Part 29

"Nyt uinahtaa saa riutunut kukassa lemmen hetkisen... Saa huuli huulta maistaa... Nyt kukkainen saa armastaa, värinsä hellät lahjottaa, ja ostaa niillä onnen ja suutelon. Kuin pikkulintu varvukseen saa hempi hemmen ottaa ja väsyneenä uinahtaa sen suudelmiin. Nyt tanssikaa ja suudelkaa... On voitto meidän herran..."

Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä äärettömyydeksi.

Laulu, joka laulettiin runonlomassa.

Elämä on poroksi polttavaa vihaa...

Talven ensi lumet valkaisivat maita.

Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi, vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten kanssa... mairitellen tulevia sulhojansa...

Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää häitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla ruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman suuteloita samaan aikaan...

Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.

Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä missään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän kysyi:

-- "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi matelijaksi?..."

Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut... Katkerana mietti hän taas:

-- "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka sen on liannut..."

Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi turtuneina ja silmän-alus kosteana...

Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui raukeana:

-- "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta, että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta... Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat... vaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi..."

Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion pieni heikkous...

Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta neljällä sanalla:

-- "Kuinka suuri se on?..."

-- "Eihän se tähän kuulu", -- vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:

-- "Voinhan minä sen kirjoittaa..."

Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka paikassa.

Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana, vilaisten silloin tällöin Harhamaan.

-- "Miksi minua maailma näin murjoo?"--lausui viimein rouva Esempio.

Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?"

Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.

Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.

-- "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", -- lausui rouva Esempio.

Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen. Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:

-- "Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin..."

Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui rouva Esempio arkaillen:

-- "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä sattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan sille'..."

Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:

-- "Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki... kunniakin?..."

-- "Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä... Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija... Mehän luimme paljon yhdessä", -- lopetti Esempio, hetken välillä vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.

-- "Siis Kreutzer-sonaatti!" -- mietti Harhama ja muisti sen majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: "onko minussa syytä?" ei kysynyt: "olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?" Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:

-- "Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi", -- lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan...

Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:

-- "Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta _hengelläni_?"

Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin toisella kysymyksellä.

-- "Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä puhtaus?" -- huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.

Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi, neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin olenkorteen.

Hän käveli ja värisi ja mietti.

-- "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", -- mietti hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä. Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan. Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.

Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata, täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva Esempiosta.

Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:

-- "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja pois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan... Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet hänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja miksi Armiiran pitää kärsiä?..."

Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.

Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:

-- "Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle täytyy osa jättää..."

Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden esikuvalle matkarahoiksi...

Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa, tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä tapahtumasta lausuen muun muassa:

-- "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten..."

Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi ja rukoili:

-- "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!..."

Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:

-- "Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla..."

Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera kysymys:

-- "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan: maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?..."

Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi kutoutuessa.

* * * * *

Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli, kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa: ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä, ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä oli ollut.

Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:

'Rakas!

Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle anteeksi.

Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä, nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.

Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta, että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa.

Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa, että tulisi vielä hyvä.

Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. -- Ei hän kosta minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin olihan hänellä hyvä muuallakin.

Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle, samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen. Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun hyvyytesi kokonaan murtaa minut!

Syleilen Sinua.

Helga.

P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen heti sinne.'

Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen Kaatjan.

Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen _olemuksen_ vallasta, Hänen olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta...

Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän nautti siitä onnesta.

* * * * *

Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.

Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven läpi pujottautuen.

Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.

Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja lisää.

Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia. Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin, joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa, kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka riittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:

-- "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on, joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?..."

Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara, joka painoi, kuin vuori.

Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena, kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.

Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle, pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos...

Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen tuskastuneena:

-- "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa, että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun. Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä hulluuden.

* * * * *

Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän monen elämästä...

Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa. Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina. Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä. Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen...

Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen...

Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä...

Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa...

Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan. Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin jostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran perintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt...

Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos kirkosta.

Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi...

* * * * *

Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi häämötti punertava auringonkehrä.

Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan, teki hän päätöksensä ja astui sisälle.

Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa. Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.

Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:

-- "Isä Pietari!"

Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:

-- "Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen..."

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin, mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!"

Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa mietteissänsä:

-- "Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on oikea ja mikä väärä".

Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:

-- "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa ihmiskuntaa..."

-- "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" -- kysyi Harhama miettivänä.

-- "On", -- vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään _vapaasta tahdosta_, vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan meidän omaan käteemme."

Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään. Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:

-- "Eikö Hän _kaikkivoipana_ voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä myöten, ilman ruoskaa?"

-- "Katso ympärillesi!" -- vastasi munkki Pietari. "Eivätkö ihmiset jo _nyt_ valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli, nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?"