Part 34

Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta, maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä likomäräksi.

Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä, sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän, risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja kenraali Pawlof poistui.

Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui verkkona hänen ympärillensä.

* * * * *

Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä olutlasiansa.

Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa saippuakuplaa.

Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa. Hän huokasi itseksensä:

-- "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee nyt tiedoksi..."

Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.

Hän tarttui lasiinsa ja joi.

Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka varassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota...

Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota. Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän huuhteli sitä pois oluella.

Kului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi, kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase, panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti, jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.

Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus, avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:

-- "Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot... Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?..."

Inho purskahti Harhamasta...

-- "Karjapiika... Talonpoika... Elukka!" -- ajatteli hän ja vaikeni. Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä.

Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.

* * * * *

Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois kulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon... Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys... Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.

Temppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja, sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden luurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat... Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee Mustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää... Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava tuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä...

Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen pylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä riippuu musta käärmeketju...

Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta kukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo...

Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi...

Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen kukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta saada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen mustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää, ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa, odotellen Irvannon ilmestymistä.

Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen tuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen mustakukkaisuutensa yhä enemmän...

Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta varre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta... sen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa, siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja myöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden käärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät puolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät jokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa kohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse, kostoa ja tyydytystä... Ne ovat _mustakukkaisia_, eli varre-käärmeen puremia...

Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat pystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria, ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta...

Mustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:

-- "Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen tiellä... Hän on _ensimäinen_ joka on noussut _minun_ nimessäni Jehovaa vastaan..."

Enkelit ihastuivat. Piru todisti:

-- "Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Sinun nimeäsi kohta maa ja taivas ylistää. Sulle kaikki tähdet hohtaa, Jehovalta kaikki jää sinun valtikkasi alle. Sinun valtas kaikkialle kohta yksin ulottuu. Sun on päivyt, kirkas kuu sekä taivas tähtivaippas, sinun säälimätön raippas kaataa vallan Jehovan, ilkeän ja kavalan."

Perkele jatkoi:

-- "Harhama on ensimäinen, joka on _rukoillut_ minua... Hän on ensimäinen, joka on _kironnut_ Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä..."

-- "Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis lähellä", -- vakuutti Hiisi.

-- "Se on lähellä", -- kerskasi Perkele. -- "Häneltä puuttuu enää kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel, Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa, sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo, Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön huolen Uuva!..."

Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman Kainiksi..."

Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:

-- "Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin hänet _minun_ riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan raukeavat..."

-- "Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat", -- todisti Horna. Ja enkelit veisasivat:

"Kalliokin kukkaa kantaa, kun sun tahtos säätää. Kivi sille voimaa antaa, jos niin tahdot päättää. Kaikki sulle raataa. Kaikki kumoon kaataa valtaa Jehovan."

Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.

Kymmenen ruplaa.

Elämä on häpeän kultaraha...

Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja halveksi tätä.

-- "Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan", -- lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh Edelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli kuusikymmenvuotias, laiha herrasmies.

-- "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", -- tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani kirjelaukkunsa pöydälle.

-- "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" -- tarttui majuri Velikodushof. -- "Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni, se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä."

Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän piti oikeana. Hän puhui:

-- "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin' on sulle vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää vangituttaa, Stepan Ivanovitsh..."

Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin ja lausui ajatuksissaan:

-- "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila oli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?..."

Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui lopuksi:

-- "Kunniattomuutta..."

Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa ja alkoi puolustaa ajatustansa:

-- "Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on siveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?... Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!"

Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän lausui ajatuksissansa:

-- "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole enää ihminen, vaan pahantekijä..."

-- "Tietysti totta!" -- innostui Sergei Jakowlevitsh. -- "Ja minkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!..."

Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa. Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista, ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus, majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.

Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu, oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt, ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina, kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja närkästystänsä. Hän lausui taas:

-- "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata ihmiskohtelua heittiöille..."

Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu, että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.

Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi, jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne _käski_ jo häntä astumaan panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:

-- "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja... Havannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan... No kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut 'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan..."

Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä, silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:

-- "Ja lisäksi: Mitä _omaa_ on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä tehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole... Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä ei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti vierasta..."

Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.

Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:

-- "Rouva Esempiolla... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia Suomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin."

Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri puolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän taiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut olla _mitään_ omaa, joten jo sekin, että hän jotain _lahjotti_ rouva Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: _vieraan_ omaisuuden lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.

Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa, mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää. Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto. Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:

-- "Kuoleman hän ansaitseisi..."

-- "Sekin tulee", -- vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille, osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.

Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:

-- "Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä häpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt..."

Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:

-- "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja myllyssä..."

Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:

-- "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut... Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu..."

Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta ajatellen:

-- "Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi jauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta..."

Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.

Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.

Elämä on tuli-omenoista hohtava hyvän- ja pahantiedonpuu...

Pohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä... ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen juoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä... sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden...

Mutta hänen yläpuolellansa oli _elämä_... Se elämä lähti ihmisestä ja se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon... Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi sen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi hänestä ulos omat antimensa...

* * * * *

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa. Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut hievahtaakaan...

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan. Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän lihansa hajun...

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi, hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi, toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän hänen sieramiinsa...

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman matkan.