Part 21

Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä, luulotellen että kaiken täytyy palvella _häntä_ ja hänen teoksensa aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa. Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja taas: "Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä." Hän kyyristyi sen käsiin, heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.

Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen Jumalansa esikuva.

-- "Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt minua?" -- mutisi hän synkkänä.

Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla maailman häpeäpenkille.

-- "Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi", -- raivosi hän. Hän ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: "Minun elämäntyöni on lyöty rikki... minulle on tehty siinä vääryyttä."

Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti kaiken muun...

Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana kirjoitti hän rouva Esempiolle:

'Helga!

Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.

Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.

Harhama.

* * * * *

Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa onnettomuutta...

-- "Olisiko se _hän_... rouva Esempio?" -- alkoi hän miettiä ja sovitella ennustuksia häneen.

-- "Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma", -- jatkoi hän, ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.

Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut, muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua...

-- "En minä sitä tiedä", -- oli rouva Esempio silloin aina vastannut.

-- "Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei selittänyt",-- jatkoi Harhama ajatuksiansa.

Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni, laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman kulkunsa.

Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli turtua. "Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?... Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" -- jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.

Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:

'Rakas ystävä!

En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja rikki revitty. En jaksa kävelläkään.

Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.

Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani, mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka todistaa että tulin Esempion vaimoksi _en vierge_. Kun tulet, niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin, tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on sittenkin se oikea...

Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle, josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on hän ollut minulle kuollut.

Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja myrkyttää kaikki.

Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen teet, niin minä _kiroan sinut_ ja kaikki miehet kanssasi.

Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä valoa elämässä. Usko minua: _Nykyisyys_ on Sinun, Sinun yksin. Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä...

Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.

Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada. Minä en sitä pyydä, minä _otan_ sen Sinulta, otan _elämälläni_.

Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!

Helga.

P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä silloin kaikki selviää.'

Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut hänet -- aluksi puoliväkisin -- elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa kirkkaaksi keskipisteeksi.

Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa kirkkaan keskipisteen alkavan _himmetä_. Hän hätäytyi ja heittäytyi sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi sairaloisesti, vaistomaisesti.

Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen: "Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi... väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille."

Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:

-- "Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan ja nyt..."

Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas valtoihinsa.

-- "Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne ilkkuisivat!... Raakimukset!" -- supisi hän, muistellen nimiä: "Senkin olen masentanut... ja sen... ja sen." Ja hän alkoi sairaloisesti taas pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä, kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut, joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta, kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa soivat ivakellot.

Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä, sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:

-- "Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta..."

Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto osotti kirjettä sormellansa ja hymyili:

-- "Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista tuskaa."

Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä kysyi silloin Harhama itseltänsä:

-- "Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä syytän?..."

Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää, mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo _mahdolliselta_. Hän taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:

-- "Hänhän on vaan _erehtynyt_, ei rikkonut... Eikä edes erehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä hänen _entisyydestänsä_?"

Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin voimansa, puhellen:

-- "Olenko minä _itse_ synnitön?... Tai olenko erehtymätön?... Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa, jossa en olisi uinut."

Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:

_"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo unguento ungebat."_

[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa, puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:

-- "Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että _kaikki_ on vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei _voi_ olla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat tarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön..."

Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli kyynelillänsä kastellut.

-- "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", -- puheli Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.

Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen. Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa, tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.

-- "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" -- ilostui hän edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.

Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa, pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta...

Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:

-- "Kaikki sovitettu."

Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että _hänelläkin_ oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen kalliiksi kiveksi ja nautti siitä...

Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi, siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille.

-- "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", -- riemuitsi hän työnsä lomassa.

* * * * *

Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna. Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.

Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla, seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä, veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet. Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin itseensä sointuva ukkosen jyrinä.

Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:

-- "Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä puheta salamana Harhaman eteen vaimon _menneisyyden..._ Hän luuli sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta _hyveen_ runoväreillä..."

-- "Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon kädellä", -- oikaisivat pää-enkelit.

Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:

"Sinusta niinkuin päivän valovirta viisaus ja voima tulvailee. Sinulle vihollises niidet, pirta raatavat, kun niihin suoltuilee sinusta loppumattomasti loimet, joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet."

Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus kohisi kauniina pauhuna.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja Perkele puhui hänelle:

-- "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat."

Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren huipulta pimeään eetteriin.

* * * * *

Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti suuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat, kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat, povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.

Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä. Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana ikionneen...

Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä. Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.

Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili teoksessansa _lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta_. Hän antoi _rikoksen_ puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen, kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän _rikoksesta_ kukan, jossa valmistui jumaluuden korkein olemus _hyve_, kuin puhdas kulta tulinisissä.

Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden ikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin kirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä laulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva taivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen kauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää rantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori neito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut ja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun veneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat huiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle...

Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan Helgan hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa... Sieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi, silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla minne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille hääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se koristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin houkuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä hohtaa se _ensi_ suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain unelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä... vaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se kuiskaa jumaluuden suulla:

-- "Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo _liikaa_, kun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen..."

Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu vetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen kädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene kukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä lapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona kuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin viininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo kuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa:

-- "Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko luonto niin sanonut..."

-- "On se sanonut... on sanonut", -- vastaa esempio-ihminen.

-- "Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä suudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on uneksittu lempi ja _onni_!..."

Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin lauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin muistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää taittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin kiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi ruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: _luonnonlaki_, yksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu naisen taivas: _äiteys_...

Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä _kärsii_... Elämä tarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi... Sitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset... äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä yökköjä...

* * * * *