Part 41

-- "Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä... Minä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa..."

Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:

-- "Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät ole kärsimässä..."

Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla. Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:

-- "Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä polta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie vähätkin ihmishenget tomuun."

Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:

-- "Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi paikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka pyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen roskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa kanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?..."

Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella, kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:

-- "Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai sitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset eivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön... Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on roskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin..."

Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana oli kirjoittanut ylistysrunon -- Nerolle, koska se osasi käskeä. Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut _erehdys_ ja _valhe_, että oli ollut ajan sosialisti.

Kuoleva jatkoi heikolla äänellä:

-- "Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan, tai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun _omat_ kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä? Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus -- mutta hän ei ole mitään kirjoittanut -- Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te _itsestänne_ tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!..."

Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti hengittäen:

-- "Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita. Teitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat viisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne kutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi taiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.: alkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te kirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat neroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä kynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi ensimäisenä..."

Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua:

-- "Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna itseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot, joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin... Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi _arvalla_ etsiä... Olkoon, että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa paranna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä _olet_ jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli, jommoisen ihmis-elämän _ei_ pitäisi olla..."

Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:

-- "Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä, myrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta paljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia märkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai siksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu omaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet yksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa elämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon 'uutta' sanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania ja novellia."

Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi, itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän yritti puhua ja selittää:

-- "En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä kirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä..."

-- "Siis aijot kukistaa Jumalan", -- keskeytti sairas.

Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:

-- "Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan... taistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät..."

Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:

-- "Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on mittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä voi sitä kumota. Jos Häntä taas _ei_ ole, olethan suurin narri, jos rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta... sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!..."

Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan edestä. Hän lausui:

-- "_Uskon_... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys..."

Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:

-- "Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä, kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan, et yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon _uskovat_, että Jumalaa _ei_ ole. Viime mainitut ovat juuri sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat kiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan _tiedä_ että Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita, tai jotain semmoisia 'tiedemiehiä'... sinun laillasi rappiolle joutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi ilmaantua _yksi ainoa_ koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi _tietää_ sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa... Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan _tiedä_ onko Darwin oikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään uskoa?..."

Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana huokasi hän:

-- "Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys..."

Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana ja nääntyneenä. Hän lausui:

-- "Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja..."

-- "Perkele", -- keskeytti sairas -- "ei yksikään maailmassa tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti toista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian... Jalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä ja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille... Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen palveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat polveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä..."

Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena, armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo vetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin. Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:

-- "Jää hyvästi!... Minä lähden..."

Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja kuiskasi:

-- "Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee itse malli... älä arvostele".

Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja kuiskasi:

-- "Isä, minä tulen syliisi..."

Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen...

Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään. Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä, josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.

Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:

-- "Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää hämmästykö..."

-- "Herra Jumala!" -- parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen miehensä huoneeseen.

* * * * *

Syyskuun yö pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki. Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen. Ketään muuta ei talossa näkynyt.

Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle, veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja. Harhama otti niistä yhden, mutisten.

-- "Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen..."

Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle. Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta tuntia myöhemmin Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä, koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.

Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi vaan pakenevansa.

Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi hänet ja katseli häntä tylsänä.

Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi häneltä hetken kuluttua:

-- "Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?"

Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa. Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa ja lähti Ritvan haudalle.

Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni. Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha lisäsi syys-yön kaameata väritystä.

Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan synkkinä ja kolkkoina.

Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen kysymykseen: "Isäkö vai äiti?" Ja äskettäin oli hän kuullut vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän kysymyksen, Jumalako vai Perkele?

Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:

-- "Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?..."

Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:

-- "Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty..."

Hän masentui ja jatkoi:

-- "Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin epäilyksen pohjattomaan mutaan.

"Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla..."

Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:

-- "Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus? Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: 'Elämän tarkotus on kulta!'

"Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta -- ja nyt olen kerjäläistäkin köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.

"Minä olen pettänyt -- mutta olen nyt itse petettynä."

Hän jatkoi edelleen:

-- "Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen..."

Harhama huokasi ja jatkoi:

-- "Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse mätänin.

"Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen."

Hän ajatteli edelleen:

-- "Olin elävinäni köyhiä varten -- ja köyhät kirosivat minut ja kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät, ettei minusta ole enää hyötyä."

Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan ilkunnan. Hän jatkoi taas:

-- "Olen nostanut ihmisen Jumalaksi -- ja se jumala ilkkui minulle, kun näki minut iljanteella verisenä...

"Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani..."

Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun hengessä kysytyn kysymyksen:

-- _"Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea peruskivi, mikä voidaan panna?"_

Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.

Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:

-- "Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta -- ja nyt olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko maailmaa..."

Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää tyhjää viinatynnöriä.

Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:

-- "Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt lähden?..."

Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi ihmisrinnasta. Hän jatkoi:

-- "Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni..."

Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:

-- "Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku..."

Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä, sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita, joita hän oli itsestänsä kuullut.

Hän jatkoi:

-- "Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden..."

Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:

-- "Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman Timon selkään..."

Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:

-- "Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi."

Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua...

Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista, kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt, joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa. Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi, että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat Perkeleestä ja sen vallasta.

Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä tiliä itsensä edessä, puhuen:

-- "Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio on ollut _paha..._ Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen: Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä halu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan _alhaisuus:_ halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta..."

Hän mietti edelleen ja jatkoi:

-- "Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin kotia, vaikka minä petin _itseni_ ja uskottelin kotia etsiväni... Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään myöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun elämäni on siinä, kuten kaikessa _erehdys_... se on _rikos_..."

Mieli katkerana jatkoi hän:

-- "Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä... ei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut tarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen pettänyt, kuin Judas."

Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:

-- "Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen, mutta se rehellisyys _ei_ johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta vaan _kuolemanpelosta_... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta... kultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy niitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus ainoa vallitseva vaikutin..."

Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:

-- "Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle edullista... siten sain minä 'ystäviä'... Ainoastaan Nikolain ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan vaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista..."

Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:

-- "Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja, se on ollut yksi ainoa erehtymä..."

Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: _paha_ ja _halpamaisuus_. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.

Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä, jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja kaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle liinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa...