Part 26
Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.
Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne olivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät siinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina... nuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät värikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä ansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina...
Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista, siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.
Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit olivat puetut aistipunakukan väreihin.
Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä häntä ympäröivää kunniakehää.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja lausui:
-- "Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi! Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut teoksensa valmiiksi..."
-- "Niin lähestyy sinun valtakuntasi", -- todistivat pääenkelit.
Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta...
Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:
-- "Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun hampaatonta paikkaani..."
Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit veisasivat:
"Niinkuin kupla, tahi rakko kädessäsi kaikkeus on. Jehovan on kohta pakko edessäsi, verraton, polvistua, niinkuin orja. Sinun ruoskasi on norja, kaikkeutta käskee, lyöpi. Sinun hampaas rikki syöpi väärän vallan Jehovan, Sä oot herra maailman."
Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa kanssa ja puhui Iirannolle:
-- "Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden luottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin, vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi yksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi... Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo lempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman uhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että hän _ei voi_ olla kainin-iskua antamatta..."
-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.
Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:
-- "Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen juhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet auvetkoot! Lempikää tanssien!"
Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa toistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat nautinnon utumeriin.
Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.
Enkelijoukko lauloi:
"Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto, sen kunniaksi lempi kukkikoon! Ja laulun sekä soiton sävel hellä saa viedä kauniin kaiun karkeloon! Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku kutsuksi valitulle heittäkää! Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun kauniilla arkailulla vastatkoon! Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa. Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman kainosti alta armaan silmänluomen armasta kutsujansa katsahtaa... Hyvästi tehty... Neidon sievän käden nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!... Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva, mi neidon huuloselta karkuun pääsi ei mennyt toki ohi miehen suun, vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen se etsi orren... Nyt jo pyörikää, voittomme kunniaksi tanssikaa!... Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!"
Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys sydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava tanssijajoukko lauloi:
"Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle, kuin armas lemmenpaula kiertyköön! Vyötäinen neidon pehmeä ja armas vavahtaa hieman, arkaella saa. Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu, sen kunniaksi tanssikaamme nyt!... Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin... Taas neito näön vuoksi arkailkoon, kuin pikku lintu, miestä mairitellen hän syleilystä miehen kaikotkoon!... Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää... Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!... Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!... Nyt lämmetköön jo neidon armas povi, ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski hellyyttä kiehtovinta uhkukoot! Käs' vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas! Salainen, sievä suukko suikatkaa... Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!... Se _valmistaa_... Se lemmen kukan nostaa povesta neidon, miehen riuduttaa... Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin mairetta neito mieheen tanssikoon! Hymyllä, sekä pikku arkailulla arkoihin miehen kieliin koskekoon!... Niin... niin... Se sattui paikalleen... Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!..."
Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit vartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet... Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten kosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella... kaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat käärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi jatkui laulua seuraten:
"On voitto saatu. Aistipunakukka nyt itsellemme taaskin kukkikoon!... On lemmen juhla... Neito sukkanauhat pauloiksi miehen kaulaan kietokoon! Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan, mies lemmen janoon aivan nääntynyt!... Taas pikku suukko!... Neito kainoutta, ja vavahdusta ei saa unohtaa!... Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma saa kutsuvasti hieman heilahtaa... Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt sen hehkuvimmat värit loistakoot!... Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu vapautta viettiemme laulakoon!... Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet povessa neidon soikoot, kaikuansa hetteistä miehen hemmen etsikööt!... On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto! Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!... Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen jo lemmen antimia pyytäköön!... Armaammin Tuulan aistipunakukka nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on... Ja hekkuma ja aistipunakukka ne suudelmaansa kaiken kietokoot!"
Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo sammui äärettömyyden pimeäksi...
* * * * *
Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine eläminensä.
Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta. Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä on "virkamies erityisiä toimia varten".
Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.
Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.
Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan Ivanovitshilta:
-- "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?"
Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:
-- "Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo taputtelee, kuin vanhaa ystävää!..."
-- "No, verskinähän se pitää kala syödä", -- keskeytti Ivan Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!"
-- "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool" -- vastasi rouva Esempio ryypäten.
-- "Skool, korea leski!" -- tervehti majuri Velikodushof.
-- "Skool, herra majuri!" -- vastasi rouva Esempio hymyillen.
Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu, nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion helmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin... sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille rajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa... ujostelun hienoissa helmoissa...
Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä, sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin, aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.
Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata. Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.
Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina. Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:
-- "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni makuuhuoneessa nukkuessa?..."
Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja kysyi pöyhkeästi:
-- "Millä oikeudella Te uskallatte?..."
-- "Milläkö oikeudella?" -- keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen: "_Vaimon_ oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta ja _äidin_ oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa. Mutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien kadunkiertäjä?"
Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus" putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin kuningatar:
-- "Ulos, häpäisijä!"
Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:
-- "Ja sinäkin!... Samaa tietä!"
Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon...
Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä. Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri Velikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen elämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa.
Myrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen puhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa satamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä... Iiranto veneen vierellä...
Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta... sanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun johtamina... Elämänvirta vei venettä sinne.
He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina... onnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat sen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen raukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona... hämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen... Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä... veripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä... kauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos...
Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän näkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun... parkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja arvoitusten pitelyjen jälkeen.
Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren sumusatamaan.
* * * * *
Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.
-- "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", -- lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.
Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva Esempio kehotteli:
-- "Eeva rupeaa jo nukkumaan!"
Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:
-- "Missä äiti on ollut?"
-- "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", -- vastasi äiti, meni huoneeseen ja sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:
'Rakas!
Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri Velikodushofin kanssa -- tai oikeastansa hänen veljensä ja sen vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä -- ja sitten tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja -- Herra Jumala! -- Sinä tiedät, että olen syytön.
Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.
Suutelen sinua.
Helga.'
Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.
Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti hän kirjeen postilaatikkoon.
Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi miehensä pistoolilla.
* * * * *
Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.
Joku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:
'Herra Harhama!
Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa, vaikka se on salattu.'
Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena odotteli hän rouva Esempion kutsua.
Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan. Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten jälkeen.
-- "Missä on rouva?" -- tiedusteli hän rouva Esempion palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.
-- "Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen mennyt", -- vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:
-- "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee..."
Harhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.
Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota hän ei käsittänyt, mitä se oli.
Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan. Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki. Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja herkkä vaikutuksille.
Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi. Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä häpäisemisestä.
Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän hätäytyi yhä enemmän...
Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi. Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt, miksi hän oli levoton.
Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun kirjeen:
'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut...
Harhama.'
Oli yö.
Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta, Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa, tervehtivät ja alkoivat puhella:
-- "No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?" -- kysyi ensimäinen.
-- "Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla", -- oli Raivion vastaus.
-- "Vai Narvasta."
-- "Narvasta tulen, Narvasta", -- jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari hampaissa.
-- "Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa... Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?" -- kyseli Leinola edelleen.
-- "No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan, kuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta taas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai Narvaan sinä oot matkalla..."
-- "Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga puuhailee", -- jatkoi Leinola.
-- "Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!" -- lopetti Raivio jäähyväistellen.
Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.
Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä, laiskottelevalta...
Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.
-- "Hän lähti juuri ulos miehinensä", -- vastasi huvilan piharenki merkitsevästi.
-- "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", -- huudahti Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.