Part 38

Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat Harhamassa uuden henkisen ajettuman: _Hän kuvitteli olevansa marttyyri_... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän luuli kärsivänsä _toisten ihmisten_ pahuuden tähden ja nautti siitä uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset, pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi, kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista, uhmaili hän:

-- Oh! Minä tahdonkin olla juuri _alhainen_... Minä tahdon olla alhainen, koska se on ihmisten _arvon_ mukaista... Ne eivät jaloutta ansaitse...

Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat toipua...

* * * * *

Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat. Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille. Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.

Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:

'Rakas herra Harhama!

Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään tiennyt...

Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli toveri, joka rakasti Magdaa -- ja ehkä myös hänen rikkauksiansa. Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon. Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.

Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla hyväksi.

Pyytäen anteeksi

Kirchner.'

Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan, viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.

Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa _aina_ kuten rouva Esempiota ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana, semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan: kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut hänestä.

-- "Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!" -- raivosi hän...

Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet _karistaa_ itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta, jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:

-- "Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!... Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan ymmärtävät..."

Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen elämänsä liasta.

-- "Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento", -- uhmaili Harhama.

Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä...

Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:

-- "Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun _rapaisilla_ käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette _vielä_ rapaisemmat..."

Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän _pakottaa_ ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi sitä ajatellessansa:

-- "Teidän _täytyy_ astua niin alas, että olette pakotetut likaisen nahkanne pesetyttämään _niillä_ käsillä, jotka te olette tehneet _murhapolttajan_ ja _rosvon käsiksi_, vaikka minä en ole teille mitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy vielä saada kerskata, että hän on ollut _suurimman_ heittiön, _varkaan ja konnan_ vaimona... Hänen _itsensä_ täytyy minusta se tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen..."

* * * * *

Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää, herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.

Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja onkimiehen ruuhen värettä.

Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä. Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.

Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.

Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä, sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus. Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun, jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä. Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:

-- "Miten olen _minä_ tämän kaiken kadottanut?"

Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä hetkellä enää syyttänyt toki _muita_, jos hän ei vielä astunutkaan vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut muita ihmisiä tarkottaen:

-- "Minä olen _teidän_ elämänne hedelmä..."

Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta...

Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:

-- "Miten olen minä tämän kaiken _voinut_ kadottaa?"

Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.

Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti _ihmiset_. Hän raivostui ja lausui:

-- "Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut, siihen syypäät, te _ihmiset_... te _kirotut_..."

Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä kirkkaaksi päiväksi valeta.

* * * * *

Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa, rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina, alhaalla, milt'ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat hieman vesipainon alla.

Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena, pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana, harmaana vetenä.

Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:

'Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.'

Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:

-- "Se on juuri _ihmisen_ tapaista... Se saivar ei kykene muuhun, kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa... Ja _sen_ pitäisi olla minun vaimoni!..."

Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:

-- "Mutta sinun _täytyy_ tulla... Kun ei kirje auta, niin minä _noudan_ sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se 'ihminen' josta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut syöpäläinen. Sinun _täytyy_ nähdä porttojen osottamana se, josta et muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi... Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua... Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan 'ihmistä'..."

Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet. Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä. Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja tuomarina.

* * * * *

Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.

Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi on oikea: _hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala_. Isän ja äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi jo sitä _viimeistä_ kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.

Hän oli tehnyt ihmishengen _äärimäisen_ kysymyksen, sen jota _ei kukaan_ ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha, Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota enempää _ei voida koskaan_ kysyä. Hän kysyi: _Jos_ on Jumala, kumpi on se _oikea: Perkelekö_, vaiko _Jumala?_...

Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän kysyi sitä sairaloisena, mutta _rehellisesti_.

Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: "Isäkö, vaiko äiti?"... Se uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta...

Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.

Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: "Jehovako, vai Perkelekö on _oikea_ Jumala?" Hän oli löytänyt äärimäisen: "isäkö, vaiko äiti?"

Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.

Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä. Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt sovittamaan Harhamaa.

Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki _koston_ kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja lupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea _rahaa_. Hän mietti:

-- "Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään tyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua ihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa..."

Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat haaskoja...

Kohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen, rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.

Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi lopulta kuivasti:

-- "En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin."

Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan "ihmistä" ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän omaisuuden hoidon.

Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi itseksensä:

-- "Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?... Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva Esempion peilikaappiin."

Hän _toivoi_ että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet, jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana päivänä. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin luopumuskirjan alle.

Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt kerrankin näkevänsä ihmisen, _oman_ kuvansa, täydellisesti alhaisena, semmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.

Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin, Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle menoa varten.

* * * * *

Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän hautajaisia.

Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen helmat.

Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä, haluten vaan saada sen loppuun.

Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako, vai Perkelekö on Jumala?...

Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli täydellisessä avioerossa ruumiistansa...

Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä taas kysymys:

-- "Miten _minä_ olen tämän menettänyt?..."

Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten _minä_ -- eivätkä _muut_ -- olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia, joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen _muiden_ hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.

Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää, mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän. Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä, vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat rouva Esempio ja majuri Velikodushof.

Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.

* * * * *

Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna, Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget, rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta, suruvoittoisesta merestä.