Part 3

Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot unelmarihmat ja luomapuut loistavat.

Raala:

"Niisiksi yhdet solukaa! Pirtoina toiset piukkakaa!

On luomapuilta puomille jo loimet pantu... Lävitse pirran, niisien nyt niitä suoltakaa!... Mies itse sitten kutokoon unelman, mutta kutehet te hälle kehrätkää!"

Perkele (tyytyväisenä):

"On aines oiva, totta vie. Ei pappi taivaan iloista semmoista kehrää konsaan: niin ihanaa ja makeaa. Ja kaikki työt' on Jehovan: niin naisen silmä, rinnat sen, ja iho, pohkeet, rinnanpäät. Ja kumminkin:"

Enkelit (riemastuen):

"Se kaikki sua palvelee, kuin muinoin kuulu tiedonpuu ja omenat."

Perkele (voiton ilolla):

"Niin palvelee. Mit' yrittääkään Jehova se mulle oiva ase on; jää hälle ansa: kantapää, tai omena... Voi ukkoa!... (Raalalle): Vaan saisko nähdä kudelmaa min mies sun rihmoistasi luo?"

Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut häilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa. Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen laskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta... nuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.

Raala:

"Nyt keijukaisna keinukaa...

Soleina polvet notkukoot!...

Taas pyörikää... ja tanssikaa!...

Saa hameen helma heilahtaa, kuin utu sieltä hulmahtaa taas toinen hame ruusuineen ja kätköineen ja rimpsuja ja pitsejä... ja silkkiä..."

Perkele (keskeyttäen):

"Vai silkkiä! No eikös kelpaa rohtimet?"

Raala:

"Ei kelpaa, ei... On tullut aika uus (Enkeleille): Nyt tanssikaa ja keinukaa! Kas niin! Kas niin!

Hametta hieman nostakaa!... Sen alta, ah! nyt hieman saa vilahtaa jalka pienoinen ja kaunis kantapää...

Taas keinukaa!... Niin, niin!... Niin, niin!...

Nyt polvi saa jo vilahtaa...

Notkeemmin tanssikaa!...

Ylemmä helma nostakaa!...

Kauniisti jalkaa kaartakaa!...

Niin, niin!..."

Perkele:

"Kuin ihanaa!..."

Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona. Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat. Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi. Tanssi jatkui. Raala komensi:

"Taas keinukaa ja kaartakaa!

Saa hame hieman hulmahtaa ja reisi vilahtaa...

Ylemmä jalkaa kaartakaa!...

Hametta nyt jo nostakaa ylemmä pikku polvea, rajoille neidon kainouden ja miehen mielitekojen... perille lemmen paulojen!..."

Perkele (ihastuneena):

"Ai-jai!... Tuo mielen miehen päästä vie, jos sitä ollut lie."

Raala:

"Mies riutuu nyt jo unelmiin... Enemmän hälle antakaa!... Ensiksi suukko huulelta...

Kas niin! Nyt saa sevalmus paidan solahtaa ja rinnat paljastaa..."

Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat lämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina, maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa unelma.

Raala:

"Nyt rinnanpää saa ruskahtaa...

Nyt marjoiksi jo punahtaa..."

Perkele:

"Ai vietävää!"

Raala:

"Nyt kättä hiukan kaartakaa!...

Veikeesti hieman hymyilkää!...

Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.

Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa! Se kiihottaa...

Nyt uinailkaa!...

Notkeina hiljaa tanssikaa!...

Raolle silmä sulkekaa,

kuin arka ois: Se viehättää ja lumoaa..."

Perkele:

"Kas syötävää! Se arkailee, kuin vielä impi ois!"

Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat, viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:

"Nyt sulakaa jo suudelmiin!... Arkaillen vaan!...

Saa paidan helma heilahtaa!...

Nyt itse hieman väsykää ja riutukaa ja huoatkaa! Se kuuluu asiaan...

Arkoina pesään paetkaa, miss' miehen mieli hämärtyy ja aatos paulaan sotkeutuu ja kaikki uinahtaa ja tuikkaa kodin-onni vaan häävuoteineen ja suukkoineen, kuin tuikkaa _olematon_..."

Perkele (ihastuneena):

"Ja silloin Luoja unohtuu. Vaan riittää!... Työnne oiva on."

Raala:

-- "Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä. Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki. Sen antimen hedelmä on sinun omasi."

Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:

-- "Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa taivaan iloja..."

Piru:

-- "Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän, kuin odottavat."

-- "Ei", -- keskeytti Perkele. -- "Se johtuu siitä, että Hänen asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on nyt, -- sanon _nyt_ -- järjestys, minä kumous..."

-- "Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen järjestyksensä", -- ylistivät enkelit.

Perkele rypisti otsaansa ja lausui:

-- "Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret raskaiksi, niin silloin vhiu! -- koko ihmissuku olisi minun. Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan henkeä, muu olisi minua. Mutta", -- lisäsi hän kiukustuneena -- "minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton..."

-- "Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme", -- lausuivat enkelit puistahtaen.

Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät, nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.

-- "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", -- käski hän lopuksi valta-istuimeltansa.

Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa, niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi. Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset... Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi... kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä... Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...

Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta. Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta... Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä... Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.

-- "Nyt tulkoon todellisuus!" -- keskeytti Perkele unelmat ja mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle. Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:

-- "Herra auta meitä, me hukumme!..."

-- "Hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele.

-- "Hah... hah... hah... haa!..." -- nauroi loistava enkeliparvi ja tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele kiitti heitä palveluksesta lausuen:

-- "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!"

Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...

Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:

-- "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun kuontaloni tappuroita."

Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua: Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:

-- "Herra auta, me hukumme!..."

-- "Hah... hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele ja punainen korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...

* * * * *

Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon suuri kipinä...

Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja rukoili sielunsa kaikilla voimilla:

-- "Jos _sinä_ olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista leileistäsi! Auta _edes sinä_, että teokseni lehdille voisin valaa sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet... Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini ja kunniani ja kaikkeni..."

Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana, kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut. Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa. Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, _seisoi jo_ sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen maailmanpauhun mukana.

Elämän virvatulia.

Elämä on Jumalan antamaa kuritusta...

Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa: tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:

"Tullaa! Rullaa! Kyllä toimeen tullaan. Talvet teen mä tukkitöitä, sinä rukkia rullaat."

Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä, hilpeinä ja vastasivat:

"Tiurun, liuru! Saa soida viulu! Onhan meillä talouskin: ämpäri ja kiulu!"

Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa. Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat. Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena...

Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa. Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin yksinpuhuja:

-- "Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!"

Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.

Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä, kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen vallattoman loistavissa kuvauksissansa.

* * * * *

Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat. Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa laskeutua uuden pohjaksi.

Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen. Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.

Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa. Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan, kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.

Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa vastaan.

Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä, estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin. Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.

Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden sumuseppelettä.

Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan tummasta sinestä puhenneena valokukkana...

Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta, jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi, uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja elämän rohkeutta. Hän puhui:

-- "Korpelan naiset ja miehet!

"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä, pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä askelta..."

Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän jatkoi:

-- "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn, jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää _suuren kanteleen_..."

Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti vanhurskaalta, joka _palkitsee_ ylistyksen kiitollisuudella. Hän ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta korkeammalle. Hän puhui:

-- "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa! Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat _teidän_ tervahautojanne... Tervaspuut ovat _teidän_ kolomianne... _Teidän_ pilkkomat ovat tervakset... _Teidän_ panemat ovat tervahaudat... _Ne_ ovat teidän kanteleitanne. _Teidän_ eivätkä muiden... Jos muiden kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen palkka ja voima: rikkaus..."

Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että voi ylistää _oikeaa_ jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri _siksi_ tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä _jumaluuden_ kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle, puhuen:

-- "Jos _te_ sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... _Te_ ne soittajat ruokitte, _Te_, eivätkä ne itse..."

Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden kanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä _ihmistä_ vaan siinä ilmenevää jumaluutta. Hän jatkoi:

-- "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin heilimäsavu... _Teidän_ ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat _teidän_ vääntämät... _Teidän_ muokkaama on pelto ja _teidän_ hiellänne se on höystetty. _Te_ olette rakentaneet kanteleen kivimäestä..."

Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus. Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi, oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi... Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:

-- "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon, toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa teidän kanteleenne kielistä _leipä_, se, jota ilman ei soitto soitolle tunnu..."

Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja, näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden _voima_ suureksi, jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta, voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus. Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa kautta.

Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista, täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi: