Part 35

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän virvatulet roihusivat punaisina revontulina...

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.

Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi: mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen huokaus.

Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.

Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva Esempiosta katkerana:

-- "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?"

Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:

-- "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty..."

* * * * *

Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti...

Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa...

Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi, jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän kiertokulkuna...

Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat verkalleen, kuin musta ruumissaatto.

Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa, vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.

Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:

'Rakas!

Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi. Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.

Helga.'

Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu, valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti, selällänsä maaten, rouva Esempiolle:

-- "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta."

Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.

Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa. Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien nousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa, missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.

Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi, kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.

Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.

Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle seuraavan kirjeen:

'Herra Harhama!

Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'

Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja viha kuohuivat yhtenä vaahtona...

Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua. Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella. Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin. Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho ja halveksiminen.

Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.

Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.

Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja, jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille, paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan naista, joka rakastaa sukulaistanne..."

Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin; hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.

Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää...

* * * * *

Elämän ivanäytelmä jatkui.

Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että: "Sinnehän se nyt häviääkin."

Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:

'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja sinä olet näkevä.'

Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha. Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja _juuri_ itse ollut kohtaloonsa ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän piti rouva Esempiota.

Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin, että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä uskomattomalta.

Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia... Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun. Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.

Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:

-- 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä. Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan jälkeni ja _sinunkin_ jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.'

Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja murhapoltosta.

-- "Varkaudesta ja murhapoltosta!" -- huudahti Harhama. "Ei. Tämä on pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa..."

Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi. Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä, Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä 25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään. Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä kulettaa.

Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä. Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

* * * * *

Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.

Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja elämänportto tanssi helmojansa heilautellen.

Harhama nauroi entistä katkerammin:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi jälitellä sitä pitemmältä.

Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:

'Hyvä veli!

Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko. Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.

Veljeydellä

N. N.'

Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi. Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:

-- "Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun omilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä järjetöntä ihmiselämää!"

Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen oma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen _omat_ tekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.

Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa sitäkin alempi.

* * * * *

Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan lumiliinalla hääräili ihminen luoden _yleistä_ ihmis-elämää... Toiset häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi ihmisten inhona.

Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona. Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä. Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:

-- 'Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes _sitä_ säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje, jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan pääkalloni kautta, että olen _valehdellut_, tai etten ole kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä saan sinut säästämään minun ja _oman_ jalkapuuni...'

Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.

Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän kertoi:

-- "Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain yhteisestä juomavelasta..."

Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista... Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:

-- "Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: 'Ei korppi toisen korpin silmää puhkaise'."

Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:

-- "Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi kaikkien miestensä kanssa..."

Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:

-- "Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän puolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies..."

Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin. Toinen miehistä jatkoi:

-- "On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin joutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti turmellut."

Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:

-- "Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen."

Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho, halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:

-- "Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah... haa!..."

Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:

-- "Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet..."

Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen lopetti sen huoaten:

-- "Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja muut heittiöt..."

Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:

-- "Niin. _Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu_... Kun siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat..."

Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä. Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:

-- "Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin vettä?..."

Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun. Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen narrinhameena heilahdellessa...

Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen. Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui katkerana:

-- "Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä tavalla, että olisin _koira_, jos ottaisin palveluksenne vastaan..."

Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui katkerana:

-- "No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja lopullinen..."

Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle -- uusi Jumala.

Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari poliisia, jotka vangitsivat Harhaman.

* * * * *

Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä. Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen, jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit olivat niiden rahojen panttina...

Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan paperit pelissä _hänen_ elämänsä tähden. _Hänen_ tähtensä hääräili nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse, joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita. "Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän inhottavan näytelmän kustantaa", -- mietti Harhama.

Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.

Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa. Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan ruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui inhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun Magdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli nyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen hänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta...

Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.

Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi. Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle vastauksen:

-- "En minä tule mokoman miehen puheillekaan."