Part 4
-- "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen soitto -- verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan _teidän_ tervallanne, niiden työttömyys _teidän_ rukiillanne..."
Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi Harhama. Hän _valmisti_ kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat. Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen. Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä, jatkaen:
-- "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset suuhun!..."
Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui pappeihin, jatkaen:
-- "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea..."
Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli _suuri_ ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:
-- "Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä..."
Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän rohkeni jo kierrellen sanoa _kuka_ on Jumala. Hän jatkoi:
-- "Jumala on kaikkialla siellä missä _te_ teette työtä itsenne, lähimäisenne ja kansanne hyväksi..."
Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa: _Te olette Jumala... Ihminen_ on Jumala... Hän ei ollut varma, josko ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne _voi_ saada ymmärtämään ja heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen, joka on korkeimpana _ainoastaan_ ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:
-- "Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä, että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi..."
Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan. Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:
-- "Kun sen teette, niin palvelette _oikeaa_ Jumalaa ja _oikein_... Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin itkut ja veisuut ja nyyhkytykset..."
Hän oli saanut sanotuksi _kenen_ palveleminen on oikean Jumalan palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa: maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän aatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän _ensimäisenä_ päivänä, seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä savusta.
Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa maailmankurjuuden eteen, aivan _liehakoiden_ sitä. Hän jatkoi ylistystään:
-- "Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen, järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte _itse_ ja käytätte _taidolla_ ja _yksimielisinä_. Jos jättäännytte sokeina toisten johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin."
Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli voinut _kostaa_ papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota häväisseet. Hän lopetti:
-- "Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin! Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä täysi sävel!"
Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla. Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.
Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta. Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:
-- "Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi, täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen..."
Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut ehdottivat nimeksi "Korpelan Karhu". Laurilan Aapoa se nimi ei miellyttänyt. Hän puhui:
-- "Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan. Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte, sillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo _kaikki_ jalat... Ei jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen pelätiltä..."
Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään. He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen. Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan oikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa:
-- "Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät kauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän päästä päähän..."
Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä. Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä "Korpelan susi". Hän puhui:
-- "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi on sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat..."
Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.
Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida, laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa, jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana...
Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:
-- "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei Korpela saa sinne parempaa miestä..."
Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus, sen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä hänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus, joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli...
Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka ohjasivat hänen kulkuansa.
Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa, kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa, ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä, vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.
Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja olisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta...
Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.
* * * * *
Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa, joka valui taivaalta rankkana.
Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina, jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina. Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa, missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne mielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen. Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan pääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas synnyttivät uusia unia.
Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona, leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.
Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa, punakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin päivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä tulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä vastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä kukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen siemenessä...
Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä maailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä...
Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden jäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys tohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.
Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit, toiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä, vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna... Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä _maassa_, joka vyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät jääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä... punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat myrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa... kiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut polvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa eteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien puhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat... kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki...
Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat pisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi alas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden jääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen, jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi...
Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat kokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi voimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei vesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät edelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat hyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat... tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat... särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa...
Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena merenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä... raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta riehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta kohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina... ärjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon... riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä... Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn pauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut... syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana takaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten, ja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui... kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa, savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa...
Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.
Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja kuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna syvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä, pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina, joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös kirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat... putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi myrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät vihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa vastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä...
Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla, mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä oman itsensä kautta:
Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi... Pinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle... Se raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina tulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla... Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin tulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä... pauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa läikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi... vyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten... paiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot... vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren tuli-ulappaan...
Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin... Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi, pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa punakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee... Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta pursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä... jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama seuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy nousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä... Sisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi...
Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle. Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa missään...
Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen synnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus: Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa punaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri viskautuen...
Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy vihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden taistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta... oksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen. Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn vimmatussa raivossa ja ulinassa.
Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa: