Part 31

-- "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi. On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?"

Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen, että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:

-- "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä _mitään ilmottanutkaan_... Onko Hän kansoittanut muut maailmat ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin, jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä, kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä maan päällä kulloinkin säätää ja määrää..."

Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen. Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:

-- "Miksi Hän sitten _salaa_ kaiken sen meiltä?"

-- "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä puhumaan", -- vastasi munkki Pietari rauhallisena.

Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:

-- "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi? Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?"

Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä. Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:

-- "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on sen elämänlaki: Jumalan käsky _sille_. Niin vaikuttaa Jumala profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä. Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse muuttumaton Olento..."

Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi, hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:

-- "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei. Te ette tiedä, että _jokaikinen_ oikea totuus on jumalasta, olipa se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta totuuden lähdettä _ei_ ole. Raamattua järkyttäessänne te olette etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä."

Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä, jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.

Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:

-- "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?"

Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen jälkeen lausui hän:

-- "Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?"

-- "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", -- vastasi munkki Pietari, ollen huomaamatta Harhaman katkeruutta.

Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:

-- "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien paremmin... Jos Hän on kerran Jumala..."

Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:

-- "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen jalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?"

Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui hän:

-- "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?"

Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:

-- "Oletko näinä aikoina rukoillut?"

Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen... Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:

-- "Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta sydämestäni... Toisen kerran elämässäni..."

-- "Silloin on Jumala sinua kuuleva", -- lausui siihen munkki Pietari.

Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden ilme:

-- "Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?"

Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti, aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä."

Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi puolihuutaen:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa."

He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet katseellansa.

Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua, ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat ja pettävät: Hän kuvitteli ja _tahtoi_ olla Perkele ja puhua sen voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse Jumalalta.

Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai hän voimaa.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari kylmällä äänellä:

-- "Ja mitä rukoilit häneltä?"

Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät, verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:

-- "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin Te tahdotte minut polkea..."

-- "Sinä ihmishurjimus!" -- lausui siihen munkki Pietari arvokkaana, istahtaen rauhallisena.

-- "Niin", -- alkoi Harhama -- "minä en tahdo enää tätä elämän kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!... Lopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut..."

Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.

Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä. Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:

-- "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?"

Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:

-- "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin ja tahdon vaihtaa olemattoman _olevaan_..."

Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa Harhaman raivokohtausta.

-- "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka _ei_ olisi olemassa?" -- kysyi viimein Pietari tyynenä.

Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa. Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:

-- "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä jos Hän onkin olemassa?..."

Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein lausui hän katkerasti:

-- "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani _salaa_, kuin lude?..."

Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:

-- "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt elämäsi seurauksissa?..."

Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:

-- "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä: Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan..."

Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:

-- "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi sijalle?"

Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja vastasi vakuuttavasti:

-- "Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion muodossa..."

Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.

-- "Kurjimus!... Sinä ihmisportto!" -- lausui munkki Pietari ankarana ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:

-- "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa..."

-- "Kenen kahden?" -- yritti Harhama.

-- "Vaikene!" -- keskeytti kiivastunut munkki. -- "Sinä olet huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa, huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi siemenet jäävät toisten turmioksi..."

Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:

-- "Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman turmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan. Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte huoruuskumppaninne, juustopalanne -- Jumalaksi... Jaksatko sinä alhaisuutesi käsittää?..."

-- "Vaikene!" -- keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.

-- "Minä tahdon puhua", -- uhmaili Harhama synkkänä.

-- "Vaikene!" -- uudisti munkki Pietari. -- "Kammioni ja ikäni ja munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit..."

-- "Hänkö!"-- kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja tahtoo olla Perkele.

-- "Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen ylistyksensä..."

-- "Ooo-oh!" -- uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen valtikka kädessä.

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele. Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: -- "Niin totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, _jos_ se on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut painava jalkojensa eteen tomuksi."

-- "Nähdäänhän!" -- yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä, hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä uhmaavana:

-- "Nähdäänhän!"

-- "Vaikene ja kuuntele!" -- käski munkki Pietari. "Niinkuin sinun rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse..."

Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi puristetut.

Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.

-- "Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa..."

-- "Minutko... Ohoh!?" -- keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä sen suurinta hetkeä.

-- "Sinut Hän on masentava, sillä Hän on _tuomio_. Ei yksikään maailmassa... _maailmakaan_ voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet voivasi Hänen luomiansa kiertää..."

-- "Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan", -- raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta suitsusi vihan ja ylpeyden savu.

Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:

-- "Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja rikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi, jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi! Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman pilkansormien osoteltavaksi!..."

Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja käski:

-- "Seis!"

Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:

-- "Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?"

Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä _Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus_... Teidän luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin..."

Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä. Munkki Pietari jatkoi surullisena:

-- "Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne kulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin, joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä, mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia, joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja, jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain... sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen..."

Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas surullisena:

-- "Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas... Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua..."

Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui lempeämpänä:

-- "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa katuvaa kohtaan on yhtä ääretön."

Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen, painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:

-- "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa..."

Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti, ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:

-- "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!"

Sitten istahti hän ja lausui:

-- "Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen luoksensa..."

Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä. Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta, joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja kuuli munkki Pietarin rukoilevan:

-- "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa, ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!..."

Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja kirkossa veisasi kuoro:

"Muserra meidät murskaksi. Jauha meidät tomuksi! Masenna ylpeys, polta paha, kitke armotta himo! Herra, armahda! Herra, armahda! Herra, armahda!"