Part 25

Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden. Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee ukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen määräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää niitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän, kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, _kokonansa_, kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen ja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän matelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan teriöt päivän valolle...

Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut kohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät äärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat... Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei ole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on laajennut kaikkeudeksi...

Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:

Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori, mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt ja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat samaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden kaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu olemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan pikku-osaan...

Kehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä... solumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta... He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet sen kaikki voimanlähteet...

Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa istuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus...

Riemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki muut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi saada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa ja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden korkeimman olion, hyveen...

Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. _Kaikki_ ovat hänen laisiansa... hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita... Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana temppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun saavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi, kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!...

Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa esimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena... aina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo, turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet, kuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee yhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta... Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa, nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa, jota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla, herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja... kiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä hyveeseen... johtaen niitä iki-onneen...

Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat... Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien tulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat muuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa... ikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin ja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa sen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa... riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena...

Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä... Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa... Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena, jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa, autuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut itsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi, kuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka mettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa...

Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden, kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen...

Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle... Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka varpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden ja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden aateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan maata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan tahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä... Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.

Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla poroksi kaiken aistillisen... Hän kulkee _vapaana_ naisena... kirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena... kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar, joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun...

Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi...

Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen... Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen suuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija... maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden lähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti... Ylevänä lausuu hän:

-- "Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta lisäämässä!"

Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet... Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet valot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on muuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa... Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot onnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja ikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne ovat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan portaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla... uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja ujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi ainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla, nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee kaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset käsissä... luonnonlait käskettävinä...

Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa kuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä... Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu: äärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki kehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa henkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen hengeksi...

Harhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa, kuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa Jumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä, jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka... Syntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta...

Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina suutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: _hyve_...

Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana... Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille suuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen, yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana... Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo niiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on ijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys, sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin...

Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta... Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine... Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin kellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet maailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä... jokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa: _äärettömyyttä_ ja syntymävoimaansa: _elämää_.

Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja voiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy ja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat ihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki yhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa äärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi taivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista jumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti nautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat valot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa sukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta lähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä kulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi... Liikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä...

Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä... Taivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman avaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen elämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja suuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui siinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen kaikkeuden keskiön punapilkkuna...

Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta ihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi ainoa autuuden kirkas kupla...

Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen. Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: _paremman kaipuun_...

Ja he tietävät, että kohtu on _heidän_ luomansa. Sen armottomuus on _heidän oman kehityksensä_ kutsuma, kuten sikiö muodostaa syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja armottomuus on ollut _heissä_ piilevän, silloin vielä itsetiedottoman jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle: omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:

_Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille kaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden kirkkaassa kuplassa!..._

Ja kaikki oleva laulaa heille:

Aamen!

Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin runoaarre.

* * * * *

Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea. Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä, jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.

Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti kirkkain jalokivi kastehelmenä.

Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti, joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli, hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä pelastuisi.

Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen, katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan suuri ajatus: maailmanmaine...

Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri... Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa. Hän riemastui ja puhui itseksensä:

-- "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas, se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?... Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että ihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla, sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja kauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?..." Ja aivan sokeasti uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne ihmishengelle.

* * * * *

Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.

Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:

'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti luokseni, yhdessä me kestämme.

Harhama.'

Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena, kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.

Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.

Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä. Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän on rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele... Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana linnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat... Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma portaikko avautuu, kuin neitosen syli...

Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat sen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta... Nurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat maineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa...

Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:

_"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!..."_

* * * * *