Part 42

Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän mutisi hampaittensa välistä:

-- "Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt."

Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi, potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:

-- "Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät ja häpeät..."

Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä siitä oli levinnyt tieto kaikkialle.

Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä. Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.

-- "Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja tulos?" -- kysyi hän itseltänsä.

Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan tuloksen ja mutisi:

-- "Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku... oikea 'tähti'..."

Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:

-- "Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos..."

Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:

-- "Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista."

Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin, jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti naurahtaen:

-- "Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!"

Ja sitten kyseli hän itseltänsä:

-- "Miten olen minä tähän tilaan joutunut?..."

Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:

-- "Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus Kristus, niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja häpeä?..."

Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen haaksirikkonsa oli äärimäinen.

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:

-- "Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa... Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt Jumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat. Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt..."

Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:

-- "Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?..."

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, -- ei tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle -- ja hän ajatteli ensi kertaa sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.

Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.

Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut muuta ahkerammin: kuviteltua "kykyänsä". Ja hän näki jo itsensä oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:

-- "Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan... Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut, mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden..."

Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.

Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä, heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän huomasi alhaisuutensa ja puhui:

-- "Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen, vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä köyhien kustannuksella..."

Ja taas hän ajatteli:

-- "Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?..."

Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.

* * * * *

Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta, painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa. Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.

Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja, että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.

Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa hautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä...

Jo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea kuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa hautaristejä...

Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita hän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut, ne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä... kätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne häntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat sormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen hänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: "_Ecce homo!_..." Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä täyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain vuorella, eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä lujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa... Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin huvila ja ääni tukahtui siihen...

Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat aukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta nousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:

-- "Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?..."

Hän kauhistui entistä enemmän.

Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena sinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti... Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen päällensä...

Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta, josta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta...

Hän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... "Nyt, nyt se alkaa!" -- tuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni... Joka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle ilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta.

Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama poikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon... Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:

-- "Huu!... Hu... huu!"

Ja vainajat vastasivat haudoistansa:

-- "Hu-huu!... Hu-huu!"

Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja kauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen yli...

Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen pohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan vääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon...

Harhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä raudat, toisessa hirttonuora... "Nyt, nyt se lähestyy", -- hätäili Harhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut voimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen kaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään puuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi venäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio nauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen tulimerestä ankara jyrähdys...

Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta... Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.

Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun lehteen.

Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että kirjoitus oli ansaittu:

-- "Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia vastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni herjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!"

Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin huusi Harhama jyrinän säestämänä:

-- "Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!

"Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!... Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!

"Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni, kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!

"Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!"

Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten Harhaman kasvoja.

-- "Kas niin!" -- huusi Harhama. -- "Kuulitpas _nyt_ rukoukseni, Sinä pilvissä Piilottelija!"

Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun tavoin:

-- "Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun Sinua etsin..."

Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:

-- "Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä _ihon puhdistuttaja_!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua _nyt_ pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos Sinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua kiellä... Minä _tunnustan_ Sinut, minä tunnustan että olet voittanut minut, mutta minä _en pelkää_ Sinua... Minä astun eteesi uhmaten... Niin, jyrise kovemmin... Minä astun _itse_ vastaamaan teoistani... Kuuletko: _itse_!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu..."

Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä jatkoi Harhama:

-- "Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä _itse_ olen syyllinen, _minä_ eivätkä muut, ja minä vastaan kerran... Minua ei ole kukaan vietellyt... Minua _ei voi_ kukaan vietellä... Minä _itse_ olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan... kuuletko... minä vastaan _itse_... Kas niin, jyrise kovemmin... Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole maanneet minua, vaan _minä_ porttoja... legioonan... Eivät ne ole minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja hengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä... Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita..."

Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.

-- "Iske, iske!" -- huusi Harhama. -- "Avaa vaan koko hauta! Ja sinä Ritva, sinä pikku rosvo..."

Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä uhmaavampana jatkoi Harhama:

-- "Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan vaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... _minua_ yksin, sillä minä sinut elämään kutsuin..."

Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui silloin edelleen ja kirosi:

-- "Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi mainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!"

Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja huusi:

-- "Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut tähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö _voi_... Minä en lähde Kainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun eteesi... Sinua vastaan minä astun nyt _vastaamaan elämästäni_... Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene Kainina... Avaa nyt helvettisi..."

Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:

-- "Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin... Iske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!...

"Sinä opetutat, että _Sinä_ ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis järjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on _törkeä_ valhe... Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä jyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia..."

Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun säestämänä:

-- "Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä."

Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:

-- "Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa harhama... Kuuletko: ihmis-elämä on _har-ha-ma_..."

Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka...

Varjoa ja koti-ikävää.

Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...

Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme...

Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät itseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki siinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä ijankaikkisuus ja äärettömyys.

Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.

* * * * *

Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan löydä.

Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen yön istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti ettei siitä teoksesta saa _yksikään ainoa_ kokonainen lause hänen kauttansa julkisuuteen tulla.

Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä, kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.

Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita, tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla, alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.

Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden painamana.

Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle, peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:

-- "Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän puhtaalta pinnalta!..."

Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi häntä painaa.

Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa, pilkkaa ja kaikkea.

Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.

Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän ajatteli jo: "Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen _ansainnut_." Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen siveellinen velvollisuus.

Hän muisti munkki Pietarin sanat: _"Jumala on tuomio"_, ja alkoi jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.

Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.

Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.

Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria, Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta. Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti elämäänsä.

Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa, vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti, kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran, kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville. Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä. Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.

Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena, että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä halveksia.