Part 2

Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa: emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita...

* * * * *

Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita, kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä...

Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä [Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat ominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... "ei omaansa etsiminen", ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen työllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.

Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita, kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: "Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa..." Kunnian ja maineen liput liehuivat... kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana auringonpyöränä.

-- "Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi", -- kuiskasi hänelle silloin ääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä... Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan unelmana...

Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan kirjaimet selviksi.

-- "Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on _grandieux'tä_", -- lausui hän, lopetettuaan lukemisen.

-- "Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja sen kevät", -- lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa...

Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle... Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui leikillä rouva Esempiolle:

-- "Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle pystytetään Harhaman muistopatsas."

Rouva Esempio puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena, hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä... Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa lomasta:

-- "Elämä on pettävä unelma..."

Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta. Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä, ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli, tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä...

Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö, josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.

Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen, taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä, todistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä öiselle matkallensa...

Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat juoksevat tuntemattomilta keriltä...

* * * * *

Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta. Näkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät rihmojansa...

Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien alla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat seinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko, kauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön ihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat... vaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden toiveet ja halut...

Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina kuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa satumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten unelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia punoen... niiden juonia langaksi kerraten...

Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten... mitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle... pirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa...

Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia Perkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien unelmien rihmat...

Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti soittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia ihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä ihmisiä unelmoitaviinsa...

Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat kauneimmat värit...

* * * * *

Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa, kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa lepoasentoon ja puhui ihastuneena:

-- "Nyt on voitto!"

-- "Voitto!... Voitto!... Voitto!" -- kertasivat kumartuvat palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele jatkoi:

-- "Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät Jehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät."

-- "Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi", -- keskeyttivät palvelijat.

Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:

-- "Koko maailma on kypsä: 'Rakkaus'... pyh!... Niin: 'rakkaus' on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan kirkkotieltä tytön luhtiin..."

-- "Ja siellä" -- yrittivät palvelijat.

-- "Siellä ei Jehovan virsiä veisata", -- keskeytti Perkele. -- "Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven."

-- "Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä", -- lisäsivät palvelijat.

Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa... sulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi:

-- "Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan..."

-- "Kiitos sinun viisautesi!" -- lauloivat palvelijat.

-- "Ja sinun armosi!" -- lisäsi ihana sävel.

-- "Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut", -- todisti ylistys vallattomien valojen seasta.

-- "Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki" -- kertaili iloinen kaiku. Perkele jatkoi:

-- "Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen, Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi..."

-- "Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut", -- ylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena:

-- "Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. -- Se jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja naisen välille _rakkauden_, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden _himoksi_... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut _nautinnoksi_... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä astuva..."

-- "Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi", -- lisäsi Piru.

Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten asunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin ääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat sitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja... säveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen ylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen:

-- "Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä, kuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä palaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen _hengestä_... Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen _lihaa..."_

-- "Siksi horjuu Jehovan valta",--huomautti Horna.

-- "Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden kokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko häntäsulkiensa väriä", -- jatkoi Perkele.

-- "Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä", -- oikaisi Lempo.

-- "Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut... Nyt on hän sinun", -- kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua tyytyväisenä:

-- "Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta siihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien munkkien siunaamalla kynällä... _Ja munkki Pietarin siunaamana..._ Palvelijani! Palkinnoille!"

Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen hämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille... purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus kukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta... suloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät piirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä... hekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja notkeutta...

Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:

-- "Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä menoa!"

Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta tehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:

"Mä käskyjäsi totellen oon naisen silmää hoitanut. Sen sinehen, sen sulohon, sen kainouteen, kaipuuseen, mä kylvin sinun henkesi. Ja siitä kaunis pellava mun hoidollani nousevi. Ja pellavasta juoksevat unelmakuidut rihmoiksi. Ja kuituloista hienoista unelmarihmat Raalasi sun ohjiksesi kehruuttaa."

Perkele:

"On työsi oivaa. Silmä myös on työtä Jehovan. Hän nähdä silmän kerran loi. Nyt on se minun paulanain. Se kasvaa minun pellavaa. Saat mennä... Seeve nyt!"

Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet. Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.

Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:

"Mä sinun paularihmojas tukasta naisen kehruutan."

Perkele (keskeyttäen):

"Se tappura ei hullumpaa! Mun rohtimiksein Jehova sen ehkä liekin luonut... Vaan jatka!"

Seeve:

"Vaikka Jehova lie tappuroiksi Itselleen hivukset naisen luonut -- ja miehen myös -- niin sinulle me kuontaloiksi käännämme ne molemmat. Ei haituvaa jää niistä Jehovalle. Mies suortuvissa neitosen, kuin perho kieppuu kukassaan, tai hämähäkki verkossaan yöt päivät sille laulellen..."

Perkele (keskeyttäen):

"Voi lintunen! Hän visertää siis haituvalle neitosen..."

Seeve:

"Niin visertää. Ja nainen myös, jos ämmä on, tai neitonen, vaan suortuviaan solmeilee, kuin tyttö kutrejaan, niin että paula kaunis ois, ja miehen mielen kääntää vois pois Jehovasta..."

Perkele:

"Mies siis nyt koko Jehovan myö haivenesta neitosen... Ja lisäksi: se haivenkin on työtä Jehovan! On oivallista..."

Seeve:

"Nainenkaan ei jouda verkkoon Jehovan, kun suortuvistaan solmeilee pikkuista ansaa, jolla taas sinulle riista korjataan."

Perkele:

"Niin kaikki, mitä Jehova vaan luokin, mulle aseeks käy... On työsi, Seeve, verraton... Saa Riiva tulla nyt!"

Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:

"Sun kasvinmaakses pienoisen mä naisen jalan valitsin. Mä pikkujalkaan istutin sun henkesi ja paulasi ma sidoin siihen myös.

"Tein niiksi polven soleuden ja siron pohkeen puhtauden, kauneuden kantapään ja soman varpaan armauden ja hienon hipiän..."

Perkele (keskeyttäen):

"Kas... Kas!... Mi aatos! Jehova jalan naiselle lie tehnyt, että kulkea se raukka vois. Ja työnsä nyt on minun taimitarhani. Hyvästi tehty, Riivani. Vaan kuulepas: Peititkö taimitarhan myös, niin ettei rikkaruoho näy?"

Riiva:

"Ruusuisen hameen ikuisiin poimuihin ihmeen ihaniin ja hämäriin ja kiehtoviin on kätkettynä kaikki se..."

Perkele:

"Ihana aatos! Mainio! Ain' Adamista lähtien ei kukaan hameen hempsuja ja laskoksia, poimuja oo tyyten voinut tutkia, ei paljastaa, ett' onnen-aarre kaivattu hempsuissa hameen milloinkaan ei ole lymynnyt... Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin yhäti poika, ukkokin vaan kurkistaa... Ken pettyy kerran, uudestaan taas sieltä etsii onneaan..."

Riiva:

"Ja nainen lisää rimpsujaan ja pitsejä ja poimuja ja laittaa salat armaimmat ja onnen kätköt kauneimmat ja helmat herkkuisimmat... (nostaa hameensa kauniita helmoja) Näin tämmöiset."

Perkele:

"No jopa on! Ken noihin ei eksyisi onnen etsintään! Hyvästi työsi tehnyt oot... On Hulvan vuoro nyt."

Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat harsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä... nuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle, puettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu vaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle:

"Ma miehen mielitekojen, sen unelmien, toiveiden ihanat unisäikehet sain naisen ihon kasvamaan. Sen hipiässä kukkii se, sen värinä ja valkona, sen tuoksuna ja lumona. Sen ituina ja kasvuna on sinun henkesi. Ja siks' ei petä paula se... Nääs: nainen itse lujentaa sen punetta: Hän hoitelee ihoaan niinkuin kukkasta..."

Perkele (keskeyttäen):

"Apteekin pullot apuna... Hyvästi tehty... Jehova loi ihon naisen suojaksi, ei syötiksi... Voi Jehovaa! Hän itse mulle aseet luo ja antaa käteen omenat... Saa Harra tulla nyt!"

Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana, taikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse, vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta kuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu...

Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:

"Koreimmat miesten mielimaat on toki naisen poskessa ja huulessa... Ne minun työtäin on: Ma posken punaan hempeä oon istuttanut armasta omasta poskestani. Ja huuli naisen sitten, ah!"

Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):

"Nyt varmaan mannamakeaa taas kuulla saan?... Vai kuinka?"

Harra:

"Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä, armailla varustan naisen huuloset...!"

Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):

"Ne pienoset!... Ai-jai! No edelleen!"

Harra:

"Niin herkkuisat ja kiehtovat ja armahat mä maukkaat lemmen-antimet oon omastani antanut kiehteeksi naisen poskihin ja huulihin. Ne loistavat nyt hempenä ja herkkuna ne tuoksuvat, kuin kukka kukkivat."

Perkele (ivallisesti):

"Ja konsa kukka varisee ja rumenee, niin huntu... hiukan maalia... ja tekotukka, -hampaat myös! Ei työsi hullumpaa!..."

Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot karkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi väriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina... rinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana...

Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien leposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli emoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä... Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata...

-- "Ihmis-elämän kuva", -- virkahti perkele ivallisesti.

Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.

Virva:

"Mä miehen mielitekojen ja halujen ja himojen kauniiksi yrttitarhaksi oon tehnyt naisen rinnat... Omista niihin parhaimman oon antanut... Ne parhaat syötit varmaankin on, mitä olla voi: Ne lämpöä ja lempeä ja rakkauden heelmiä niin runsain mitoin tarjoovat. Se tyttöydestä alkaa jo: Kun puhkee tyttö naiseksi, on kypsä rinta povella... Se rusottuu ja armastuu... Vuos' enää vaan ja rinnanpää jo punottaa ja kiehtoaa, kuin marja mehevä... Kas näin!" (Paljastaa kauniit rintansa).

Perkele:

"Ai, ai! Kas siitä syntyy unelma, mi sotkee miehen mielen ja älyn vie, ja järjenkin vie jalkapuuhun istumaan. Sanotaan: rinnan lapselle on kerran luonut Jehova... Jo erehtyi! Oi, ukkoa! Lapselle lehmänmaito jää... miehelle vaimonrinta... Niin kaikki Hällä teot, työt aseiksi luisuu mulle... Vaan riittää jo. On ainesta. Muut kauniin rihman säikehet ne juoksevat ja kiertyvät hohteesta kullan, hopean ja seppelistä isänmaan, kuplista kunnian..."

Piru (keskeyttäen):

"Ja aistipunakukkaseen ne rihmat kaikki johtavat ja miehen sekä naisenkin ne siihen solmivat pois satimesta Jehovan..."

Perkele:

"Niin solmivat... On rihmat oivat Raalalla, Kas niistä ihmis-unelmat elämän johtolangoiksi punoa kelpaa jo. Vaan kuinka työnne sitten käy, siks' että valmis unelma verkoksi kutoutuu, johonka kaikki sotkeutuu, mit' yrittääkään mies? Saa Raala itse kertoa!"

Taikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.

Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä... kehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.

Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):

"Valmiiksi rukit laittakaa!"

Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.

Loistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat yhdeksi armaaksi unennäöksi.

Raala:

Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän... kaihoa...

Nyt huulen hehkua!...

Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!...

Taas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu...

Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden valkohipiää ja ihon tyttötuoksua...

Kauniimmin pyörikää!...

Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän, punoa kypsän rinnanpään!...

Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!...

Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije niistä ottakaa!... sielt' aivan... niin... Sielt' kaiken hemmen kätköstä, jok' on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!...

"Taas punokaa!

Nyt pyörikää!...

Hametta hieman nostakaa!...

Enemmän rihmaa lappakaa, aarteista ruusuhamosen, miss' yhtyy unelmien tie, miss' alkaa se ja loppuu... kerillä lemmenrihmojen perillä hemmenpaulojen."

Perkele (tyytyväisenä):

"On aines oiva, totta vie! Myös rihma oiva lie!"

Raala:

"Taas keinukaa ja pyörikää!

Lujaksi rihma punokaa!... On lanka valmis jo. Seis! Huoatkaa!...

Taas alkaa uusi työ: Nyt viipsinpuina häilykää!"

Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut hulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta... hekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili.

Raala:

"Jo riittää tää!... Nyt kerinpuina keinukaa! Kehinä toiset pyörikööt!"

Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa... Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset hulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat. Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.

Raala:

"Nyt luomapuina pyörikää! Kepeesti jalkaa nostakaa!"