Part 32

Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen huokaus.

* * * * *

Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä, jääkolealta.

Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!"

Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta. Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan rouva Esempion saksien läpi.

Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja. Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan, tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen tulpaanin.

Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi, jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt. Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.

Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin. Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.

Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi, siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon...

Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken, laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä, että kuolema.

Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.

Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen särkyneille että Jumala armahtaa heitä.

Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet, kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.

Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä. Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille, riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.

Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä. Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman korppien terävissä kynsissä.

Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain, vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi, himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja, joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön kynsiin, silmät hätäytyneinä.

-- "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi.

-- "Onko hän sitten noussut?" -- ajatteli Harhama, kasvot ivan ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi _yöllä salaa_?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä _kaikille_?..."

-- "Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus", -- vakuutti pappi.

Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi Harhaman silmiä; hän mietti:

-- "Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa _näyttäytymään_ taivaan korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?..."

Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.

Harhama huokasi likomärkänä hiestä.

* * * * *

Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän turhuus tuikutti joka tulesta.

Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän, jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon, musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista. Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra, armahda, armahda!

Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli Harhama tuskan runtelemaa naista.

Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana...

Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:

-- "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä Harhama!..."

Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä. Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:

-- "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua Nikolaistakin."

He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:

-- "Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata."

Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi hetkeksi.

-- "Missä on Nikolai?" -- kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena, kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel, jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:

-- "Hänet ammuttiin kapinassa."

Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt: siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:

-- "Se poloinen kuoli vielä katumattomana..."

Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella Looljaa, selittäen:

-- "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja hyvä..."

Loolja keskeytti hänet lausuen:

-- "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!..."

Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä salaisuutta siepataksensa uteli hän:

-- "No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?"

Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä vastasi itkun seasta:

-- "Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala tätä ihmis-elämää!..."

Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta tyttöä. Hän selitteli:

-- "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt..."

-- "Niin", -- lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. -- "Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on armollinen?"

Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo rauhaa?" -- mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi itseksensä, Jumalaa tarkottaen:

-- "Miten kavalasti se paula on punottu!"

Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja jatkoi:

-- "Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää hänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän..."

Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan, jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.

Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa. Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen: raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla äänellä:

-- "Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?..."

Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama tarkotti ja kysyi:

-- "Mitä taruja?... Satujako?..."

Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi puoli ilkkuen:

-- "Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?..."

Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja lausui:

-- "Miten minä voisin olla sitä uskomatta?"

Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:

-- "No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä..."

-- "Herra Jumala!" -- keskeytti Loolja, lisäten:

-- "Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa _ei_ ole... Ja onhan se paljon vaikeampaa uskoa...!"

Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto. Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä:

-- "Eiväthän nekään _tiedä_, että Jumalaa _ei_ ole olemassa... Ne vaan _uskovat_..."

Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on _uskoa_... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta, jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty, yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois pyrkien, lausui hän tuskastuneena:

-- "No, sehän on kokonaan toista... _Näkeehän_ sen että Sitä ei ole..."

-- "Mistä sen näkee?" -- tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin lapsi.

Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena, kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:

-- "Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?"

-- "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi asiaakin Teille", -- vastasi Loolja.

-- "Minä tulen häntä tervehtimään", -- tarttui Harhama, kiirehtien, jyrkästi.

-- "Tekö?... Ei... Ette Te _voi"_, _--_ keskeytti Loolja hämillänsä,

-- "Miksi en voi?"

Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena suu itkussa:

-- "Minä olen vielä semmoinen nainen..."

Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:

-- "Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko... Joskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan... Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne poloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat huostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli sääli ja minä..."

Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja jatkoi:

-- "Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on _täytynyt_, kun ei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin poikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia Jumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja likaista..."

Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen puoli ylöspäin.

Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja jatkoi:

-- "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan..."

Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon ja lopetti huoaten:

-- "Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin säätänyt..."

Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:

-- "Mennään Kaatjan luo!"

-- "Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä kävelen."

-- "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt', vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen _etsinyt_ lokaa", -- keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:

-- "Mennään!"

Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:

-- "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se poloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten hänet vapautettiin..."

Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken muun.

* * * * *

Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.

Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa. Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.

Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä. Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa...

Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa laulaen:

"Tuuti, tuuti, pienoinen! Kasva, kasva, kaunoinen jumalien kiroksi, sortajien tuhoksi! Tuuti aa! Et sä saa taattoasi unhottaa!"

-- "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" -- kysyi Loolja, kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi valaistussa huoneessa.

Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi. Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui ihastuneena, mutta synkällä äänellä:

-- "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä sen päivän aamuna, jolloin kuoli."

Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.

-- "Nikolaistako?"-- alkoi hän. -- "Mutta minulla on sinulle asiaa, Harhama!"

Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:

-- "Eikö tämä ole sinun sormuksesi?"

Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden myllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen. Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun, oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan laulun johdosta jäi se antamatta.

Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:

"Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi..."

-- "Kyllä tämä _oli_ minun... Miten se on mahdollista" -- alkoi Harhama puhua ihmeissään.

-- "Se tapahtui näin", -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olin Nikolain kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva vaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'... Jokainen pakeni kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin, Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne _polttivat_ ihmis-asunnon... Ne _tappoivat ihmisiä_", -- huusi hän raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan tuli.

-- "Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!" -- pyysi Harhama häntä lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:

-- "Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat _ihmisiä_... Me hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden päivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni, tämä sormus palkkioksi hoidostasi'... Vasta myöhemmin, kun tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota nyt omasi!"

Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille ja jatkoi kehotustansa:

-- "Ota, Harhama, omasi!"

Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen takaisin Kaatjalle ja lausui:

-- "Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen mustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!"

Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, tuuti lulla! Ei ne itkut auta. Äidin kohdussa jo sulla oli synkkä hauta... Et saa olla raukka, rukka! Niinkuin kaunis vihankukka kasvoit kohdussani... Tuu! Ei saa mennä itkuun suu!"