on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi ei se lakastu jäidenkään keskellä."

-- "Niinkö?... Ehkä!" -- mietti Harhama. Hän näki rauhallisia, tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat _Jumalan_ antamia. Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista. Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:

-- "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin olisi kansamme ihmekansa..."

Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:

-- "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin meidän kansaamme koskea?..."

Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli. He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän jatkoi:

-- "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat kadehtisivat..."

Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena, kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen tuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:

-- "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava omaksi kansaksensa..."

Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:

-- "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset, ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen henkensä tulisi sen voimaksi..."

Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:

-- "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat, että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden kauniiksi kukaksi..."

Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa, puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:

-- "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa..."