Part 23
Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui rauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja tunnin kuluttua oli koko talo porona.
Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon raunioista suitsusi kitkerä savu.
Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen. Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa, pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat käärmeiden päät.
-- "Mitä pirua tämä on?" -- tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut soisivat yli Korpelan".
Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut. Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä irti väkivallalla: "Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!" -- huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen väriloisteisilla runovaipoilla.
Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi. Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut: "Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". -- "Sepä ihmeellistä!" -- oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten ennustukset olivat toteutuneet.
Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille mielin ja lausui loukkautuneena:
-- "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan."
-- "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", -- muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.
Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.
-- "Onko se sitä äskeistä?" -- kysyi hän itkun seasta, kun Harhama kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.
-- "Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja mitä lienee", -- rauhotteli Harhama.
Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen, pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.
Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun, loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi, kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja kuiskasi herkullisella tuoksullansa:
-- "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman lopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!..."
Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta katsellessaan:
-- "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin."
Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä, kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut, toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla peruskivellä.
Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä. Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti. Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta kuusikkoon...
-- "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" -- puheli rouva Esempio.
-- "Tietysti totta!" -- myönteli Harhama.
* * * * *
Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän seuraavan kiitoskirjeen:
'Rakas!
Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää, sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan häpeän.
Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas, onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu. Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon kirjoittanut...
Elän täällä kuin roomalainen _patricienne_, kylven ja kävelen. Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.
Suutelen Sinua.
Helga.
P. S. On niin kovin ikävä Sinua.'
* * * * *
Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla rannoilla.
Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta, valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät hopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat... Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat...
Hän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen sulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu pimeydestä, pyrkien valoa kohti...
Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä ihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian... Mies on siitä puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat kukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset...
Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve...
Ihmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla... Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät alastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen värinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu punervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät he hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta... unelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat onnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät... häilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena...
Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se herää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet kaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon värisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki haluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin, sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa...
Ne ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden kirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen aina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi... Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi terälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi... pyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen venettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa sylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa... kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut... Puu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin tyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan ihmiset Jumalaa...
Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa... ei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän äitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen suudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana...
Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat ilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä tytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena miehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä jumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä, jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa...
Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla... Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä sisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä heistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa onnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi... jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi... Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut soivat ja rukoukset nousevat...
Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa... Kukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu syli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen neidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat... Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä...
Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa, jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen kauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä ihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen makuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä... oikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki sen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa... ihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi ruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika vähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa valkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan rantakukan ja kaihonsa...
Vielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta...
Päivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana... synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt on hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän _oikea_ rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän _ihminen:_ jumaluuden kukka.
Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden puhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu ijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna, ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman hänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille, sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että _ihminen_ on jumala. Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon. Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on tarukäärme ruoskana kädessä...
Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi...
Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun. Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni kuiskasi:
-- "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo sadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!... Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on sinun... Älä epäile, sillä sinussa on _neroa..."_
Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.
Ritvan laulu.
Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä...
Kuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat...
Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa. Kalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä... se oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt heilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo...
Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun... Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan, kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan elämänvirttä:
"Tuuli purtta tuudittelee. Vieras vaimo liekuttelee turvatonta... Tuuti, tuu!... Kuule, kirkonkello soipi! Kirkas kuu jo hopeoipi Kalman maita... Tuuti, tuu!"
Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi hienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen jonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:
-- "Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi hoitamaan... Sairaana jätti poloisen..."
Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli ymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas pienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis suu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä viihdytellen:
-- "Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!"
Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona, ilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa, jatkaen sen elämänlaulua:
"Kalma katsoo Tuonelasta vaimon langenneen on lasta. Sikskö itket?... Tuuti, tuu! Viihdy!... Ellös itke, kukka, vaikka heitti äitirukka!... Kaskun kerron sulle... Tuu!...
Melki-Zedek kiusaa lastaan: pienen luo hän pensahastaan madon mustan kerran toi... Toi, ja jätti armahansa yksin mustan madon kanssa... Vaaran sille viereen loi..."
Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen:
"Mato musta sulle ilkkuu... Ah, sen musta silmä vilkkuu. Suotta, raukka, rauhaa hait. Pitkät ovat itkun juuret: Tuskat, epäilykset suuret taaton suonista jo sait..."
Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin päivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina heilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen lähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset.
-- "Hys... hys... hys! Aa!" -- viihdytteli vieras vaimo... Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:
-- "Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!... Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli."
Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan... Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui kauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle:
"Synnyit isän rikoksesta. Siitä, raukka, hirmuisesta perit itkun ikisyyn... Vaimo langennut sun kantoi, kohdussaan jo sulle antoi synnin idun, kuolon kyyn..."
Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki punaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki surullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan poskilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat vetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä... Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä lähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa:
-- "Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin kukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät..."
-- "Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!" -- vastasi toinen vaimo. _"Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä_..."
Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat kalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan... Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen elämänlauluansa:
"Isä sinut yksin heitti, äiti unehella peitti, ettei synti ilmi saa... Kuuhut katsoo taivahalta. Kyy ja kalma kaikkialta sua vaanii... Tuuti, aa!..."
Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä... Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan suupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan avautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien paratiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta... Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:
"Vaan ei sulla itkun syytä, kunnes kuolemaa ja kyytä vieras vaimo vartioi. Nuku, raukka, rauhamiellä, vaikka vanhempasi tiellä pikku-risti ootkin, oi!"
Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella on autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski... Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:
-- "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin. Elämänhiiri pakenee poskelta.
-- "Äiti!" -- lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä, miksi minut elämään kutsuit?"
Pieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui... Elämänhiiri hävisi koloonsa...