Part 37

Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.

Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen soittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa, ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan...

Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet ruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman viikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa...

Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot olivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla haisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat nauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli:

-- "Sinä olet 'istunut'..."

Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta sieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla valta-istuimen astuimia...

Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset väittelivät häntä ja lausuivat: "Hän on 'istunut'."

Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut...

Minne hän meni, siellä ajatteli hän:

-- "Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen 'istunut'..."

Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella...

Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:

-- "Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!..."

Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken niistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken sieltä kotiansa kulkee...

Eikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa...

* * * * *

Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.

Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän _itse_ elämällänsä vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden vingunnalta ynseällä ajatuksella:

-- "No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!..."

Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:

-- "Minä tahdon olla _alhainen... Alhainen_ minä tahdon olla... Elukka elukkaa vastaan!..."

Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin juoppo viinasta, ja riemuitsi:

-- "Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi alhaisuuden, että näette, elukat, minussa _oman_ kuvanne, ihraisen... Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni..."

Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi kaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että ei voinut olla _alhaisempi_, koska se ei olisi painoon kelvannut ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa. Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi, riemuitsi hän:

-- "Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin oikeudesta!..."

* * * * *

Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli ihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa myöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja rapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei ainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta seurata...

Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi... häämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa...

Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni... kirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus, jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.

-- "Elämä on kaiken turhuutta", -- huokasi silloin Harhama katkerana.

Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina pysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina...

Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo _aikansa huviksi_ joskus päiväkauden.

Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama, kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat. Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua...

Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää väliäpitämättä...

Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää. Siinä oli jotain hämärää sumua...

* * * * *

Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä, kuin nuora jälestänsä...

Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio lukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä. Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta, näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi, laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa _inhosta_, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä, hullunkurisia.

Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi. Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla, halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli olevan. Hän tahtoi olla _näennäisesti_ jalo, koska hän sen kautta voi olla _alhainen_... Hän riemuitsi taas itseksensä:

-- "Minä tahdon olla _alhainen... ainoastaan_ alhainen... Jos en minä sen _näennäisen_ jalouden kautta voisi olla _alhainen_, niin minä sylkäisisin siihen..."

Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän siitäkin, koska näki, että hän on jo _ollutkin_ alhainen. Hän nautti siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa, inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.

-- "Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden kuvajumala", -- ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.

Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli halpamaisuus.

* * * * *

Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit, rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas. Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.

Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla, kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän nyt katseli koko elämää.

Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko. Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.

Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.

Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa, suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta...

Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa, jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä voimat ja kyvyt.

Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi, jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.

Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:

-- "Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?"

Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa _ihmisten_ edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä, tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi työnsä nurkkaan ja ilkamoi:

-- "Vai _teitä_ varten minä koristautuisin, te ihmislutikat! Ohoh!... Minä rapaan vielä _enemmän_ itseäni... Minä _pakotan_ rouva Esempion ja Velikodushofin panemaan minut _uudestaan_ rautoihin ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille, elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen _ihminen, teidän_ kuvanne!... _Ecce homo!_... Ja teidän täytyy katsoa minussa _omaa_ kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän _täytyy_..."

Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!

Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän huomasi tekevänsä sitä _ihmisten_ tähden. Ne eivät tuntuneet olevan enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.

* * * * *

Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.

Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. -- "Minä olen siis kaksineuvoinen", -- ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi sairaloisesti sitä asiaa tutkia.

Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:

-- _"Ecce homo!"_

-- "Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta", -- riemuitsi hän ja mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.

Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.

Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi, hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana, luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta, oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen, Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu. Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja, vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt. Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.

Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.

Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut, oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu, pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota, ilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä... Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan Kullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan syntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän hausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime'in matkan...

Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui Regime'in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla, kun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen...

Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä loistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan aistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä _kodin_ petolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota hän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä... Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä... Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa...

Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi, mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa... Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi turhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa, kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen hänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa Pirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen neuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme mateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti niitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää häneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea kantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta... näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui: _Ecce homo!_

Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:

-- "Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos olisin _vihannut_, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän liasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut aistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten kanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä..."

Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut säilyttää sitä -- mielestänsä tahraa -- teoksensa sivuilla ja uskoi pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.

Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.

Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan, vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi hänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.

* * * * *

Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa luonnossa.