Part 22

Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä. Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä. Se puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla... Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde janoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta...

Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste maanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta... peseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa maailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen pääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva poika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa siunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä nimessä...

Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä monta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla... Onni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa... Linnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan hätääntyneelle kulkijalle...

Autuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö... Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille... Henki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet... ruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa... Se ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien syötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden sijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja kauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat isyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa...

Auringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on kelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka kukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin maassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin on ihminen maassa.

Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta miljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä... linnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä, tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan... Sukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta... kielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento: ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin osiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa...

Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja langenneen ihmishengen suurta nousua.

Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman punakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta ääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.

Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä... Soittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä, kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.

Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen suuruutta. Hän puhui:

-- "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi palvelee meidän kehitystämme _kaikki... Rikoskin_ ja _erehdys_ ovat tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on _ainoa_ viisaus ja se on _erehtymättömyys_... Kaikki on sen luomaa, ja siksi _ei voi_ olla mitään _väärää... Syntikin on ase jumaluutemme kädessä... Syntikin_ on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen ilmiö... Se on _järjellinen_, koska se on meidän erehtymättömän jumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska _ei voi_ olla mitään, joka ei olisi meidän luoma..."

Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis, viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:

"_Syntikin on ase kädessämme_. Lankeemus on voimamme. Rikoskin on voittomme. Kaikkeuden kaikki purot meihin meistä virtaavat. Meist' ei mikään pääse pois."

Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa. Puhuja jatkoi:

-- "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme korkeimman loppuyhtymän: _hyveen_ valmistaja. Sillä ainoastaan _langennut_ tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden. Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen ymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä..."

Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt, joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin puhdas iho sointuu veden väreihin...

Puhuja jatkoi:

-- "_Rangaistuksella_ pitää jumaluutemme rikoksen _järjellisyyden rajoissa_, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen suloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme langenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois vierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi olemme me ijankaikkiset..."

Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:

"Rikos sekä rangaistuskin meitä yksin palvelevat. Rikoksesta tuloksena niinkuin kukka puhkeaa rangaistus ja langenneita ajaa meihin uudestaan. Erehtyneet meihin vetää armon suuri virta, sitten kun on rikos, synti jalostanut langenneen. Siksi jumaluutemme suur' on, ijankaikkinen."

Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:

-- "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan kiirastulen..."

Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen ihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti veneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi soiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun kirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin, taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.

Valo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa... onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi... Se katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä syliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin veden suppilo.

Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin... Polvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito kauneuteensa...

Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat seppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon virroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin... antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta jumalilta.

Hän antoi esempio-ihmisen _tutkia_ itsensä. Se oli katumus oman jumaluutensa edessä.

Linnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä... Jo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:

-- "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?... Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?..."

Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen, työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa. Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, _itsensä, luonnonlain_ edessä katuen:

-- "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen siellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja sortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas, ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun olin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja... unelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin... Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja minun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut minulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven: _äitiyden_, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat onnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät venettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea... Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi... Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on katkennut laulu..."

Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui ihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa katuvan syliinsä...

Ja Harhama alkoi kuvailla _nousemisen_ suuruutta. Hän nosti puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa vesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja kirkastuu.

Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.

_Luonnonlaki_, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset, soimaamatta, herjaamatta.

Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.

Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa. Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:

-- "Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan.

"Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki ijäisyyden.

"Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet oma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu, et koskaan muutu...

"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi... Se on sinun viskimesi...

"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan puhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi...

"Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet anteeksiantamus...

"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset sinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet takaisin syliisi...

"Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan muutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen."

Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät jumaluudessa.

Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa hän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi osaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä, kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä... Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja antamaan syntejä anteeksi...

Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle, käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta väräjäville hartioille...

Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien kirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä, helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen käteen, osotti sitä ja sanoi:

-- "_Ainoastaan_ sen mitä _sille_ teette, teette Jumalalle, koska muuta Jumalaa ei ole..."

Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä, puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa...

Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä. Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti eilispäiväisen työnsä.

* * * * *

Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä kirjoitti:

'Rakas!

Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.

Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.

Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen. Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin henkeäsi.

Suutelen Sinua.

Helga.

P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että: joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään noussut!'

-- "Niin, se oli oikein vastattu!" -- ilostui Harhama viime sanoja lukiessansa ja jatkoi: "Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä, itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi."

Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi kaikki palvelemaan teoksen asiaa.

* * * * *

Pari viikkoa oli vierähtänyt.

Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja keltakukat ikävöivät.

Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!"

Terve tuloa! Terve tuloa! -- kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja kuokittu kivikko.

Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun se seisoo sairaan sängynpäässä.

Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa, maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos..."

Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin. Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on minun kädessäni", -- ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva Esempiolle hän lausui:

-- "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä. Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!"

-- "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas minä olen sinulle", -- vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:

-- "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit."

-- "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", -- vastasi Harhama.

Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.

Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen: "Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi, pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.

* * * * *

Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.

-- "Herran voimat ovat liikkeellä", -- lausui eräs korpelainen.

-- "Minkä _Herran_? -- ajatteli Harhama sitä kuullessansa. -- Luonnon voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden kehittymistilassa oleva sikiö..."

Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina. Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä, kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin kiehtovia rajoja...

Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa, jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.

-- "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" -- kuuli hän taas jonkun lausuvan.

-- "Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala", -- ivaili Harhama itseksensä.

Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa. Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti siten _itseänsä_, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin äidinkivut...

-- "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja uhrautuvaisuus", -- iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa uutta aatehelmeä.

-- "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa oman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme... Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme itsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", -- iloitsi hän edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.

-- "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena jumaluutena" -- riemastui hän edelleen.

Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten, kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi, rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:

-- "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin. Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei kirveettä kaadu."

Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan...

Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen ajan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät, rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.

Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet: