Part 28

Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet. Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta ja juopui.

Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on _hänen oma_ osuutensa onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän _itse_ ehkä ollut tulta varomattomasti pidellyt, eikö juuri _hän_ ollut kaiken syy.

Hän ei kysynyt mitään.

Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä. Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia kohtaan. Hän tahtoi _kostaa... kostaa... kostaa_ ja _kostaa_... Musta kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.

Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien kiihottamat.

Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:

'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran olkanauhoiksi.

Harhama.'

Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.

Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:

-- "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa varten."

Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui, otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: -- "Kosto ja viha!... Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla! Eläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja velttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla _alhainen_, enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä..."

Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:

-- "_Tämä_ ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti, kuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri Velikodushofia vastaan."

Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:

-- "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä onnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto... nahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja turmelema..."

Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena, valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa Perkeleeltä armoa, veisaten:

"Vaihda vielä armoon viha! Ällös, suuri, suutu! Onhan heikko ihmisliha, silt' ei muuta puutu, kuin vaan vihollises juoni, niin jo raukka lankeaa ansaan tämä. Siks' ei saa koskaan kuivaa armonsuoni, joka olemuksestasi valaa meihin armoasi."

Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:

"Kuin kukkanen sinusta puhkeaa uus' armonnuppu aina. Et ehdy sä, ei armosi lakastu milloinkaan. Kaikkeus sun kiitostas ijäti veisatkoon!"

Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi kaikkeuteen.

* * * * *

Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin ajatuksiensa verkkoihin.

Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja taas raivostui ja kyseli:

-- "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?"

Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti, kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon vaahdon keskellä kahlaten:

-- "Onko minun tekoni oikea?"

Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen, mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu. Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:

-- "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta _rakkaudesta_?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!..."

Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän uudelleen:

-- "Minä tahdon _vihata_ äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta siitä, että muka _rakastan_ sen tyttöä."

Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki kohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.

* * * * *

Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.

Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on kivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei hievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona hehkuvaa hopeaa...

Hohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina... majesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa hopeahohteisista seinistä...

Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät tulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät luontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat kauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi... tekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia renkaita.

Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja himo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on käärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta... viekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta...

Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme, kiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen ja -vaimon petturuuden äiti...

Hänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä päästä...

Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria: toisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella... Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus... aviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee sen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen hirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen... Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen näkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja aviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden... sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden poikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset... uskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa Herve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä... ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis lehti...

Niin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja petturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle muuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla soudattaen...

Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.

Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana puhui Perkele:

-- "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan Hän ei ole leppyisästi katsonut..."

Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet etsivät aina oikean kantapään..."

-- "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa vihollisesi Jehovan kantapään", -- lisäsi Paholainen... Perkele leimusi ilosta ja jatkoi:

-- "Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä..."

-- "Siis on sisar Aabelille menossa?" -- kysyi rampa Kehno. Perkele riemuitsi edelleen:

-- "Se on enemmänkin kuin _menossa_... Aabeliin katsoi Jehova leppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa yhtä aikaa..."

-- "Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!" -- keskeyttivät palvelijat. Perkele riemastui yhä ja jatkoi:

-- "Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet ja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen siemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa... Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän _vihaa..."_

-- "Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen", -- ylistivät ihastuneet palvelijat.

Perkele jatkoi selitystänsä:

-- "Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa..."

-- "Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi", -- todisti Piru.

-- "Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan lyöty isku", -- lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:

-- "Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen _salaisuutena_ siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen myös Aabelin valinnut, johon Jehovan _täytyi_ lempeämmästi katsoa... Hänen täytyi..."

Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:

"Sinua kaikki kumartavat. Sinua kaikki tottelee. Kaikki sua kiertää, kaartaa, mutta turhaan: aina saartaa heitä sinun paulas suuri. Olet kaiken alkujuuri. Sinä kerran maat ja taivaat kunniasi tieltä raivaat."

Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja ylpeili:

-- "Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis muodoltansa'..."

-- "Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä", -- huomautti Horna.

-- "Niin",-- jatkoi Perkele -- "Jehova on pannut hyvän- ja pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän alati polkeva kantapäänsä..."

-- "Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren", -- keskeyttivät enkelit.

Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän itsetietoisena:

-- "Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun voimani salaisuudet..."

Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä. Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo varjon keralla.

Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko, jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla silmillänsä katseli nuorta vaimoa.

Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi tytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa. Hän soudatteli ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, Kainin lasta! Tuuti onnetonta! Turhaan etsit maailmasta päivää tuskatonta. Miss' on kukka, siellä myöskin kaiho, kuolo päiväs, yöskin sua vaanii, odottaa. Tuuti Kainin lasta, aa! Kuule kuolon kellot soi!

Eikä auringosta, kuusta enää valo varjoton sulle vuoda. Murhapuusta kätkyesi tehty on. Suotta itket, ei se auta: kehtos' on jo ruumislauta. Murhapuulla matkaan lähdet, sillä lepäät, konsa tähdet sulta kuolo sammuttaa."

Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista laulua. Äiti laulaa edelleen:

"Kasva, kukka, Jehovalle kasva Kainin lapsi! Jos Hän leppyy rikkojalle, eipä silloin hapsi kutreistasi eikä haitu kuolon viikatteella taitu. Tuuti Kainin lasta, aa!

Tuuti, tuuti! Musta murha isän kumppalina käy! Uhrit... kaikki on nyt turha. Niinkuin varjo, jot' ei näy, kulkee aina vierelläsi suuren Jehovasi käsi. Nuku, Kainin lapsi."

Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä surullisemmaksi ja lauloi:

"Katsot ihmeissäsi, rukka. Kuule, miss' on tuskan syy: Elämä on kaunis kukka, jossa vaanii musta kyy. Yhdessä ne: kyy ja kukka vanhempasi, lapsi rukka, harhateille veivät, tuu!"

Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:

"Kukka oli liian armas, liian viisas musta kyy. Siksi on nyt mieti karvas, siinä kyynelien syy... Älä ihmettele sitä Vielä itse tunnet mitä kyy ja kukka sulle voi..."

Hän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti sen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli elämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli paljoa ja jatkoi:

Oli armas aika silloin, huilu lempeästi soi; onni, lempi, aamuin illoin kaikki polut hopeoi. Rauhallisna uhri paloi. Taivas siunausta valoi... Kuule kummaa kertomaa:

Silloin taittui huilunsoitto... onni loppui ijäkseen. Kyyn ja elonkukan voitto lemmen veivät lunnaikseen... Siitä päivin rakkautta ei voi, eikä puhtautta maailmassa olla, ei...

Kuule: Silloin mull' ei varaa ollut enää valintaan... Siksi itkeksin nyt salaa... Kainin pakko-vaimo vaan olen onneton. Ja siksi petokseksi, kyyneliksi rakkaus on muuttunut..."

Lapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli katkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli puhennut kuihtumaton kukka: _elämäntuska_... Sitä muistellen hän lauloi katkerana:

"Älä hymyele!... Kuule, kuink' on suuri tuskan syy: Äidin rinnasta jo sulle vuotaa petturuus ja kyy, sekä tuska _perinnöksi_... Maailmassa nyt ei siksi rakkautta koskaan näy..."

Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui... Hän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia. Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja painuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä:

-- "Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä _naisen_, jossa oli Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin naisensa _minulle_... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen tuhotkoon toisen osan!..."

-- "Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli _sinun_ osasi ja Aabel sortui", -- vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt _minun_ toimestani. Se oli _minun_ pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt _minun_ henkeni ja" -- Perkele alensi äänensä kavalaksi -- "naisen pakkoaviossa herännyt petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä miehissä että naisissa..."

Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:

-- "Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi kantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva..."

Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi...

Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat. "Se on Jehovan kirousta", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha. Perkele ilkkui:

-- "Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän _vihaa..._ Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki, rakkaus, etsii _palkintoa_... Se tavottelee sen suosiota, jota rakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka tappavat, toivoo _palkkiota_?"

-- "Sinun henkesi on suurin kaikista", -- vakuutti Hiisi.

-- "Harhama", -- jatkoi Perkele -- "kulkee Kainin suuria polkuja. Hän _vihaa_... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama _vaimo_ on hänet herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa..."

Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:

-- "Ah, te ihmistoukat! Te olette _itse_ nousevinanne Jehovaa vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia..."

Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja silmänräpäykset kirkkaita salamoita.

Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi hänelle neuvoja, puhuen:

-- "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole sinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä ihmis-inhonsa oli tielläni..."

-- "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" -- tarttui Iiranto.

Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:

-- "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys..."

Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:

-- "Jos Harhama _nyt_ vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku olisi suurempi... Anna Jehovan katsoa _vielä lempeämmästi_ Aabeliin, Velikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", -- vakuutti Iiranto.

Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:

-- "Harhama on Hiiden myllyssä hiukan _pilautanut_... mennyt liiaksi kauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja... Siinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada kasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto... Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka, joka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta..."

Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen kavaluudeksi ja lopetti:

-- "Anna siis Jehovan katsoa _samalla_ eukolla uudestaan Aabelin päälle ja _entistään lempeämmin_!..."

Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa puoleen kääntyen lausui hän käskevästi:

-- "Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen maineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!"

-- "Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa omenassa", -- vannoivat palvelijat.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän. Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät... raukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen: