Part 40

-- "Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin suuri..."

Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan. Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona. Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa...

Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä, kunnes Tamara huokasi:

-- "Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki... Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea lemmen laulu..."

Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa kello neljää...

He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa, jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:

-- "Eikö se ole _se_ sormus?..."

Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti "kihlanneensa" sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:

-- "Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen 'kihlannut' sillä ihmisen vaimokseni..."

Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen, surullisena:

-- "Oletko sinä sitten uusissa naimisissa..."

-- "Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa", -- vastasi Harhama kuolonkatkerana.

Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:

-- "No entä sitten?... Oletko onnellinen?..."

Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:

-- "_Olen_... Minä olen _onnellinen_... Jos olet minut pelastanut hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä _hän_ on se salaperäinen ilmiantaja-nainen..."

Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:

-- "Anna anteeksi!... _Minä_ olen syyllinen... Minä olen tuottanut sinulle kirouksen sormuksella..."

Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki epätoivoisena:

-- "Anna anteeksi!... Anna anteeksi... _Elämä on joukko erehdyksiä... Elämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä_..."

Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa jotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran luotansa ja huusi säikähtyneenä:

-- "Pakene!... Helvetinkone..."

Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä viisikymmentä sekuntia.

Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.

Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:

-- "Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa kuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone räjähtää!..."

Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:

-- "Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii... se kukkii... Ai!... Käärme!" -- parkaisi hän lopuksi.

Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa, tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi jäähyväisensä lausuen:

-- "Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni _ainoasta_ kuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin, ainoa oikea kukka ja onni: _elämäntuska_!"

Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli, kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin...

Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua: _sielumessua..._

* * * * *

Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä. Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri, viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.

Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä, ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille, lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta. Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven rasvatyynellä pinnalla.

Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä, jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.

Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon ovea huutaen:

-- "Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte..."

Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven avannut:

-- "Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että Kovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää... Sanokaa, että on huonompi!..."

Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.

Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä, onnenpäivien surullisia muistoja.

Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä, tervehtien:

-- "Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?"

Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja vastasi, silmät vihan tulina:

-- "Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?... Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?..."

Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän yritti puhua:

-- "Tatjana Nikolajewna..."

-- "Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo puhua Teidän kanssanne, Te kavala!" -- keskeytti Tatjana Nikolajewna huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat. Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:

-- "Mitä melua se on keskellä yötä?"

Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen edessänsä kuin raivonhenki ja huusi:

-- "_Te_ se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään omaisuutensa..."

Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen neuvoansa. Hän yritti taas puhua:

-- "Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna..."

-- "Minä en kuule", -- raivosi onneton nainen.

Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:

-- "Minä en ole miestänne _yhdelläkään sanalla_ kehottanut... Hän itse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän _tunkeutui_..."

Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:

-- "Te _kavala_!... Te sanotte, että ette _sanoilla_ kehottanut... Aah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi... munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja _sillä_ Te houkuttelitte mieheni turmioon..."

-- "Hävytöntä", -- huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.

-- "Ei ollenkaan hävytöntä", -- huusi Tatjana Nikolajewna, -- "Mieheni minulle sadasti puhui: 'Kun kerran niin viisas ja ajatteleva mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia on varma'... Te käärme... Te osaatte puhua _vaikenemisella_... Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija..."

Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja lausui käskevästi:

-- "Menkää matkaanne!..."

Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti nyrkkejänsä ja huusi:

-- "Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan Teidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että olette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni kurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous ja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!... Kirottu!..."

Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja käsiä hän oli suudellut.

Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:

-- "Tehän olette Tatjana Nikolajewna?"

-- "Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen", -- vastasi raivostunut nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto, Annushka, joka oli hänelle "Karhussa" puhunut elämän puolesta, itse seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet Harhaman muistoon.

Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:

-- "Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka Te olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja, kun olitte pikku tyttö?..."

Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:

-- "No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani... Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin..."

Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:

-- "No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki ja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se on Jumalan tahto..."

Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian. Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:

-- "Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan uskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen vikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy elämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin ja jätti minulle satatuhatta ruplaa..."

Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:

-- "Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi rukoilemaan Jumalalta anteeksi..."

Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui. Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui "kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta", sanoen sitä hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle. Annushka jatkoi puhettansa:

-- "Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan köyhille ja itse menen nunnaksi..."

Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä lohdutellen:

-- "Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme elämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi..."

Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen puoleensa ja puhui:

-- "Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No niin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte _ilmaiseksi_ ruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran 'Karhussa'... Vanjka -- muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista -- no, hän vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja jätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten ennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto..."

Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset, ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä, puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka puhui Tatjana Nikolajewnalle:

-- "Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä..."

Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena, villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös, mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana Nikolajewnan käsivarteen ja lausui lempeästi:

-- "Mennään, kyyhkyläiseni!..."

Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.

* * * * *

Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen, että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.

Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle, kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti sen itseensä.

Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän järkeili:

-- "Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon: lukekaa!"

Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.

Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän, taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen, kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt, mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.

Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:

-- "Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi."

Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:

-- "Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te ollut syyllinen eikä kukaan..."

Harhama naurahti katkerana ja lausui:

-- "Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää..."

Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas selitellä, lopettaen:

-- "Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen tunnin ajan jo Teitä etsinyt..."

Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:

-- "Lähtekää!... Mieheni odottaa..."

Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.

* * * * *

Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden risaiset jäännökset kirjavoittivat.

Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja valaisi vaimon elämää.

Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.

-- "Erään teoksen käsikirjoitus", -- vastasi Harhama hieman kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander Vladimirovitsh oudostui ja alkoi puhua:

-- "Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän valhe..."

Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:

-- "Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä..."

-- "Kuinka niin?" -- oudostui Harhama.

-- "Siksi", -- jatkoi toinen -- "että kirjallisuudessahan ovat säännöt _minkälaiseksi_ pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon _ainoatakaan_ ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan ihmiskunnan paraat: Jeesus -- jos Hän on ollut olemassa -- Sokrates ja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet -- esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa -- ja salaiset halut ja ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?... Siitä syntyy eheä runo siten, että _petetään_ ihmisiä, poimitaan se mikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?"

Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:

-- "Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma: Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys vaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus vaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja aikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä luomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa sankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita... Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä muutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä huomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata ihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi -- anna anteeksi -- ole jo _ennestään_ kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin, miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä vääräksi?..."

Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan. Aleksander Vladimirovitsh jatkoi:

-- "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa taideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään taputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?... Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki..."

Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho. Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas, joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:

-- "En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa..."

-- "Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt", -- keskeytti Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle lääkkeitä, lausui hän: