Part 33

Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:

-- "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat minut kiinni ja _raiskasivat vankilassa_... Ne _raiskasivat_ minut... Kuuletko?"

-- "Rauhotu, Kaatja kulta!" -- hätäili Loolja. Harhaman henki aivan hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi Looljalle:

-- "Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä _vihaan_... Aaah!... Ah, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?..."

Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.

-- "Niin, Kaatja... Kosto on tuleva", -- lausui hän. Loolja hätäytyi ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:

"Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta kätösesi pieni! Sortajille kerta kosta! Ime niinkuin sieni _vihaa_ äidin lauleloista! Hymyellessäsi loista vihankukkasena!... Aa! Tuuti koston kukkijaa!"

Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa tyynnytellen:

-- "Rakas Kaatja!..."

-- "Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!" -- keskeytti Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:

-- "Kosto tulee."

Ja lastansa osottaen lisäsi hän:

-- "Katso tuota lasta! Siinä on _kosto_... Hänestä kasvaa kosto inhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!"

Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla, kolkolla äänellä:

-- "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki, herättääkseni hänessä _vihan_... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin herättää hänessä _vihan_. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä, Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää _kostajaa_... Siksi täytyy sinun antaa minulle lapsi'..."

Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.

-- "Voi Herra Jumala!" -- huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja jatkoi:

-- "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan..."

Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:

"Kuule kuinka kaunihisti kahleet sulle soivat! Katso, kuinka kirkonristi ilkkuu, ilkamoivat jumalat näin sua pilkkaa, Tarukäärmeen silmät vilkkaa sulle aina, muistuttain, että muistat kostaa vain..."

Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:

-- "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on _jaloin_ tunne... Ja tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa... jaloa, tulista vihaa..."

Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin villi peto, lisäsi hän:

-- "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, _toveri_ Harhama!"

Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni, kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä _petturina_, Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan, johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa, pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet uskollisuutta _oman pääkallonsa_ kautta. Hän oli ollut ensimäistä petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa. Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:

"Tuuti! Kun juot äidin rintaa, silloinkin jo muista, että imet veren hintaa! Sortajien luista laita kerta suuri viulu! Niiden hurmehella kiulu täytä joka päivä!... Tuu! Laita niille hirsipuu!"

Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa. Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken katkennutta puhettansa, lausuen:

-- "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan. Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua."

Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan. Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta sen äskeisen puheen johdosta:

-- "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?..."

-- "Katso!" -- keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli. "Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo _tapettu_... Niin, hän oli _tapettu_... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut nälkään, jos ei minulla olisi ollut _sinun sormustasi_... Minä panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu, minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää lastani _vihalla_... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut Venäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän pitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä, missä sinä olet..."

Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna Pawlownaa tarkottaen:

-- "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... _Sortajia_ hän on... Vai eikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me sekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja", -- lopetti hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen nurkkaan.

Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta. Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua, tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä, tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua kolkolla äänellä:

-- "Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa, kuin isälläkin..."

Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:

-- "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli _muista_ ruma. Hänen kasvonsa muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta niissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen _henkeänsä_. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä ja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa... Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa? Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin takananne, nähdäkseni... Ah!"

Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta. Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:

-- Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin..."

Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:

-- "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden raadot on mereen haudattava..."

Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas lapsellensa:

"Juo kuin verta maitoani! Älä muista muita! Ime vihaa, ainoani! Kirousta huuda yöt ja päivät jumalille, pettureille, sortajille! Kosta niille!... Tuuti aa! Et vaan raukka olla saa!"

Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko elämän. Kaatja jatkoi hänelle:

-- "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko sinä Harhama vihata?"

-- "En kyllikseni", -- vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:

-- "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan."

Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:

-- "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella _nälkää_ etkä _ruoskaa_... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin silloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne _piiskasivat_ minua... Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi."

Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:

"Hussan!... Tuuti vihanlasta! Tuuti kostonkukkaa! Vihaa, kosta! Silloin vasta et sä elä hukkaan. Elämäss' on viha juuri ainut puhdas, jalo, suuri. Juovu siitä!... Tuuti! Haa! Nuku siihen armas! Aa!"

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä. Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui kirokatkerana, puoli-itseksensä:

-- "Ah! _Elämä on poroksi polttavaa vihaa_..."

Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle, lausuen:

-- "Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja Kaatjalle..."

-- "Ei, ei... Ei millään muotoa!" -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olen _huomenna_ puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat jo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. _Teiltä_ minä en ota. Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan armo ei lopu vielä tähän päivään..."

-- "Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", -- keskeytti Kaatja. -- "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" -- huusi hän nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:

-- "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset tarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa. Vie! Ne ovat _heidän_ rahojansa. Loolja _ei_ saa ottaa niitä."

Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. -- "Kirous seuraa minua", -- jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli sen ja lausui:

-- "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua, sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian olla oikean, oli hän ajatellut."

Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!

Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.

Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan nälkäinen rottalauma, joka vikisi:

-- "Judas... Judas... Judas!"

Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen kasvoillensa:

-- "Judas!"

Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja kysyi:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Juomaa!" -- vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi viinuri pullon olutta ja selitteli:

-- "Te suvaitsitte tilata olutta..."

Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen seinään ja huusi viinurille:

-- "Sinä koiranpentu!... Saatana!... _Viinaa_ minä tahdon, enkä olutta... Kuuletko sinä, toljake?..."

Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:

-- "Täällä ei sallita..."

-- "Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?" Ja siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:

-- "Minä olen tshuhna ja minä tahdon _viinaa_, enkä olutta... Minä tahdon juoda _viinaa_..."

* * * * *

Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.

Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla, sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta...

-- "Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa", -- ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva Esempio vastasi:

-- "Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden myllyyn... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista pidä..."

Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion kädessä.

Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa turhamielisyyden sumua ja selitti:

-- "_Tämmöisinä_ aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa... Nekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen kaunis pyrstösulka. Siellä voi _näyttää_... voi näyttää, että miehellä on _rahaa_, millä elää..."

Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:

-- "Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja 'näyttää'..."

Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle...

-- "Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn", -- lausui hän kuivasti.

* * * * *

Oli jo yö.

Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa. Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen, nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä säestykseksi...

Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.

-- "En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää", -- huomautti rouva Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana...

Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät nimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia. Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista rintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta, joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana leijana.

-- "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", -- lausui rouva Esempio. Harhaman kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti taas elämää...

Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen itsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa, hame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä ylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt kumartelivat palkkioksi...

Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:

-- "Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin kanssa _hävittämään_ tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt _Nikitinin_ ja itse istun täällä..."

Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois kurkusta.

Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän hameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä... kumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä kohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta...

Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:

-- "Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin minun _omissa_ silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko. Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon minun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on menossa."

-- "Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus", -- vastasi rouva Esempio hymyillen.

Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti. Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes ruumiillista heikkouttansa.

Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat pullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui hajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa itsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle...

Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta puhettansa jatkaen selitellä:

Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin kirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä käsiinsä, luki sen ja lausui: "Voi, että minä en voi teitä Teitä halveksia ja vihata! Te annatte minulle _toiveita_ ja kumminkin kirjoittelette vielä tuolle'... Ja sitten hän osasi maalata kaikki rikkautensa ja muut..."

Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen inhottavan lemun...

Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä:

-- "Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en uskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun..."

Harhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä talonpoikaisnaiselta...

Hän joi yhä enemmän.

Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä öisiin pesiinsä.

Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä. Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.

-- "Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!" -- huudahti rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.

-- "Missä?" -- kysyi Harhama heräten mietteistään.

-- "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa", -- vastasi rouva Esempio.

Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi. Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän muisti _miksi_ Loolja myö itseänsä.

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:

-- "Tämä mylly ei ole enää _minun_ paikkani... jos tahdot jäädä tänne, niin jää, mutta minä _lähden_..."

-- "Kyllä minäkin sitten lähden", -- lausui rouva Esempio, nousten raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama taas kerran Hiiden myllyn oven.

* * * * *

Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.

Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden myllyssä kesken. Hän puhui:

-- "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään..."

Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni. Rouva Esempio lisäsi:

-- "Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden kuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana..."

-- "'Jalompana'!" -- Harhama itseksensä halveksivasti.

Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki tanssivat hänen edessänsä.

Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita _verta... kostoa_ ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.

Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet. Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa teoksensa puolesta.

Rouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.

-- "Niin", -- yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:

-- "Mitä niin?"

-- "Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli likööripulloja lattialle lätäköiksi..."

Harhama oli valmis. Hän huusi:

-- "Sinä olet _portto... Huora_ sinä olet, _huora_... Kuuletko?..."

Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa. Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui kuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen kouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne...

Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin kysymyksen:

-- "Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?..."

Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:

-- "Vettä!"

Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi, istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:

-- "Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa asennossa?"

-- "Hän on hullu... Hän on mielipuoli!" -- tuskitteli Harhama.

* * * * *