Part 30

Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan Jumalan olemassaolon olettamukseksi.

Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain selityksellä: "Jumala _Itse valitsi_ juutalaiset teurastamaan Hänen poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun ehdon, rankaisi Hän heitä siitä"... Nyt tarttui Harhama siihen aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:

-- "Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus, Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen, sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan oppina _hyvällä_, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?"

Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:

-- "Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä' uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet häpeään... valehtelijaksi?..."

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari. "Kun olet joutunut verkkoon, älä sitä _itse_ sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan ruoskan alitse, valitsevat sen tien?"

Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen, että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun _näkivät_ Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään reikään..."

Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:

-- "Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan luo lepäämään?"

Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi surullisena:

-- "Ei, isä Pietari."

Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.

Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen ja kysyi varovasti:

-- "Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?"

Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan, kysyi hän arkaillen:

-- "Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?"

-- "Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon seuraukset ovat edessäsi?" -- kysyi munkki Pietari vastaukseksi.

Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki Pietari kysyi edelleen:

-- "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet sen vääryyden?"

-- "Ovat", -- vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.

-- "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos _he_ ovat vääryyden tehneet, niin et sinä siitä _voikaan_ kärsiä ja vastata. Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole itsessäsi vikaa?" -- lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta jyrkällä äänellä.

Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän lausui katkerana:

-- "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan tuntea hedelmien maun..."

-- "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta, josta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun tuntisit?" -- keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä äänellä.

Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä. Munkki Pietari jatkoi.

-- "Vai tahtoisitko panna _muut_ oman elämäsi seurauksista vastaamaan? Luuletko, että kukaan _voi_ vastata toisen puolesta? Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?"

Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:

-- "Te ette tunne asiaa syvemmältä."

Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui jyrkästi:

-- "Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?"

-- "No, niihinkin."

-- "Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi, tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä..."

Hetken vaiettuansa jatkoi hän:

-- "Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset."

-- "Minäkö _huoruudessa_"-- yritti Harhama.

-- "Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt", -- keskeytti munkki Pietari kuivasti; -- "sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina."

Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:

-- "Minä huoruudessa!... Rakastaessani _vaimoani_!..."

-- "Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?"

-- "Minä itse", -- vastasi Harhama jyrkästi.

Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:

-- "Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan jolloin jokainen saa itse _siveellisyyden_ nimessä määrätä, kuka on hänen vaimonsa?"

Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.

-- "Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?"

Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille. Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi lempeämpänä:

-- "Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt, ilmottaa meille ja kirkastaa _kuka_ on meidän vaimomme, millä lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt..."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:

-- "Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin..."

-- "Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa? Niinkö?" -- keskeytti munkki Pietari jatkaen: "Mutta jos majuri Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?"

Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui. Munkki Pietari teki uuden kysymyksen:

-- "Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?"

Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti, että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:

-- "Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä. Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä 'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin, kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai muulla?"

Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut. Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi hetken vaiti oltuansa:

-- "_Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden hyväksi uhrautumista_. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa, omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä _sen_ hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä..."

-- "Mutta nyt", -- keskeytti Harhama -- "nyt Te, isä Pietari tulette siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai vastenmielisin..."

Munkki Pietari keskeytti jyrkästi:

-- "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille... Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi. Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin ole porttoutta? -- Ja missä suhteessa _se_ rakkaus eroaa siitä rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?..."

Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta. Katkerana lausui Harhama:

-- "Sittenhän ovat _kaikki_ avioliitot porttoutta..."

-- "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja totuuden edessä täytyy jokaisen _itsensä_ vastata, eikä sovitukseksi kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan avioliitotkin siinä kätensä lianneet'... Olet oikeassa puhuessasi. avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta, jos sen johteena on _himo_ eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon päälle _himoitaksensa_ häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä. Rakkaus ei ole _tunnetta_, vaan _alistumista_. Tunne on viettiä ja himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta, jolla fariseukset rakastavat _ystäviänsä_ -- vaimo on enempikin kuin 'ystävä' -- vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta."

Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana. Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä, ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa. Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä, välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.

Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti sitten ja jatkoi surullisena:

-- "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia, ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri _miehet_ ja heistä täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala sanoo: '_Hän_ joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, _hän_ tekee huorin, _hän, mies_ on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa... Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan hänen sydämessään, himoissaan..."

Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen. Hän lausui, mieli kuolon koleana:

-- "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?"

Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:

-- "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään _tekojesi ja elämäsi seurauksista_ tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä puuna on _elämä_... Jos haluat, astu sen rapakkoihin -- kauniitahan ne ovat -- astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö, kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa..."

Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:

-- "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko ettei teitä..."

-- "Ettei teitä tuomittaisi", -- keskeytti munkki Pietari suuren profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta: Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä sanonut: 'Voi teitä, Te!'... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole syntiä tuominnut!..."

-- "Samarialainen vaimo", -- yritti Harhama. Mutta munkki Pietari keskeytti:

-- "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa: sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?"

Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa, loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä, uskoen Hänen olevan _rakkauden_. Lukematon armeija oppineita raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta: epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki silmien edessä, sen joka meidän on _pakko_ tuntea ja tunnustaa nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:

_"Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio..."_

Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui, kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori, jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:

-- "Katso ympärillesi! _Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio, erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio_... Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon... Ei yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio, armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään joutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa..."

Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten lempeämmällä äänellä, ajatellen:

-- "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne vallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen erehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen..."

Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä vuoria, joiden raskaus oli _pakko_ tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen. Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi, mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai _tahdo_ siitä etsiä totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:

-- "Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta ja vääräksi todistettua..."

-- "Esimerkiksi mikä?" -- tarttui munkki Pietari.

-- "No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan ikä... Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin miljooniksi vuosiksi..."

Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:

-- "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista. Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee oman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!..."

Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen, suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki Pietari jatkoi suurena:

-- "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa, ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä Jumalan edessä..."

Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui. Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki Pietarilta:

-- "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on ymmärrettävä?..."

Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:

-- "Minkätähden se olisi järjettömyys _jos_ niin olisi?"

-- "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", -- alkoi Harhama. Munkki Pietari tarttui nopeasti:

-- "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen silloin jo järjettömyyttä?"

-- "Mutta" -- yritti Harhama puolustautua -- "onhan siinä toki se järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen, tai..."

-- "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" -- keskeytti munkki Pietari.

Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä, josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että aurinko vetää maata?"

Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän: