Part 36
Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä _kuvitellut_ palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan maailmankurjuuden vastauksen.
Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi kaikki maailman kurjat. Hän lausui:
-- "Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!"
Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen vasikan.
* * * * *
Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta, varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella...
Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä lausuman ennustuksen:
-- "Se raha tuottaa sinulle _onnea_..."
Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli murtanut auki rouva Esempion kaapit.
Hän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan. Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.
* * * * *
Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin. Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja kasvoihin ja käteen repesi verihaava.
Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä, halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut, päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.
Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.
Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:
-- "Herra Jumala!... Herra Jumala!..."
Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli Harhaman huokauksen ja raivosi:
-- "Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut sittenkin Jehovan vierinkivenä?..."
Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina. Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:
-- "Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te ihmiskirput..."
Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja kostontuli leimahtivat hänessä...
Silloin Perkele rauhottui ja lausui:
-- "Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa..."
Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina, molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on Jumalasta.
* * * * *
Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.
Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä... Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta... suuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa vihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne... Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa...
Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa... Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa, hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua... Siitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne nauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen antimia...
Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä köynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne koskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta...
Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa tuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat tulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta kirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava...
Vihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä...
Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen olemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä leimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä, kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena, kuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on vihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu kostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee vihan varjona...
Maaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä enkeli-ilmiö...
Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota oman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on hän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla kytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja somasti solmuun vedettyjä...
Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan kohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen aina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä enemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa hänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa... siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa...
Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä mustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina kurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä... sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon hengen...
Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä...
* * * * *
Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta muuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele... Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli kaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky...
Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa hartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme rauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se makasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta... hohti kuumuudesta... säteili kirkkautta...
Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi kummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä ylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta... notkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku...
Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen:
-- "Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin kurikan vartta..."
Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:
"Sinä niinkuin aamurusko koitat. Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat. Sinä kehräät kaiken elonrihmat. Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat puhallat pois väärät valtijat. Suo meidän olla sulle vartijat!"
Sävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide alastomuuden keralla. Perkele jatkoi:
-- "Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!"
Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:
-- "Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää, kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä..."
-- "Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus", -- riemuitsivat enkelit ja yksi heistä lopetti:
-- "Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi..."
Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui sävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa. Perkele jatkoi:
-- "Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame..."
-- "Siis sinun aistipunakukkasi", -- selitti Hiisi. Perkele järkeili edelleen:
-- "Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!"
Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:
Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui hänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat... orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät toisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä...
Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis koriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona... poski punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi... vavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet...
-- "Hän huomasi hameen ja aistipunakukan", -- huomautti Perkele. Ja enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:
"Kaunis aistipunakukka kukkii yöt ja päivät siellä, missä naisen hame, tukka, häilähtää vaan miehen tiellä. Suuri sull' on voima, henki. Jehova on sulle renki."
Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun päänsä peitteeksi...
-- "Hänkin näki jo aistipunakukan", -- riemuitsivat enkelit. Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi värttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista Troijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä... hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan _katseli_...
-- "He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani", -- ylpeili Perkele. Näky jatkui:
Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi orjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka värähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle palvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris _puhui_ hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris _kuiskasi_ hänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi _likempää_... Paris polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun... hänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi pienen arkailun...
Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta...
-- "Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen", -- ilkamoi Piru.
-- "Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille", -- lisäsi Kehno.
Näky jatkui:
Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli Pariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat aistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät... Kaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja Parista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka... Kuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät Skamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli... Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana... Skamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat kaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät uudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina... ne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden valitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan akkunasta...
-- "Se on taistelua _hameesta_"-- selitti Perkele.
-- "Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput", -- selitti Piru.
Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat kaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet hulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti... Veri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö... Miesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui lämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se hulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja... Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat heilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat naisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia katseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa... kuhertelivat toistensa keralla...
-- "Hame nousee jo sotalipuksi", -- iloitsi Perkele.
Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne miehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat ottaa...
-- "Se on taistelu _hameesta_... Sama hame on kummankin joukon lippuna", -- selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:
-- "Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten hameista, kuten tuossa näette:"
Taas aukeni uusi näky:
Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena näkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa... Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas huokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä... äärettömyys huokui ikituskaa.
Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita... Riita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina...
-- "Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin", -- huomautti Perkele kuivasti.
Vihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat kaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna... Perkele jatkoi ylpeänä:
-- "Joko _täytyy_ ihmisten kääntyä, tai..."
Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:
-- "Tai täytyy heidän _tuhota_ toisensa, että Jehovan valta heissä loppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa, tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja koirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki ja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni..."
-- "Sinun tahtosi on maailmanlaki", -- riemastuivat enkelit. Perkele jatkoi:
-- "Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa julkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia _vihaamaan_..."
-- "Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen tuliroihuksi", -- todistivat enkelit.
Perkele jatkoi majesteetillisena:
-- "Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua, kuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa veisataan _minulle_ ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu kiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun palvelijoilleni..."
Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:
"Kaikki kirkonkellot soivat kerran sulle. Edessäsi kumartavat kaikki voimat. Kaikki valta kädessäsi kohta välkkyy. Sulle soittaa kaikki torvet. Kohta voittaa sinun suuri asiasi. Kohta sinun kunniaasi maat ja taivaat julistavat."
Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:
-- "Minun asiani voittaa, sillä se on _oikeus_... Katsokaa kuinka Harhama kulkee pois Jehovasta!"
Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset... sen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus...
Enkelit iloitsivat...
Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa...
Enkelit riemuitsivat.
Jo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja Edelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja Velikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla...
Enkelien riemu yltyi.
Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän oli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa häilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia, tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia ja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla voitettuina...
Perkele viittasi näkyä ja lausui:
-- _"Ecce homo!"_ [Katso ihmistä.]
Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi enkeleiltänsä:
-- "Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?..."
Enkelit kauhistuivat ja vannoivat:
-- "Ei ainoakaan _sinun_ palvelijasi voi niin alas mennä..."
-- "Ja kumminkin", -- jatkoi Perkele -- "Jehova varottaa ihmisiä seuraamasta teidän esimerkkiänne..."
-- "Se petturi!" -- kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:
-- "Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä minä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös _perinnöllisyys_: Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä periytyvä..."
-- "Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa", -- vannoi riemastunut enkelijoukko.
Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi naurajien sankat ihmisjoukot.
Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa. Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja ihmisten ivanaurua ja riemuitsi:
-- "Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa..."
Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta enkelien veisatessa:
"Katso ihmistä, kuvaa Jehovan! Voima herramme kerran Jehovan kuvansa-laiseksi vielä polkevi. Ensin kuvan Jehovan sitten Hänet Itsensä maahan tallaa hän."
Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:
-- _"Ecce homo!"_
Elämänkukkia.
Elämä on suuri erehdys...
Maailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat kiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki kiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä...
Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen ainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja kuoleman ikitaistelun loppua...
Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt tomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa... tappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien itseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman hirmukynnestä...
* * * * *