Part 5

Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas painuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla puhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät, kuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön pinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se kokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa... Se heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen pilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet... Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo kiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi... Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen aineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman itsensä kautta...

Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä, otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.

Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä: "Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt. Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka odotti häntä...

* * * * *

Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.

Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.

Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi: yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla. Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: _valtaa_. Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan, hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana lahtarina.

Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina... sen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat. Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin, tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.

-- "Onnea!" -- huusivat vanhat miehet.

-- "Onnea!" -- niijailivat nuoret tytöt.

-- "Onnea!... Onnea!" -- toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä näytti huutavan: Onnea!

Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana. Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta, jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle, ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.

Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten pikaria:

-- "Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!"

-- "Hän on meidän mies", -- lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.

-- "No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama tuli", -- puhui toinen tarjoojista.

-- "Ja täältä", -- lausui neljäs.

Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit virvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana maailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa. Hän iloitsi siitä, että maailmassa on _kurjia_... Hän toivoi, että maailmankurjuus olisi _suurempi_... toivoi, että se olisi niin suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että maailmassa on liian _vähän_ kurjia, että maailmankurjuus ei ole vieläkään _kylliksi_ suuri.

Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina, istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä. Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.

Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se _voisikaan_ olla... Hän näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana...

Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä. Laurilan Aapo puhui Harhamalle:

-- "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme kaikki niin luottaa..."

Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:

-- "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen rajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka nurkassa..."

Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille. Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:

-- "Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa... Mistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta kuulu niin tuhottomasti olleen..."

Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja samalla sotki elämän pulman, lausuen:

-- "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä onkaan?..."

Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan. Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:

-- "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä käsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä. Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa, niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata sitä..."

Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:

-- "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse paikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi... Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on iloinen kun pääsee työhön käsiksi..."

Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:

-- "Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa..."

-- "Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",-- tarttui Turtolan Juho, jatkaen:

-- "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä..."

Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:

-- "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle tielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi..."

Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin. Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:

-- "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu suloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta elämän vitsauksesta erilleen..."

Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana. Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman osansa, Peltovaara jatkoi vielä:

-- "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa..."

Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui verkkaseensa:

-- "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista, niin ei olisi kuoleman hetki iloinen."

Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:

-- "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on sille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure."

Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt, elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.

-- "Niin se on", -- myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:

-- "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja...

"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä..."

Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä. Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan: maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

-- "Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat niiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena, kuin olisi häihin menossa..."

-- "Kyllä se niin on", -- myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi ajatuksissansa:

-- "Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa, sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat kuolemassa asiat huonosti..."

Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä huumautuneena.

-- "Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden lampuissa", -- myönsi Laurilan Aapo.

Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä. Peltovaara lausui lopuksi:

-- "Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille anteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset täyttämään meidän lamppumme..."

-- "Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja siksi se on viisas", -- lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen...

Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:

-- "Mitä se Timo nyt puhuu?"

Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:

-- "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta: elämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?..."

Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän vastasi:

-- "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa..."

Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä, pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin... Ja sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä _tuskaa_... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea; hän seisoi _kruunupäänä morsiamena_... Ja siinäkin puhui ihminen niin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä _maailmantuska..._

Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden halveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta. Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s. "kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää, _tuskaa_... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan runouden.

Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa, kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.

* * * * *

Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä. Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.

Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä. Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa, kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.

Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa, jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä, käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen aikana.

Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia... valovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita... sammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä... Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia syntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun kuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja kiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina, tai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat jumaluuden kehitystä.

Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa... Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli autio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen kosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina, paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli, katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta...

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli niitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden ensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet, noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi, joka oli korkeampi entistä.

Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan kuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi eläimeksi.

Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta. Ilmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä... kaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle... Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat kehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema...

Aikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen olemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa ikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä kautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se itseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen, kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia sitten.

Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin kello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.

Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on aamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä, ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton olemuksestansa...