Part 24

Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun äidinrinnan...

-- "Hän on kuollut", -- lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa katsomaan.

Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän suutelo...

* * * * *

Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen tuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä laula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu mistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku.

Polku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen sammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa mustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena taas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja viittaa venettä...

Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.

Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta kalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää pitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla siroteltu on Tuonelan virta...

Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta kumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean laulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku kalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut mustissa tuonenpuissa...

Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien katselee hän outoja oloja...

Virta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan pienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:

"Tervetuloa, Ritva-rukka! Tervetuloa Tuonen maille, Tuonen kehdon kukkaseksi! Kuunvaloksi, päivänheloksi, allinlauluksi somaksi tulit tänne, tuiretuinen. Tervetuloa, kaunis kukka!"

Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi etemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat sirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi... Joutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä kulkijalle:

"Tervetuloa Tuonen vesille! Sävelenä täällä souda! Vesikukassa, nurmen nukassa kastehelmenä somana kimaltele, pikkuruinen! Tervetuloa Ritva-kulta!"

Ja allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin nokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti istuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet venettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä...

Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu valkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä käsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:

"Tervetuloa, kehdonhelmi! Läiky täällä lumpehena! Tähtönen, pienoinen, maailmasta sammuit sä, mutta tääll' oot elämä. Iltarusko armainen, kaunis uni, Tuonen rauha ollos täällä, pienoinen!"

Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo saapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja vie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen purjehtijan syliinsä ja lausuu:

"Tervetuloa, Ritva rukka! Tallella nyt oot jo, kukka..."

-- "Tervetuloa!... Tervetuloa!" -- laulavat Tuonelan lapset... Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan kaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.

Mutta salin ovella lukee hän sanat:

"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen."

Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin, harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä Liivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:

-- "Äiti!... Isä!..."

Syys-öisiä elämänvaloja.

Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa...

Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita. Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä...

Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden ja peto pedon...

Suuri on elämän ja kuoleman leikki...

Ja sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä ja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset toistensa elämän...

Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet. Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina. Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko "porvarillinen", yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.

Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään. Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen, kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat, kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet, miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat, katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien polvien perinnöksi.

Oli lokakuun loppupäivät.

Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen kilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta. Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui nuori ja miehekäs Roinila:

-- "Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia _talojakin_, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa, sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä kärsii ja turmelus saa uutta voimaa."

Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina. Roinila jatkoi:

-- "Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea."

Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä, huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave, ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on sattunut keihään kärki.

Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos, ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä, kuka se on.

Tuli ilta.

Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä. Puolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:

-- "Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää, jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden..."

Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala jatkoi:

-- "Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme..."

Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:

-- "Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava _itsestämme_, omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan pitää sitten käydä meidän _joukossamme_... Meidän on seulottava joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet..."

Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen. Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:

-- "Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten koko _sukupuolestamme_. Meidän on nostettava oma sukupuolemme tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää _ymmärtää_ langennutta, eikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole _väärä_?"

Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:

-- "Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?"

Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

-- "Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän myrkyllisen käärmeen pään päälle?"

Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

-- "Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää ruton siemeniä _muihin_ levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?"

Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:

-- "Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten, että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?"

Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.

-- "Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen ymmärtämiseen?..."

Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa! Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän ärtyi. Puhuja jatkoi:

-- "Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle..."

Hän vaikeni ja kysyi sitten:

-- "Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa päivänpaisteessa?"

Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului kuiskauksia: "Hän puhuu oikein!" Vaimo jatkoi:

-- "Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus, hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme, emmekä ole _velvolliset_ silloin muitakin tuomitsemaan?"

-- "Oikein!" -- kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen ja kaunis. Liinala jatkoi:

-- "Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa joukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle, mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina omiksi aseiksensa."

Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:

-- _"Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana, vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä nostaa?..."_

Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän _pelkäsi_ siihen vastata...

Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja rutistama mato.

Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.

-- "Kyllä!" -- myönteli Harhama kiusautuneena.

He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:

-- "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että ymmärtäisitte minua oikein..."

Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:

-- "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä kivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja rouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia. Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" -- lisäsi hän lopuksi kysyvästi.

Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia, jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.

Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:

-- "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä Teitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua... Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne käynnit herättävät pahennusta..."

-- "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni tähden", -- vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne, missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut kiertävät..."

Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta pohjaltaan vilpittömästi:

-- "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme _itse_ ole publikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme..."

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken kuluttua:

-- "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden kanssa!'"

Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi. Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran kysymyksensä: "Olisiko että..." Uhma ja ihmisten halveksiminen vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon... sekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:

-- "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa puolueen epäluuloista?"

Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli, velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia antamaan.

-- "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne ilmottaa", -- jatkoi Roinila.

Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja kielsi elämänsä samalla sanalla...

Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet lausui:

-- "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää..."

Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.

Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:

-- _"Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä, jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?..."_

Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan. Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi hänet, ja puheli kysyvästi:

-- "Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan vaalipuhumispalkkoja?"

Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden, voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:

-- _"Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota Jumalaksi nostan?..."_

Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön aamuhämäriin.

* * * * *

Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.

Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos. Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja maineen tuoksu tunki sieramiin.

Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne Harhaman sieluun ja kuiskaili:

-- "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana heittivät häpeänvaipan hartioillesi?..."

Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa: Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan _julkisesti_ Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.

Hän varustautui kierähtämään _kokonansa, juhlallisesti_ ja julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä, pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.

Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa vastaan.

-- "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua variksenpelättimiä palvelemasta", -- mutisi hän, vihansa vallassa.

Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.

Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.

Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät, vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen...

Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan haihtuessa oli haihtunut aika.

Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki, jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa. Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on jo kaikkeus ja äärettömyys.