Part 27

Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista. Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin, huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:

-- "Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta jo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo kylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!... Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt alkavat jo isot aivot sammua..."

Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:

-- "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt se sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme", -- hätäili hän.

Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:

-- "Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä... Kas niin!... Kas niin!... Nyt sammui..."

Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.

Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja rinta kohoili tasaisesta huounnasta...

Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?"

Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:

-- "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut."

Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän tiesi olevan hänen kotinsa.

Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:

-- "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut, tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän kotinani!..."

Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään. Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain pakenevaa kiini...

Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan...

Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä: kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi katkerana:

-- "Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni ja petti minut?..."

Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi, alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten sammua tuikahtaisi...

Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä, raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.

Viimein valtasi hänet raivo.

-- "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän olet tehnyt _sinä_?" -- raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.

Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:

-- "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?..."

Hän huokasi ja vaipui kokoon...

Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä. Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:

-- "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?..."

Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä. Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:

-- "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen saasta on imenyt!..."

Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä...

* * * * *

Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.

Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin. Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.

-- "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?"

-- "En ole, vaikka kuullut olen paljon", -- vastasi puhuteltu.

-- "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", -- jatkoi Leinola.

Koivula huokasi ja lisäsi:

-- "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään."

-- "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", -- myönsi Leinola.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän uhmaavana. Leinola jatkoi:

-- "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja ansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää vihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!"

Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:

-- "Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on oikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät..."

Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa tarkottaen:

-- "Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen häpeäksi!... Heittiön!..."

Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos...

* * * * *

Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:

'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.

Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan ja häpeääsi sekä _minun_ häpeääni todistamaan. Kun osan niistä olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi. Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.

Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden. Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta. Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.

Harhama.'

Ja majuri Velikodushofille hän kirjoitti:

'Herra Majuri.

Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.

Harhama.'

Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.

* * * * *

Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi, jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.

Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu, jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna Pawlowna puhui heikolla äänellä:

-- "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta... Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa tietää?..."

Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän:

-- "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta, mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta..."

Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä. Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.

-- "Voi Herra Jumala sitä miestä!" -- huokasi Anna Pawlowna.

Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon kirjeitä ja puhui:

-- "Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa, mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!..."

Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen: "Spinozan tomuilla".

Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä hysteerisesti.

-- "No mitä?" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut ensimäiset kirjeet.

Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen lukenut, lausui hän surullisena:

-- "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa..."

Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen "Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna hermostuneena:

-- "Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain salaperäistä..."

Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:

-- "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju..."

Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:

-- "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen haudassa, kuin ruumistoukka..."

-- "Oi Herra Jumala!" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä. Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:

-- "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos se on Hänen tahtonsa..."

-- "Te uskotte niin?" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki Pietari vastasi vakuuttavasti:

-- "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen kädessänsä..."

Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:

-- "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen..."

Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.

* * * * *

Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat. Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.

Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja. Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää nälkää, ei janoa, ei väsymystä.

Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä, mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat" ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.

Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana, mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:

'Rakas!

Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet, ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi, mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan valehdella.

Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...

Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että itselläni ei mitään ole...'

Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme, ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:

-- "Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään..."

Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:

'Rakas hra Harhama!

Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne. Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni. Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!

Anna Vronskaja.'

Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa ikuinen vertauskuva.

Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa, jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä matoja.

-- "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä", -- tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä vilahdellessa.

Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta, inhottava käärme...

Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle ja hän huokasi:

-- "Tähänkö minä olenkin joutunut?..."

* * * * *

Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut. Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.

Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli silloin:

-- "Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?... Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa savua?..."

Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä...

Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä sormillansa, ilkeä hymy huulilla...

* * * * *

Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat äänet:

-- "Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty..."

Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui Harhaman sieramiin ja loihti hereille _kostonhimon_. Hän juopui sen himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.