Part 44

-- "Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän puolestanne kynttilän..." Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.

Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä usvasta nousi joku -- ei hän käsittänyt mikä se oli -- ja osotti hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä tulikirjaimilla kirjoitetut sanat:

-- "Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta anteeksi pyydettävää..."

-- "Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa!" -- puhkesi silloin hänen rinnastansa.

-- "Herra armahda... armahda... armahda... armahda!" -- soi yhä hänen korvissansa.

Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti hänen sanansa: "Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman tuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi..." Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön enkeli... Ja hän huokasi:

-- "Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai kauvankaan..."

-- "Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!" -- veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet ja Harhama kuuli hänen supisevan:

-- "Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus..."

-- "No, rukoilkaa elävää Jumalaa... Ja Vapahtajaa Jeesusta Kristusta!" -- kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi käsivarresta polvillensa.

Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä, taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan, Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi, joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:

-- "Taivaan ja maan elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta minut, sillä minä palan... minä palan... minä palan..."

-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!" -- vaikeroi Anna Pawlowna.

"Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, armahda!"

veisasi kuoro.

Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:

-- "Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun kipujeni kuidut."

-- "Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut", -- lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.

-- "Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni vesisuoni."

-- "Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön armon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!" -- humisi laulu ja rukous.

Ja yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin houri hän:

-- "Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan..."

Ja yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien huokaukset:

"Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, armahda meitä!"

-- "Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!" -- jatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu:

-- "Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu kirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki tiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus haihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, armahda!"

Joulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita valoisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset tukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä:

-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista."

Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä, ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:

-- "Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina..."

Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:

-- "Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!"

-- "Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista", -- kertautui yhä suuri ilosanoma ja pappi todisti:

-- "Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa."

Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli, katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia...

Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän kiukkuisena:

-- "Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman, mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa on kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime sanoissakin... Ja _minun_ nimeni myös mainitaan siinä raamatussa... Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto..."