Part 43

Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa, tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu 'nero' haihtui kuplana hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta. Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus mainittu Suomen kirjailijoiden _yhteydessäkään_, sillä hän käsitti, että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:

-- "Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se minun 'suuri neroni'... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se oli kupla, joka haisee halettuansa..."

Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja ikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja sitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää ilman sitä harhailla.

Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille, etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille, jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän muisti Anna Pawlownan ennustuksen "esimerkin-puukosta".

Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon. Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä, vaistomaisesti tunnustaen, että on sen _ansainnut_.

Hän aavisti jo että _Jumala on tuomio_. Ja yhä vakavammin alkoi hän miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

* * * * *

Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen. Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla, puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä, raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet...

Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin. Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti elämänsä karvasta tulosta.

-- "Oi minua!" -- huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen päälaessansa.

-- "Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia", -- vaikeroi hän.

Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:

Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli miesten puhuvan hänestä.

Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva Esempiota oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen. Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen nimeä.

Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi jo himmeästi, että _hän, miehenä_ oli velvollinen vastaamaan, eikä rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat: "Parannuksen täytyy alkaa miehestä". Hänelle selvisi, että _hän_ olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä perus-olion: pahan.

Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.

Silloin avautuivat hänen silmänsä ja _hän huomasi olevansa alasti_...

Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.

Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien läpi...

Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden. Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin vienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti pinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla...

Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle... kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä...

Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli kiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen painautuvan Hänen alasimellensa...

-- "Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa hän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?... Miksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?" -- vaikeroi Harhama.

Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan, jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon, kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.

Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön, nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus. Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut. Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.

Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas, kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.

-- "Herra Harhama!" -- kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen nainen tarttui hänen käsivarteensa.

Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan ja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta...

-- "Loolja", -- tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä, teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.

Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa, puhellen:

-- "Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?"

-- "Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä olen kurjista kurjin", -- keskeytti Harhama.

Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä. Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida, joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:

-- "Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin ja sydän rauhottuu."

-- "Ei, Loolja... Ei kirkko _minua_ lämmitä", -- vastasi Harhama hajanaisena.

-- "Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä miten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri syntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut... ja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen puhdistumiseni muistoksi", -- lohdutteli Loolja ja lopetti:

-- "No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon."

Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:

-- "Ei, Loolja! En minä voi _kirkkoon_... jos siellä on Jumala..."

-- "No, kävelemään sitten!" -- ehdotti Loolja, tarttui lempeästi Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt'ei huomaamatta.

Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.

-- "Mennään tänne! Tänne!" -- puheli Loolja tukien Harhamaa ja johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.

* * * * *

He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui päättävästi:

-- "Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin minä olin häpeä..."

Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle. Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu. Jokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen, sitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät pitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja sihisivät: "Niistä me olemme vuotaneet..."

-- "Voi... voi... voi!" -- huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.

Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.

-- "Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!" -- pyysi Loolja lisäten: "Autetaan hänet ylös."

Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi Looljalta:

-- "Onko hän juovuksissa?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:

-- "Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän sappikarvaan viinamaljan."

Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli kuolonkatkerana:

-- "Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta käärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun elämäni matoja..."

Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:

-- "Kuka hän on?"

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:

-- "Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen ihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama."

-- "Hän on onneton", -- kuiskasi hätääntynyt Loolja.

Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän teki ristinmerkin ja rukoili:

-- "Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!"

Ja Looljalle hän lisäsi:

-- "Viedään hänet kirkkoon!"

Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna, Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa kunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä, elämäänsä muistellen:

-- "Ah! Mitä onkaan elämä!"

Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:

-- "Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? _Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä, joulukirkkoonsa_..."

Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:

-- "Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin että me sen juomme..."

Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:

-- "Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa _kerjännyt_... en ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti... Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen tarkempaan kuin sinä... _Minä_ olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan maailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah..."

Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:

-- "Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin Jumalan armon suloisuuden..."

Ja Looljalle hän lisäsi:

-- "Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen jalkoihin!"

* * * * *

Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin. Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:

-- "Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos tulostasi!"

-- "Ah!... Isä Pietari" -- mutisi Harhama.

"Sinulle olkoon kiitos Sinulle kunnia! Herra, armahda! Herra, armahda!"

kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.

Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.

Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui hämmästyneenä itku kurkussa:

-- "Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja rukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?"

-- "Ei mitään... Minä olen vaan _pudonnut_", -- vastasi Harhama synkkänä.

-- "Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!" -- hätäili Anna Pawlowna.

-- "Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut", -- yritti Harhama.

-- "Herra Jumala!" huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa, luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi munkki Pietarille kysyvästi:

-- "Hän on tullut hulluksi?"

Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa selitystänsä.

-- "Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin..."

Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi ja ilostui ja yritti puhua:

-- "Mutta Jumala..."

-- "Jumalat minä olen pudottanut muassani", -- keskeytti Harhama synkkänä, surullisena.

-- "Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!" -- pääsi Anna Pawlownalta, joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona, lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas Anna Pawlowna itkun seasta:

-- "Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut 'jumalinenne', mutta eihän kaikki ole pudonnut..."

Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:

-- "Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen korottanut..."

Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:

-- "Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat eksyneitä väärillä jumaloillakin!"

Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:

-- "Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut... ja mitä teitä kulkenut!..."

-- "Pudonnut olen... pudonnut!" -- myönsi Harhama synkkänä.

-- "Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue meitä!..." -- kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.

Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän. Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä...

Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar Lichtensteinin.

Vielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle graniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki... kärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.

Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan, itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka pisti joka askeleella ohdakkeen okaana.

Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli häneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan ahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria Petrownan graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät molemmissa käsissä valtikkana.

Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri _hänen_ tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon tähden.

Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen ihminen _ei saa_ olla.

-- "Niin... Minä olen korkealta pudonnut", -- toisti hän taas.

Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.

-- "Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen", -- tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta lisäsi hän itkussa suin: