Part 20

Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena, painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... -- Korpelan Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla...

Vuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää tietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne...

Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä, olemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat hallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale ahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon... Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista, turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä kokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet...

Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden myllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä mitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa kynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken milläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden syntymäkuonaa...

Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja esempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja ilkamoivat huviksensa:

-- "Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos on ihminen..."

Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: -- "Mennään kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa..."

Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on kehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa:

-- "He eivät tiedä, mitä he tekevät..."

Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:

-- "Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman ihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu..."

Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.

* * * * *

Samassa koputettiin ovelle.

Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään vilaukseltakaan näyttää.

Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies, tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:

-- "Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa... Huh-huh... Huh-huh!..."

-- "Jaa!" -- virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:

-- "Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän noin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä elämää jaksa elää..."

-- "Jaa!" -- virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:

-- "Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan kirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin painostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan vaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata itseänsä... Renkutuksia..."

Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän tarttui nyt puheeseen:

-- "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen suuri aihe... Olisi lempo vie!..."

Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:

-- "Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka paljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä kuumuutta!" -- lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla oikaisi:

-- "Ei haukka, vaan pilvi... Katso, miten komeana kohoaa!... Tuota pirua kun kiusaa!" -- lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:

-- "Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä kärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain eläinkuntaa olla", -- muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli kärpästä vastaan. Ja hän lopetti:

-- "Muistatko sinä Erkki Arvolan?"

Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa keskusteluaan:

-- "Kuka nyt Erkin unohtaisi!" -- vastasi Halla naurahtaen ja Sala jatkoi taas:

-- "Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja tauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta koko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä juomaa ei palvelisi..."

-- "Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut", -- tarttui Halla innostuneena.

Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:

-- "Erkki -- pah -- hah -- Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin -- se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla -- Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi Erkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'... Tuosta pilvestä ja haukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut 'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!... Kylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin..."

Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:

-- "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat käyneet vähän pyöreiksi... 'Sitäkö sinä' -- oli ukko Erkille tiuskaissut -- 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä tilasin ryyppylasin!'... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah, pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'... Ukko Jurvelin oli joutunut pulaan eukkonsa tähden -- hän oli tohvelisankari -- kun eukko näki taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli vetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!" -- lopetti Sala.

Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi Hallan kertomukseen:

-- "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", -- hän näytti kuinka toinen oli katsonut -- "ja sanoi että: 'Ukko!', niin luonnon otti meiltä molemmilta..."

-- "Olihan se topakka eukko" -- myönsi Halla jatkaen: "Mutta uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka janoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja siitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!..."

Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:

-- "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan kuvannut..."

Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:

-- "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä rakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on unohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas, johan se iskee tulta!... Helgahan se oli."

Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun. Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä, peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.

Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.

Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.

Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:

-- "Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket."

-- "Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla se on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", -- myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa, ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja laiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin pistetyn neulan kärelle..."

Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:

-- "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää teatterissakaan näkynyt?..."

-- "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai mikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla Viipurissa", -- tarttui Halla.

Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi. Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.

-- "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", -- lopetti Sala. "Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun nai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin. Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin menoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä silloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!..."

-- "Ilosta", -- lisäsi Halla.

-- "Kun oli kadotettu lammas löydetty", -- riemastui Sala. Harhama hengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan:

-- "Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen pässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään..."

Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui ja jatkoi Hallalle:

-- "Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin kahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi... Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä, mutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä enää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee kaikki. Se on yksi kavala käärme..."

Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui, että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:

-- "Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä? Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi joskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan lakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa tästä lähtemään", -- puheli Sala, jatkaen:

-- "Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa ihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä tehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa..."

-- "Niin, milläs sitä työtönnä eletään", -- murahti Harhama jotain sanoaksensa. Sala jatkoi:

-- "Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää ajatella millä eletään..."

-- "No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi", -- keskeytti Halla.

-- "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna ruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin... Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei pala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa niin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta selkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh! Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. _Ihmis-elämä on yhtä ainoaa päivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain_, joka paistaa ihmisen makkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo... Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta. Sinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä lepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja paistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?..."

-- "Vai ei minulla ole vastusta!" -- tenäsi Halla topakkana. "Kunhan itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi... Kas taas häijyä!" -- lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon itikka-pahuksen inisemistä."

-- "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", -- myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:

-- "No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut kyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja... Etkös sinäkin Halla jo lähde?"

-- "Ka, joutaapa tästä", -- vastasi Halla, nousten.

-- "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja runoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja puoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan... Terve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" -- jatkoi vielä Sala Harhamalle.

-- "Ehkäpä piankin", -- murahti puhuteltu.

Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä mustemmaksi.

* * * * *

Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla. Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus. Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä, ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana, saastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden myllyssä... Sen... ja sen... ja senkin...

-- "Hyi!" -- puistahti hän.

Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois. Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan sortumaisillansa raunioiksi.

-- "Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki", -- värisi hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.

Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen päivänpyörä pimeyteen.

Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:

-- "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin... Ja varmasti kuulinkin."

Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.

-- "Ne varmasti valehtelivat", -- ilostui hän jo.

Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat. Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.

Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän haju...

Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä rouva Esempion näköiseltä.

Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin, himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi taivaan rantapimeyteen.

Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä, pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden laella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki syöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua välttämään.

-- "Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!" -- tuskaili hän. Pöly alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", -- järkeili Harhama. Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä. Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli ilkeästi...

-- "Joko nyt on kaikki mennyttä?" -- supisi Harhama likomärkänä. Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi. Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen _elämänsä_. Jälelle jäi ainoastaan haiseva musta kukka.

Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", -- pilkahti hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.

-- "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", -- muisti Harhama.

Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja ajatteli: "Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle."

Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa. Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin valopilkku, kuin pieni pelastus...

-- "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", -- lohdutteli hän itseänsä.

Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä, raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä. Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa, jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.

-- "Eivät ne ole syyllisiä", -- mutisi hän, sekottui ja etsi toisia, Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle niistä.

-- "Hyi!" -- puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;

-- "Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki... Vääryyttä minulle on tehty..."