Part 39

Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista, miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: "Jehovako, vaiko Perkele?" kohosi hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena, jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen...

Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen, kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä näyttäytymisellänsä:

-- "Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja _hedelmäänne!... Mies!_ Katsokaa _minkälaisen_ heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt ottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!..."

Hän istui, ilkkui siten ja nautti.

Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit, joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan, jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa, käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.

Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan hänestä, lausuen:

-- "Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!"

Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo taskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt, sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.

-- "Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!" -- iloitsi Harhama.

Hän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:

-- "Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta".

Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän muisti Nikolain sanat: "Mies ei _tapa_ koiraa, vaan merkkaa sen ja jättää häpeäänsä kärsimään". Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä: "Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne korut joilla se parasta aikaa koristautuu?" Mutta inho tukahdutti kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.

* * * * *

Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi tutkimattomaan pimeyteen.

Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen itsiensä tappelijoiden mukana.

Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla, tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.

Kaikki taisteli turhasta.

Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan. Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja lausui hämmästyneenä:

-- "Tamara-kulta!... Sinäkö se!..."

Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:

-- "Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään..."

Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?

-- "Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa se Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?..."

Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja kiirehti:

-- "Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?"

Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä. Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi rauhallisena:

-- "Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?..."

Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:

-- "Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan sinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?"

Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. -- Hänen kasvoillensa ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:

-- "Olen. Minä olen sekottunut _kaikkeen_..."

-- "Voi herra Jumala!" -- säikähti Tamara, jatkaen: "Joudu herran tähden sitten ja pakene!"

Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä, joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta. Viimein puhui hän hätäisenä:

-- "Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?"

-- "Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden", -- vastasi Harhama katkerana.

Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:

-- "Kuule! Mikä sinua vaivaa?"

-- "Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!" -- vastasi Harhama surullisena.

Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:

-- "Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!"

Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen vastasi hän:

-- "Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja kunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto..."

Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:

-- "Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene _minun_ rauhani tähden!..."

Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:

-- "Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!"

Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa. Tamara jatkoi itkien:

-- "Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi kuolemaan..."

Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja lausui hermostuneesti:

-- "Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof..."

Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:

-- "Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä epäluuloa!..."

Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa, tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti, joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.

Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:

-- "Pakene! Minut on ilmiannettu",

Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.

Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja kysele, vaan etsii pelastusta.

-- "Kenen luulet olevan ilmiantajan?" -- kysyi Orlof.

Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:

-- "Tiedätkö missä ne asuvat?"

-- "En."

Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle kiihtyneenä:

-- "Vanha oikeus käytäntöön!"

Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen "vanhan oikeuden". Hän oli pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:

-- "Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa määrättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!..."

Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan haju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto taistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa liian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi _enempää_... Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai Geldnersin... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja lopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.

Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi liipasimessa:

-- "_Minä_ en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin... Kernaimmin näin... Valitse!..."

Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman pelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon lyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan höyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:

-- "Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä _itse_ vien helvetinkoneen heidän huoneeseensa..."

Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri Velikodushof ja rouva Esempio asuivat.

Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli hänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä, tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:

-- "Eihän se ollut ihan varma... mieheni _arveli_... hän _luuli_, että sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko siinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota, Harhama-hyvä!... Odota vähän!..."

Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen hapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä haisivat ihmisten sisälmykset...

Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin, sillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus... Tamara nyyhkytti:

-- "Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida ja sähköttää... ja etsiä hänet..."

Kaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui kuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt ihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön...

Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä... mietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran miestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden tuntomerkit...

Tamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen hetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut vinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät, odottivat pöydällä...

Pari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime'in vaunuja odottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio ja Velikodushof _kostoa_ pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski:

-- "Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä, vaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne tulevat, niin on _mahdoton_ ottaa enää konetta pois..."

Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja jatkoi järkeilyänsä:

-- "Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne _ovat_ ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se salaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!..."

Hänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli vaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi, että tilaisuus menee ehkä ohi...

Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina, kuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski hermostuneempana kostonlaskujansa.

Tamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi laskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a:

-- "Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea ja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi minuuttia... tai vaikka puoli minuuttia!..."

Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän järkeili:

-- "Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun se räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä..."

Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi kiihkeästi edestakaisin kävellen:

-- "Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan ei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos olisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin palaan ja kauhistun... Aivan huudan apua..."

Hän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi:

-- "Höyryääköhän niiden veri?..."

Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:

-- "Minä aivan _tahraan_ käteni niiden vereen... Huudan apua ja menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä noin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun nyt vaan Tamara viipyisi, tai 'ne' kiirehtisivät, että ei mene sivu suun!..."

Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen: "perkele!"... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa... kuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa...

Aika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi käyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama _nautti_.

Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät. Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:

-- "Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä huomaa, että se on _minulta_ saatu lahja..."

Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa, että ei ole vaaraa. Hän laski:

-- "Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne saavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea ja tahrata kätensä!..."

Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:

-- "Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin sitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!..."

Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:

-- "Sen juttuahan tämä on koko keksintö... _Tietysti_ se on perätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan..."

Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli tulikuuma. Hän laski taas:

-- "Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat saaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja ne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa..."

Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:

-- "Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on mennyt..."

Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja hätäili:

-- "Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää juttua kaikki..."

Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki sen poveensa...

Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva Esempion äänen.

Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan lausumaan.

Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui, helvetinkonetta tarkottaen:

-- "Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan myöten..."

Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin. Hän riemuitsi:

-- "Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen kumotuksi..."

Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille, käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.

Kun se oli tehty iloitsi hän:

-- "Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän, ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista..."

Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää. Jokainen oli sen kokonaan unohtanut...

* * * * *

Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot, kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.

Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa. He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän välinpitämättömänä.

Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi helvetinkone, eikä hän sitä muistanut...

Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja puhui raukealla, tuskallisella äänellä:

-- "Minulle johtuu mieleeni eräs muisto..."

Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi ajatuksissansa:

-- "Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni laulun: 'Tyttö meni kuutamokohtaukseen'..."

Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi:

-- "Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi sentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty myrkyllinen käärme..."

Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden kulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset... ranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat ja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden kuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos pistettynä. Kello oli paljon yli kolme. Helvetinkone oli vedetty kello neljäksi laukeamaan...

Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:

-- "Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen..."

Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita, viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna sanojensa oikeudesta:

-- "Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa _kylliksi kauvan_..."

Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa, polttavaa vesikarpaloa.

Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä, tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä ja lausui: